Burgessin pojat

  "Mutta mitä minä voin tehdä? Minulla ei ole perhettä."

"Sinulla on perhe", Bob sanoi. "Sinulla on vaimo joka vihaa sinua. Lapset jotka ovat vihaisia sinulle. Veli ja sisko, jotka tekevät sinut hulluksi. Ja sisarenpoika joka oli ennen eräänlainen nynny. Sitä kutsutaan perheeksi. (s. 387)

Elizabeth Stroutin Burgessin pojat on varsin onnnistunut kirja. Toisin kuin aiemmat lukemani Stroutin teokset, se ei kuitenkaan oiken vetänyt mukaansa. Lukeminen edistyi kovin verkkaisesti ja vasta viimeiset sata sivua vakuuttivat teoksen voimasta. Time lehti on luonnehtinut kirjaa: Yhtä kunnianhimoinen kuin Phillip Rothin Amerikkalainen pastoraali mutta sävyltään intiimimpi. Asetan kyllä Philip Rothin ja kyseisen teoksenkin Stroutin edelle, jos yleensäkään on syytä asettaa järjestykseen, mutta muutama perustekin on. Strout asettuu monien maanmiestensä tavoin familistisen tarkastelutavan polustolle kyllä luontevasti. Perhe on toki keskeinen elementti yhteisössä ja yhteiskunnassa, eikä Strout tee siitä siirappia tai hunajaa, vaan katkeraa juomaa, joka on nautittava, jos mielii pysyä hengissä. Pakoon ei pääse. Tässäkin kirjassa veljet, sisaret, vaimot ja lapset kaivavat toisensa, menneisyytensä, tekonsa ja tekemättömyytensä esiin, välillä konkreettisesti välillä muistojen bulevardilta tai laitakaupungin kujilta. Ihmiset ovat osittain paossa Mainesta ja pikkukaupungin kuristavista piireistä. Maahan muuttaneiden somalien yhteisö ja suhde siihen herättää paikallisen yhteisön pohtimaan omaa olemistaan, suhdettaan ja suhtautumistaan vieraisiin. New York edustaa modernia maailmaa, mutta on itsessään ahdistava kaupunkihelvetti. Vaikeuksia voi paeta vaikkapa Ruotsiin, sinnekin tosin sukulaisten luo, ja ihmetellä sitä, miten siellä asiat on järjestetty. Mutta kaiken kaikkiaan perhe määrittää oman elämänpiirin ja jos sitä yrittää fyysisesti paeta, perhe on edelleen mielentila, muisto ja tunne-elämän vaaka.

Näin Stroutilla.  Kertaamatta Philip Rothilta lukemaani, väitän, että hänen kirjoissaan yhteiskunta ja historia  painavat perheen  ohella (kirjallisten) henkilöiden elämässä enemmän kuin Stroutilla. Teksti on kuultavaa ja kirkasta.  Stroutin teksti on paikoin suttuista ja usvaista elämänmenoa. On hieno taito nähdä asiat läheltä ja kaukaa ja siksi tällainen vertailu ei voi tuottaa lopullista tulosta. Molemmat ovat taitavia kirjoittajia, terävänäköisiä ja oivaltavia. 

Liekö hiljattain lukemani Louise Kennedyn kirja Rikkomuksia ja Cuskin, Beardin ja Ginzburgin vahvat tekstit vaikuttaneet, mutta, varsinkin alussa, Stroutin keskiluokkainen maailma alkoi tuntua väljältä ja löysältä. Hänen pikkukaupunkinsa yhteisö tulee vielä joten kuten toimeen kärjistyvien ongelmiensa kanssa. Reaalimaailmassa, Yhdysvalloissa, lähestytään pistettä, jossa ongelmat eivät "ratkea" perhepiirissä, suvantoa ei löydy. Poliittiset vastakkaisuudet kärjistyvät. Heimosodat ovat kulman takana ja siitä on vain muutama askel sisällisotaan. Elämästähän ...on kyse, mutta myös rahasta, vallasta ja oikeuksista.

JK. Kirja on ilmestynyt Yhdysvalloissa jo vuonna 2013. Maailma on muuttunut sen jälkeen, muutoinkin kuin paikallisesti. Pojat luulevat edelleen olevansa poikia, vaikka olisi aika jo elää ihmisiksi.

Strout, Elizabeth, Burgessin pojat. Suom. Kristiina Rikman. Tammi, Helsinki 2025. ISBN 978-952-04-6715-9

Sanoja, sanontoja, lauseita - historiaa

 

Ei ole maailmassa parempaa kuomaa

kuin mies talo täynnä viisasten juomaa.

Natalia Ginzburgin Kieli jota puhuimme on monin tavoin viehättävä kirja. Ginzburg kertoo oman perheensä ja sen lähipiirin tavasta käyttää sanoja, sanontoja ja fraaseja ympäristönsä arviointiin. Kielen käyttö on suomalaisittain reipasta, varsinkin, kun Ginzburgin lapsuuden perhe on varsin oppinutta väkeä. Luonnontieteilijöitä, kustantajia, kirjailijoita, lääkäreitä. Monista ihmisistä todetaan suorasukaisesti heidän olevan aaseja, murjaaneja ja usein myös rumia tai pölvästejä. Joskus molempia. Varsinkin kirjailijan isä on kielenkäytössään ja käytöksessään aggresiivinen ja töykeä. Liekö kyseessä italiankielisten ilmaisujen la bella figura ja la brutta figura runsaasta käytöstä, en ole tarkastanut alkukielisestä tekstistä. 

Samalla Ginzburg kertoo Italian historian vaiheita pääasiassa 1920- ja 1930-luvulta ja jonkin verran myös II maailmansodan jälkeen 1940-luvulla. Asiat kerrotaan sammakkkoperspektiivistä, mutta nämä sammakot asustavat aika korkealla, joten niillä on näkymät lehtiin ja niiden toimittajiin, kirjoihin, niiden kirjoittajiin ja kustantajiin. He eivät aina muista oliko heillä palvelijoita ja miten he selvisivät ilman heitä omien mittapuidensa mukaisessa köyhyydessä. Italialaisen fasismin synty, nousu ja tuho, juutalaisten vainoaminen ja se, miten kirjailijoita estettiin käyttämästä sanoja vapaasti tulee hienosti esiin kaikessa karuudessaan, paisuttelematta ja liikaa tunteilematta. Antifasistinen liike ajautui vaikeuksiin ja fasistisen represession kohteeksi, monet perheen jäsenistä ja lähipiiristä pidätettiin, vangittiin tai he joutuivat lähtemään maanpakoon. Poliittisen murhan kohteeksikin osa. Monet juutalaiset muuttivat nimensä, hankkivat väärennetyt paperit selvitäkseen fasistien puhdistuksista ja kätyrien ilmiannoilta. Ginzburg onnistuu kertomaan tämän yhtenä tarinanan, ei perheensä tarinanana ja sen taustalla olleesta historiasta. Historia on tässä kerrottuna elävänä elämänä.

Italian ja Ranskan kulttuuriset erot ja vauorovaikuitus niiden välillä tulee myös kiinnostavasti esiin. Ranskalaisen kirjallisuuden, Proustin ja Bauderlainen sekä muiden kirjailijoiden arviointi suhteesssa perheen arkirunouteen ja italialaiseen sivistykseen luo erikoisen taikapiirin, jossa lapset ja vanhemmat kehittyvät ja kinastelevat, välillä myös taistelevat toisiaan vastaan. Miten tulee suhtautua Neuvostoliittoon, kommunismiin, vasemmistolaisuuteen ja mikä on niiden paikka antifasistisessa taistelussa idiootteja  ja aaseja vastaan? Mitä on hyvä käytös ja ennen kaikkea mikä tekee ihmisestä murjaanin? Ja samalla miten valita sopiva asu vierailuun tai kuka on oivallisin räätäli ompelemaan uuden leningin?

Ginzburgia lukiessa voi samalla muistella oman lapsuutensa ja nuoruutensa kielimaailmaa ja sitä minkälaisia sanoja ja sanontoja tulee viljelleeksi.  Se on sellaista. Mainiota! 

Ginzburg, Natalia, Kieli, jota puhuimme. Suom. Elina Melander. Aula & Co, Helsinki 2021. ISBN 978-952-364-140-2

Juhlapäiviä, arkipäiviä?

 Jo Ann Beardilla on taito kertoa rankkoja tarinoita ihmisen elämästä, selvitymisestä ja elämän päättymisestä kuolemaan. Kirjassaan Juhlapäiviä hän  yhdistää erilaisia kerronan lajeja, esseetä ja lyhytproosaa, tyylikkäästi.  Kertomuksissa tapahtumien aikajänne on usein hyvin lyhyit, mutta niiden aikana kerrottavan henkilön elämä avautuu lukijalle laveana, vuolaana ja intensiivisenä muistumien vuoksena. Ihailtava taito.  Kompleksinen ja koherentti  kerronta synnyttää mieleen kompleksin, kuin säikeistä punotun vaijerin korkealla vuorten kielekkeiden varassa, henkeäsalpaavan kauniin ja vaarallisen laakson pilviä hipovassa korkeudessa.

Kirjan mainossitaateissa Jonathan Franzen tiivistää: Omintakeinen ja pahaenteinen vaan ei synkkä. Juuri tällaisen kertojan parissa viihtyy. Taitava, itsensä ja muut kertojana ja tarinan lukijana tunnistava, huumorintajuinen, pisteliäskin.

Viihtyy, mutta ei tunnu käyttävänsä aikaa viihteeseen, tuohon paljon parjattuun, samalla kaivatuun ajankäyttöön. Alkuperäinen nimi Festival Days voisi viitata myös siihen, että kirjhan henkilöiden arkiset, mutta ratkaisevan tärkeät hetket, nousevat ja nostetaan esille, kuin festivaaleilla, jossa niin esiintyjä kuin yleisö on omintakeisella tavalla esillä.

Beard, Jo Ann, Juhlapäiviä. Ap. Festival Days. Suom. Riina Vuokko. Tammi 2025

Mykkäkoulusta moniäänisyyteen

Kun kirjan nimi on Mykkäkoulu voisi olla oikein vaieta siitä. Mutta Rachel Cuskin kirja on niin hyvä ja suositeltava kaikille lukemisesta, kirjoittamisesta, tarinallisuudesta ja maailman menosta kiinnostuneelle, että jotakin siitä on sanottava. 

Cuskin kuljettaa tarinaa, vaikkapa kirjan aloitustekstiä Ajaminen metaforana, soljuvasti läpi hitaasti ajavien autojen, ruuhkien, onnettomuuksien ja elämänmenon arvioinnin siten, että lukija pysyy kiitettävästi teemassa, luottaa ratin takana olevaan, vaikka sanat ja  lauseet sinkoilevatkin paikoin reippaanlaisesti. 

Mykkäkoulussa, kirjan nimikkotekstissä,  pohditaan puheen ulkopuolelle jättämistä ja kaiken sen kuulemista, joka jää puheen ulkopuolelle. Tätä lukiessa mieli askartelee myös niiden ihmisten osaa, jotka eivät lue, joko eivät osaa lukea, eivät kykene lukemaan tai kieltäytyvät lukemasta. He jäävät tietyn maailman ulkopuolelle. He ovat kuurojen asemassa puhuvien maailmassa. Vaikka visuaalinen ja kuvallinen viestintä lisääntyy, on vaikea ajatella maailmaa, jossa kirjoitettu teksti joko häviäisi tai marginalisoituisi vain pienen joukon erityistaidoksi. Uusien medioiden tulo ei aina ole pois vanhasta. Runsauden periaatteen ilosanoma on siinä, että maailmaan tulee paljon lisää, kaikki vanha ei kuole uuden tieltä, mutta taito valita tässä runsaudessa vaatii niin kognitiivisesti kuin emotionaalisesti entistä enemmän.

Olen aiemmin lukenut Cuskin kaunokirjallisia tekstejä. Ne ovat osin hämmentäviä ja uuttaluoviakin kerronnalliselta tekniikaltaan. Kirjojen kertoja on pääosin kuulija ja havainnoitsija. Mykkäkoulussa Rachel Cusk on lähinnä esseisti ja journalisti. Hän avaa omaa tapaansa ajatella tarinallisuudesta, tosiasisioista, omaelämänkerrallisuudesta ja maailmanmenon lomittumisesta, ei vain jokapäiväisessä elämässämme, vaan myös tekstissä. Mykkäkoulussa on myös kirja- ja kirjailijaesittelyjä (arvosteluja, pohdintoja?) muun muassa Edith Whartonin, D.H. Lawrencen, Françoise Saganin, Ishiguron ja Ginzburgin teoksista. Niiden lukeminen on virkistävää ja avaa aiemmin luettuihin teksteihin uusia näkökulmia ja innostaa lukemaan aiemmin itselle tuntemattomia ja myös jo aiemmin luettuja tekstejä uusin ajatuksin.