Sebaldin matkassa vieraalla maalla

W.G.Sebaldin Vieraalla maalla koostuu neljästä toisiinsa temaattisesta liittyvästä kertomuksesta. Tarina kulkee, kertomus etenee. Kyseessä on juutalaisten tarina Euroopan 1900-alkupuolen kurimuksessa ja sen jälkeen. Sebaldin tapa kertoa tuo menneet ajat mieleen ja monta kertaa on syytä muistuttaa itselle, että ajankohta, jossa kirjan tarinaa kerrotaan on 1970-1990 -luvuilla. Sebaldia on kiehtovaa lukea ja hämmästelen miten tarina tempaa mukaansa. Sanan tavanomaisessa mielessä juonta ei ole, kirjan kertoja kertoo hyvin läheltä perheiden ja ihmisten vaiheista historian suurissa käänteissä Saksassa, Englannissa ja Yhdysvalloissa.

Tekstin lomassa on valokuvia, jotka väljällä tavalla liittyvät tekstiin. Sebald on omaa lajiaan. Kun tekstiin pääsee sisään sitä on helppo lukea. Siitä kirjoittaminen on vaikeaa, en saa otetta siitä, mikä tekstissä viehättää. Ehkä se on nostalgia, menneen maailman murskaava, järjestön, käsittämätön ja murheellinen historia, jonka edessä ei kuitenkaan halua, eikä saisi, masentua. Ehkä se on kiirettömyys. Sebaldin teksti on kiireetöntä ja melankolista, siinä on sen viehätys. Amerikkalainen kirjailija Susan Sontag on sanonut, että depressio on melankoliaa, josta on poistettu kaikki viehätysvoima. Sebaldin tekstin melankolisuus ei johda depressioon, vaan on omalla tavallaan puhdistavaa. Sontagin arvio Sebaldista Vieraalla maalla kirjan takakannessa saattaa sekin olla, ainakin osittain, totta. Sontag arvioi: En tiedä toista kirjailijaa, joka kertoisi enemmän eurooppalaisen ihmisen vaikeista kohtaloista eurooppalaisen sivilisaation lähestyessä loppuaan. En tiedä viittaako Sontag todella eurooppalaisen sivilisaation loppuun, vastakohtana länsimainen sivilisaatio, amerikkalaisesta puhumattakaan. 

Mutta, lukijani, usko minua, Sebaldin kanssa kannattaa aikaansa viettää. Melankolinen viipyilevyys palkitsee.

JK. Sebald mainitsee tässä ja myös Austerliz kirjassa Ludwig Wittgensteinin. Asia jäi vaivaamaan ja tein haun "Sebald and Wittgenstein". Tekstejä löytyikin kiitettävästi. Ross Posnockin artikkelissa
"Don't think, but look!": W. G. Sebald, Wittgenstein, and Cosmopolitan Poverty (Representations
Vol. 112, No. 1 (Fall 2010), pp. 112-139) tutkitaan näitä yhteyksiä ja niitä löydetäänkin (jokseenkin sekavasti kirjoiteussa artikkelissa). Ajattelu johtaa meitä harhaan (aina) ja siksi on syytä katsoa (kuin koira) mitä on silmiemme edessä, havaintomaailmana. Viittaukset illuusionsa kadottaneeseen Walter Benjaminiin ovat myös kiinnostavia. Sebaldin kuvaus on lähes unenomaista ja siksi se on niin tarkkaa.

Siperialainen hysteria

Kävelet päiväkaudet syömättä ja juomatta kuin jonkin ulkoisen voiman vallassa. Lopulta lysähdät maahan ja kuolet niille sijoillesi. Sitä kutsutaan hysteria siberianaksi. (Murakami, Rajasta etelään, auringosta länteen, s. 190)

Haruki Murakamin kirjoissa toistuu usein sama ikiaikainen teema - kadotetun rakkauden (ja rakkaan) etsintä.  Ja kun sen hetkellisesti löytää ja tunnistaa, se katoaa salaperäisellä tavalla. Näin myös vuonna 1992 japaniksi ilmestynyneessä ja nyt 2017 Juha Myllärin suomentamassa  Rajasta etelään, auringosta länteen. Kirja vilisee erilaisia viittauksia niin Shakespearen Romeoon ja Juliaan Duke Ellingtonin ja Billy Strayhornin sävellyksen Star Crossed Lovers välityksellä kuin muutaman muunkin jazz-kappaleen kautta. Kirja antaa hyvän perustan pohtia rakkauden olennaisuuksia ja myös Murakamin asettamia kysymyksiä. Kirja avaa mielestäni hienosti myös monien muiden Murakamin teosten peruskonseptia.

Kirjan päähenkilö Hajimen elämää seurataan hänen syntymästään (1951) keski-ikään 1980-luvun lopun Japaniin. Kuvaus on keskittyneesti päähenkilön oman havainto- ja tunnemaailman sisäistä. Ulkoisesti Hajimen elämä on tavallista - hän käy koulunsa ja yliopiston, on tylsässä työssä kustannustoimittajana koulukirjoja julkaisevassa firmassa, menee  ns. hyviin naimisiin, saa pari tytärtä  ja appiukon avustamana avaa menestyvän jazz-ravintolan ja toisenkin, ajelee BMW-autollaan ja menestyy siis kaikin puolin. Kaikki siis hyvin? Eipä tietenkään. Kirjassa on kysymys eksistentiaalisen kriisin vähittäisestä kypsymisestä ja puhkeamisesta. Hajime ei ole erityisen komea tai muutenkaan sankarillinen hahmo. Hänellä on kuitenkin menestystä myös naisten kanssa. Hän jakaa kohtaamansa naiset selvästi kolmeen ryhmään. Suurin niistä on melkein kaikki kauniit naiset ja myös vähemmän kauniit, mutta kiinnostavat naiset. Näiden kanssa Hajime keskustelee ja makaakin heidän kanssaan sopivan tilaisuuden sattuessa. Sitten on kauniit naiset, joita hän voi rakastaa, kuten vaimoaan Yukikoa. Mutta ylitse kaiken on Shimamoto, tyttö johon Hajime tutustuu ja tietämättään rakastuu jo kouluiässä, mutta kadottaa tämän 12-vuotiaana. Kun kaikki elämässä on asettunut kohdalleen Shimamoto palaa Hajimen elämään ja niin Hajime ajautuu siperialaisen hysterian polulle. Hän haluaa katsoa mitä on rajan takana (rajasta etelään) ja niin alkaa vaellus auringosta länteen. Rajasta etelään (South of the Border) on Nat King Colen kappale ja siinä tuon rajan takana on Meksiko ja uskomattoman kaunis ja vastustamaton juanita. Auringosta länteen taas viittaa tilanteeseen, jossa elämän yksitoikkoisuus ja toisteisuus pakottaa ihmisen liikkeelle katsomaan, mistä aurinko oikein nousee tai minne se laskee, mitä pimeällä puolella oikein on - onko siellä sanoin kuvaamaton valo ja rakkaus? Vai onko siellä pimeys, kadotus, pimeys ja kuolema?

Hajime ei muotoile asiaa itselleen näin. Hänen intohimonsa kohde on lapsuudenihastus Shimamoto joka palaa lapsuuden ja nuoruudenmuistoista, jopa korjattuna, kauniina, salaperäisenä ja ilmeisen suostuvaisena hänen näköpiiriinsä. Hajimen tapa kuvailla Shimamotoa viittaa siihen, että kyseessä on hänen oman mielensä tuottama rakkauden illuusio. Hajime sanoo: Shimamoto, en tiedä sinusta mitään.(...) Huomaan saman asian joka kerran kun katson sinua silmiin. Shimamoto myös ei myöskään voi kertoa itsestään mitää ja kysyy näkyykö tuo tunnistamattomuus hänen silmistään. Hijamoto vastaa: Ei sinun silmissäsi lue mitään. (...) Se lukee minun silmissäni. Että en tiedä sinusta mitään. Se vain heijastuu sinun silmistäsi takaisin omiini. Shimamoton silmät, toisin kuin vaikkapa Madame Bovaryn, eivät siis säihky Hijamelle eri väreissä kiehtovina ja tavoittelemisen arvioisina vaan pakottavana tyhjyytenä, mustana aukkona jota kohti Hajime ei voi olla kulkematta.

Kun Hajime sitten saa Shimamoton ja rakkaus saa täyttymyksensä (kuten niin kauniisti varsinkin vanhemmassa kirjallisuudessa asia ilmaistaan), se merkitsee illuusion katoamista. Murakamin kirjoissa on usein aika suorasukaista ja yksityiskohtaistakin seksiaktien kuvausta, mutta erotiikka niistä on aika kaukana. Murakami onnistuu kuvaamaan tilanteet, niiden joistain erikoisista piirteistä huolimatta, jollakin tavalla banaalisti ja kliinisesti, tunnelma on "cool" ja kuvaus toteavaa.

Murakami tuntuu ottavan Platonin ajatuksen ideoiden maailmasta aika lailla vakavasti. Puhtaiden ajatusten ja tunteiden maailmaan katsominen sokaisee ja lopulta tuhoaa katseen kohteen katsojan sokeutuessa. Murakamin tekstien voisi ajatella kuvailevan myös ajattelumme kohteellisuuden (intentionaalisuuden) perimmäistä problematiikkaa: Jos Shimamoto on Hajimen rakkauden kohde, vaikka Hajime ei todellisuudessa tunne (eikä voi tuntea) Shimamotoa, niin ketä Hajime oikeastaan rakastaa? Omaa illuusiotaan rakkaudesta ja Shimamotosta? Ja kun Hajime lopulta heittäytyy rakkautensa ja rakkaansa käsiin ja syliin, samalla tuo kohde välttämättä häviää ja tuhoutuu. Shimamoto ei luultavasti palaa, ei nyt eikä hetkenkään kuluttua.

Rajasta etelään, auringosta länteen ei välttämättä ole paras Murakamin tuotannossa, mutta se on omalla tavallaan yksi selkeimmistä. Tarinaan ei ole sisällytetty varsinaista mystistä ulottuvuutta ja kaksoismaailman teema ei ole esillä sananmukaisesti. Hajime ja Shimamoto tekevät kyllä matkan joelle ja pakenevat omaan maailmaansa Hajimen mökille, mutta näissä retkissä ei ole samaa myyttistä ulottuvutta kuin joissakin muissa Murakamin teoksissa.

Näin asiat ovat tässä hetkessä ja luultavasti. Hetki  on odottavalle osapuolelle ajan yksikkö, jota ei voi mitata ja  luultavasti on (...) sana, jonka painoa on mahdoton mitata (s.179). Tällaisia sanoja kuitenkin tarvitaan joissain tilanteissa, varsinkin kun liikutaan rajoilla ja niiden yli. Pyritään pääsemaan auringosta länteen - valon ja pimeyden tuollepuolen.

Kukkulan kuningas huussin pohjalla

Jo Nesbøn Headhunters - Kukkulan kuningas valikoitui luettavaksi sattumalta. Ei niin, etteikö Nesbø olisi muutoinkin kelvannut. Aiemmin luin muutaman Harry Hole -kirjan (Aave, Lepakkomies). Nesbø tekee tarkkoja havaintoja kirjoissaan nyky-yhteiskunnan toimintatavoista ja tarinaa kerrotaan sujuvasti juonta juoksuttaen. Käänteittä ja koukkuja riittää niin kirjan henkilöille kuin lukijallekin, ehkäpä vähän liiankin ja tarinan uskottavutta syöden.

Niin tässäkin kirjassa. Päähenkilö Roger Brown ei ole tavanomainen kykyjenetsijä, headhunter. Hän etsii ja valikoi uusia johtajia yrityksille, mutta on samalla taidevaras ja itsekeskeinen, hyvin toimeentuleva, mutta yli varojensa elävä aviomies, lopåulta myös henkensä edestä pakeneva saalis ja murhaaja. Kyseessä ei ole dekkari siinä mielessä, että etsittäisiin rikollista tai, että etsivä olisi tarinan pääosassa. Lukija tietää koko ajan, että keskeiset henkilöt ovat vain eri tavoin lain toisella puolella toimivia, kieroja ja pahoja ihmisiä. Ja kun asiat alkavat luisua kohti veristä ja väkivaltaista kaikkien karusellia, jossa kukin pyörittää sirkusta vuorollaan, niin kukkulan kuninkaankin on hukutettava itsensä sananmukaisesti paskaan, jotta voisi pelastua. Hän kokee uuden syntymisen ja tässä Nesbøn kirja paikoin myös yllättää tematiikallaan enemmän kuin lukuisilla (uskomattomilla) juonenkäänteillään.

Hyvää viihdettä ja paikoin terävää ja ilmeisen asiantuntevaa kuvausta kykyjenmetsästäjien raadollisesta, psykologisia keinoja käyttävästä toiminnasta. Rajoitetumpi väkivallan konkreettinen kuvaus olisi varmaan riittänyt ja tiivistänyt tarinaa, mutta kirjan lopussa tätäkin asiaa kyllä analysoidaan ja perustellaan. Sattuma korjasi siis luettavaksi kohtuullista satoa.