Louis-Ferdinad Célinen teosta Niin kauas kuin yötä riittää lukiessa tulee kiertämättä mieleen Matt. 6:23 : Mutta jos silmäsi on viallinen (pilveytynyt) koko ruumiisi on pimeä. Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, kuinka suuri onkaan pimeys!
Katse on maailman valo, jos se peittyy pilveen, synkkään, niin maailma on synkkä synkälle katsojalleen. Kirjailijana Céline on ilmeisen hieno ja oivallinen kirjoittaja. Hän onnistuu kirjoittamaan 533 sivua tekstiä, jossa synkkä yksinpuhelu saa runollisen muodon, hiertää esiin epäilyksen, josko Celine on oikeassa, vai onko sittenkin kyseessä sataprosenttinen musta huumori. Tekstiä lukiessa hymynkare nousee esiin, useasti. Vaikka myös niin, että tekstin inhorealismi yllättää, hymy hyytyy. Céline kieli tarttuu mieleen kuin kieli metallitankoon pakkasella.
Ajattelijana Céline on yhden ajatuksen mies, mutta taitava sellainen. Hänen individualistinen katseensa, jonka kantajana teoksessa on Ferdinand Badamu, suodattaa maailmasta usein hienoja kuvia. Teollisen yhteiskunnan synty piirtyy verkkokalvolle tikarinterävänä pistona:
Niin pieni kuin Topo onkin, sinne mahtui siis kaksi sivilisaatiojärjestelmää, luutnatti Grappan lähinnä roomalainen järjestelmä, jossa ruoskittiin alamaisia verojen kiskomiseksi joista Alcide väitti Grappan pidättävän itselleen häpeällistä osinkoa, ja toisaalta Alciden monimutkaisempi järjestelmä jossa näkyi jo merkkejä sivistyksen toisesta kehityskaudesta, asiakkaan syntymisesta jokaisessa sotamiehessä, siis kaupan ja sotalaitoksen yhteistoiminnasta, joka oli edellistä paljon nykyaikaisempi ja tekopyhempi järjestelmä; meidän sivilisaatiomme. (Mt. 173)
Célinen tekstissä loistokasta onkin juuri sen kerroksisuus - samaan aikaan yhden henkilön kautta juoksutetaan julmaa sotakuvausta, siirtomaakurjuutta, teollisuuskapitalismin brutaaliutta, köyhälistön kurimusta, miesten ja naisten pari- ja monisuhteiden röyhkeyttä. Ja kaikki tämä esitetään hengästyttävän runollisena jatkumona.
Miksi Céline kirjoittaa? Pyrkiikö hän kirjoittamaan pelkonsa pois?
Näin häviävät meidän salaisuutemme kun ne tuodaan julki ja päivänvaloon. Meissä ja maan päällä ja taivaassa saattaa olla kauheaa vain se mitä ei vielä ole sanottu. Vasta sitten päästään rauhaan kun kaikki on sanottu, lopullisesti, silloin vihdoin vaietaan eikä kukaan enää pelkää vaikenemista. Silloin on hyvä. (Mt. 349)
Mutta ennen vaikenemista vaihtoehtoina on (epätoivoinen) lohdun ja tuen etsiminen kirjoittamisesta ja sanomisesta, toisesta ihmisestä. Jos se ei onnistu vaihtoehtona on hulluus:
Ei mitään apua vaikka avaisi silmänsä selko selälleen pimeään. Kaikki on pelkkää kadotetun kauhua, siinä koko juttu. Yö on kahmaissut kaiken, myös katseet. Se on imenyt meidät tyhjiin. Silti täytyy pitää toisiaan kädestä, muuten kompastuu. (Mt. 363)
Kun elää yksin, oma elämä musertaa alleen. Silloin tylsistyy. (...) Yksinäisyys on harjoittelua kuolemaa varten. (Mt., 403)
Sanojen, katseen ja kumppanuuden pettäessä musertunut ihminen ajatuu hulluuteen.
Hullu on tyyppi jolla on tavallisen ihmisen ajatukset, mutta visusti suljettuina pääkopan sisään. (...) Suljetusta päästä tulee kuin laskuojaton järvi, mätäpesäke. (Mt., 439)
Céline kuvaa myös hyvin "sivistystarvetta":
Olemassaolon valtava väsyttävyys johtuu ehkä vain ponnisteluistamme pysytellä järjissämme 20 vuotta, 40 vuotta, kauemminkin, jotta olisimme vähän enemmän kuin yksinkertaisesti ja syvästi oma itsemme, toisin sanoen iljetys, hirviö ja hullu. Painajainen on sitä että alkuperäinen ali-ihmisemme on voitava esittää aamusta iltaan yli-ihmisenä, maailmankaikkeuden ihanneolentona. (Mt., 441)
Tasapainon etsiminen ruumiin ja ravinnon välillä on perustehtävä. Mutta mielemme vaivaa meitä kaikista tukahdutusyrityksistä huolimatta ja saa meidät unettomiksi. Älkää koskaan uskoko suoraan, jos joku väittää olevansa onneton. Kysykää, voiko hän vielä nukkua? ... Jos voi, kaikki on hyvin. Se riittää. (Mt., 453)
Vaikeneminen on tavoite. Sanoja ei osaa ikinä varoa tarpeeksi, sanat eivät tunnu miltään, eivät ainakaan vaarallisilta, ...(...) Sanoja on piilossa toisten sanpjen takana kuin pikkukiviä. (...) ne vavisuttavat koko sitä elämää, joka ihmisessä asuu, ytimiä myöten, sen heikkouksia ja vahvuuksia ... Ja silloin puhkeaa paniikki ... Todellinen maanvyöry ... (Mt., 515)
Yö on edelleen mahdollisimman epäkorrekti teos, kuten kirjan kääntäjä Jukka Mannerkorpi kirjoittaa jälkisanoissaan. Se on raju individualismissaan, luokittelemattomuudessaan ja ihmisen häilyvyyden kuvauksessa, se pistää ajattelemaan. Céline on kirjalijana oivallinen, ajattelijana, ainakin tässä kirjassa, yhden ajatuksen mies. Tästä yhdestä ajatuksesta valottuu koko ihmisenä olemisen kurjuus, ei niinkään ihanuus. Kamppailu sanojen, katseiden ja toisten ihmisten kanssa jatkuu. Elämykset korvautuvat verbeillä, katsoa, kirjoitaa, sanoa, puhua, kohdata.
1 kommentti:
n&n-lehdessä 1/2013 Päivi Kosonen taustoittaa Célinen kirjaa niin historian kuin kirjallisuudenkin kontekstissa.
Lähetä kommentti