Propagandaa ja kirjallisuutta

 

Hän oli kiistänyt syyllisyytensä ja antaessaan sanojensa valua huuliltaan hän oli tuntenut pulssinsa kiivaan marssin, kohinan korvissaan, mutta hänen kainalonsa olivat pysyneet kuivina ja hänen hengityksensä kulkenut sävyisästi kuin jumalanpalveluksessa vaikka epäusko oli painanut lyijyn lailla vatsanpohjaa, tämä ei voi mitenkään mennä läpi, ei mitenkään, opettaja olisi seinähullu, jos uskoisi, mutta uskoihan tuo, uskoi kuin uskoikin, ja usko oli vahvistunutsitä mukaa kun hän oli jatkanut varmalla äänellä, josta murrosikäisen kiekuminen oli hiipunut, hän oli jatkanut miehen äänellä, totta puhuvan miehen vakaalla äänellä, että sen on täytynyt olla Ants, Ants tarvitsi rahaa koska ei ehtinyt tehdä koulutehtäviään, vaan maksoi niiden teosta muille, Ants tuli luokkaan, kun hän oli taululla.

Pikä virke on kuin kirjoittajapiirin tehtävästä ”kirjoita pitkä virke”. Sen voi kuitenkin nostaa yhdeksi keskeiseksi Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat – kirjan teemasta. Päähenkilö aloittaa nuorena valehtelun ja jatkaa sitä elämänsä läpi, eräässä mielessä onnistuneesti.

Sofi Oksanen on kiinnostava kirjoittaja ja mielenkiintoinen ilmiö. Uusimman kirjan lukeminen on nautinto. Linnut taisivat olla puluja, hienommin sanottuna kesykyyhkyjä, mutta juuri sanavalinnoistahan kirjallisuudessa on kysymys.

Oksanen pohtii kirjassaan sanavalintojaan – kirja päähenkilö on propagandakirjailija, moninkertainen petturi, joka pohtii minkälaisia ilmaisuja hänen tulisi käyttää virolaisista hitleristeistä, jotta hänen propagandansa olisi mahdollisimman tehokasta. Oksanen puolestaan on joutunut pohtimaan, miten hänen kaunokirjallinen tekstinsä olisi mahdollisimman tehokasta, jotta se samalla olisi kirjallisuutena uskottavaa, yhteiskunnallis-historialliselta sanomaltaan vaikuttavaa ja lukijaa vakuuttavaa. Viron lähihistorian tuominen suomalaiselle ja kansainväliselle lukijakunnalle on Oksasen kiistaton saavutus. Virolaiselle lukijakunnalle Oksasen teemat ovat kyllä jo aiemmin tuttuja.

Oksasen kieli elää. Sanavarasto ja –valinta on monipuolista, rikasta, lauseet usein pitkiä, polveilevia ja jo itsessään nautittavia. Tyylivalikoima ulottuu melko raa´asta sotakuvauksesta lähes herttasarjamaiseen siirappiin. Kirjallisia viitteitä on suoraan tarkastelun alla olevaan propagandakirjallisuuteen, mutta myös maailmankirjallisuuteen. Itse en pitänyt kovin onnistuneena viittausta Madame Bovary –romaaniin, vaikka avioliittokuvauksesta tässäkin on kyse, ainakin jos uskoo takakannen myyntipuhetta.

Aikatasoja on kaksi, 1940-luvun alkupuolisko ja 1960-luvun alku, maantieteellistä ulottuvuutta Virosta Saksaan, Venäjälle, Suomeen ja Ruotsiin. Henkilöitä on paljon ja osittain monen nimen alla – lukijalta vaaditaan tarkuutta mukanapysymisessä ja sen huomaamisessa kuka tarinaa kulloinkin kertoo.

Oksasen henkilöille kysymys ”kenen joukoissa seisot, kenen lippua kannat”  on kysymys, johon useimmat vastaavat kaksijakoisesti: seisovat toisessa joukossa (sydämellään) ja kantavat toisen joukon lippua, vaihtavat harvemmin joukkoa, mutta sitä useammin lippua. Sankareita ei ole, on vain (pääosissa) erilaisia virolaisia pettureita, saksalaisia julmureita ja taustalla venäläisiä bolshevikkeja ja heidän kommunistikätyreitään.

Mutta onko Oksasen kirjallinen moderni sankaritar? Kirjan sisäaukeamalla on kuva kuvasta, jossa kirjailija poseeraa katsojalle kirjoituskoneen takaa. Sen vierellä on sakset. Kirja on eräässä mielessä leikkaa ja liimaa menetelmällä koottu palapeli historiallisista dokumenteista, fiktiivisistä hahmoista ja nykyisen aikaperspektiivin mahdollistamasta kaukoviisaudesta (taaksepäin). Mutta millätavalla Oksanen leikkaa kuvaa historiasta, miten kuva on retusoitu ja minkälaisiin leikkauksiin hän on itse valmis. Totuuden torvet ovat useinen marssittaneet kuulijansa suoraan helvettiin. Lukijan on siis oltava valppaana tämän seireenin ääntä kuunnellessaan.