Yökoulu

 

Karl Ove Knausgårdin Yökoulu osoittaa jälleen hänen, ärsytykseen asti, taituruutensa kertojana. Kirja leikkaa suoraan perustaan: kuolemaan, kieleen, yksinäisyyteen ja tarinallisuuteen. Siellä missä on kieltä on toivoa ja siksi yötä ja kuolemaa ei voi lopulta kuvata. Yön pimeys häikäisee kirkkaudellaan.

Haastattelusissa Knausgård on kieltänyt tämän kirjan päähenkilön olevan hänen alteregonsa, mutta samalla kaikessa kirjailijuudessaan hän on tuonut myös esiin osmoottisuuden, joka on fiktiivisen ja faktisen välillä. Kirjoitan, siis olen. 

Norjalainen nuorimies lähtee Lontooseen opiskelemaan valokuvausta vuonna 1985. Pihtaroi oman itsensä narsistisisessa alemmuudentunteessa etsiessään tietään valokuvaustaiteen uudistamiseen ja omaan kuuluisuuteensa. Perehtyy Shakespeareen, Marloween ja Faustus-myyttiin, tutkii valokuvan historiaa ja teoriaa, kokeilee etsii, väheksyy ja ihailee. Tulee solmineeksi sopimuksen, joka johtaa kuuluisuuteen ja kuolemaan. Onnistuu taiteilijana, mutta epäonnistuu ihmisenä (mitä tämä sitten tarkoittaakin). 

Knausgårdin tarinointi on yksityiskohtaista ja psykologisesti tarkkaa. Juonenkäänteet ovat jyrkkiä ja yllättäviä, joskus uskottavia joskus uskomattomia ja jopa dramaturgisesti lässahtäviä kuten "tapon" ratkeaminen, vaikkakin se on koko tarinan kannalta keskeinen saranakohta. Yhtä kaikki. Knausgård kirjoittaa sujuvaa ja luettavaa tekstiä, jossa arjen usein inhorealistiset kuvaukset vaihtelevat yksilöpsykologisen vuoristoradan ja taiteen ja estetiikan hienovaraisen arvioinnin sulavassa keitoksessa. Taiteen historian ja nykyisyydenkin nimiä sirotellaan sujuvasti, välillä arvostaen välillä kieli poskessa vähätellen. Milloin nuo arviot menevät tarinan sisään päähenkilön piikkiin, milloin itse kirjan kirjoittajan, voi vain pohtia. [ Knausgård mm. viittaa brittikirjailija Ian McEwaniin, taitavaan, terävään ja tyylikkääseen aikalaiseensa, joka voittaa kyllä monessa suhteessa Knausgårdin, mutta on vailla hänen rosoisuuttaan ja "mauttomuuttaan". Juuri Knausgårdin "mauttomuudet" tekevät hänen tekstistään maukkaan!] 

Yökoulu auttaa kurkistamaan tai yrittämään kurkistusta pimeäelle puolelle. Mutta yöllä on pimeää ja siksi sen pimeydessä näkyy vain heijastuksia ja jälkikuvia omasta mielestämme. Yritämme kertoa tarinaa, mutta emme aina jaksa uskoa siihen. Kello on lyövä.

Knausgård, Karl Ove, Yökoulu. Suom. Jonna Joskitt-Pöyry. Like, Helsinki 2026. ISBN 978-951-1-48432-5

Epäkelpo ihmiseksi

 

Selkeä ja suorasanainen kuvaus sekavasta ja itsetuhoisasta mielen toiminnasta. Osamu Dazain Epäkelpo ihmiseksi -teosta pidetään klassikkona vieraantuneisuuden kuvauksista. Se ilmestyi alunperin japaniksi 1948 ja suomeksikin 1969 Aapo Junkolan englannista kääntämänä. Nyt Saku-Petteri Urpo on kääntänyt sen suoraan japanista. 

Kirjan teemat ovat yleisinhimillisiä, kultuuriympäristö länsimaisen kirjallisuuden läpitunkema ja yhteiskunnallinen todellisuus Japanin sodanjälkeistä masennusta. Päähenkilö Yōzō Õba on kirjallisesti, kuvallisilta taidoiltaan ja sosiaalisesti lahjakas, mutta hän tuintee jo lapsesta pitäen olevansa vieras tässä maailmassa ja esittävänsä kilttiä ja kunnollista. Miellyttämisen halu on voimakas ja vaikka hän näillä avuillaan saa suosiota, etenkin naisten keskuudessa, niin hän ei koe menestyvänsä. Renttu, joka tietää rakastuneen naisen näkevän hänet väärin ja kokee syyllisyyttä. Huijarisyndrooma ja heikko itsetunto. Viina, morfiini ja pettäminen ovat syöksykierre kohti itsemurhaa.

Sisällöltään synkkää luettavaa, mutta ei synkistelyä tai kurjuudessa piehtarointia. Kirjallisesti kirkasta. Koherentti ja intensiivinen kuvaus ihmisestä, jonka elämä tuntuu olevan vailla toivoa. Mutta toivo on meille annettu niiden vuoksi, joilla toivoa ei ole.

Dazai, Osamu, Epäkelpo ihmiseksi. Suom. Saku-Petteri Urpo. Sammakko, Turku 2025. ISBN 978-052-483-461-2

Olipa kerran...

 

Sanat ovat tekoja ja kirjailijan teot ovat sanoja. Ali Smithin Oli kerran kello nolla -kirja onnistuu tarinallisuudessa ärsyttävyyteen asti. Lukijana välillä ällistyy sanojen asettelun taituruutta, välillä pitkästyy sanoilla leikittelyyn ja jorinana tulvivaan tekstiin, välillä putoaa juonesta, kunnes huomaa, että tarinan kertoja on dementikko, joka tipahtelee sanoisssaan ja ajassaan eri aikatasoille, kompastelee logiikassa. Välillä saa myös nauraa sanaleikeille ja puujalkavitseille. Voi vain arvailla minkälainen alkuperäinen englanninkielinen teksti on voinut olla: ... mitä Darth Vader sanoi optikolle? ... En näe Lukea, ... Teksti on haastava, mutta myös antoisa kääntäjälle, Kristiina Drews on tehnyt hienoa työtä.

Kirjan ilotulitukseen vertautuva sanallinen tykitys tapahtuu Greenwichissä; suomenkielisen nimensä teos on saanut Shepherdin 24-tuntijaotuksen kellosta, joka nollautuu 24-tunnin välein. Smithin kirjan aikarakenteen purkaminen vaatii lukijalta paljon, enkä edes yrittänyt ryhtyä siihen. Tekstistä joko nauttii sellaisenaan tai sitten tyytyy helpompiin kirjoihin. Mielessä kyllä kävi, kuten aiemminkin Smithin tekstin kanssa, luopuminen. Smith vaatii paljon, mutta toisaalta, jos kirjan kertojat putoavat aina välillä tarinasta, miksei lukijakin voi sallia sitä itselleen. Hengästyttävä ja mieltä kuohuttava lukukokemus opettaa: teksti luo maailmaa, määrittää lukijan mieltä ja samalla valpastuttaa. Tekstiin ei kannata luottaa. Fiktiivisessä tekstissä tämä on lähtökohta, lukija antautuu "huijattavaksi". Mutta mitä se on niin sanotussa fakta-tekstissä. Fakta on, että kaikki teksti on fiktiivistä, se luo oman maailmansa, mutta samalla teksti ei voi tietää, kuka lukee, missä lukee ja miten lukija tulkitsee tekstin. Kello käy, teksti kulkee silmän alla, räjähdysherkkä tilanne. Fakta näyttää faktalta.

Shepherd Gate Clock (1852), Greenwich, Lontoo 2023 n. kello 12:55 GMT

Ali Smithin Oli kerran kello nolla -teoksen viimeinen luku Se on jo itsessään niin hieno kirjallinen timantti, että se kannattaa lukea vaikka erikseen ja uudelleenkin. Tiheä teksti on kuin tykkiin ladattu tiivis ruutipanos tai ilotulitusraketti, joka mielen taivaalla kirjoo monin värein ja kuvioin.

Kirjan lukeminen vertautuu myös vapaaseen kuljeskeluun metsässä tai kaupungissa. Aina välillä voi olla eksyksissä, ihailla tuntematona maisemaa tai kadunkulmaa. Jos antautuu tien vietäväksi, hetken päästä avautuu tai saattaa avautua uusi, ehkä myös (tuttu?) polku tai tienviitta, joka osoittaa suuntaa. Tarkan kartan lukijan maailmassa kello ei kulje, se näykyy nollana ja paikka vaikuttaa vieraalta ja oudolta, epätilalta. Vapaa kulkija ei tiedä matkan päätä ja alkua, hän tuntee olevansa juuri siinä, missä on, kotonaan mahdollisuuksien maailmassa. Tarina alkaa uudestaan, kello on nolla, paikka on tämä.

Smith, Ali, Oli kerran kello nolla. Ap. There but for the ( 2011).  Suom. Kristiina Drews, Otava, Helsinki 2013. ISBN 978-951-1-26485-9

Satunnainen

Ali Smith asettelee sanansa tarkkaan ja huolella. Ei satunnaisesti. En tiedä, miten hän kirjoittaa, mutta voin kuvitella, että ensin on täysi, perinteinen tarina, sitten hän poistaa tekstistä osan, sekoittaa jaksot ja muuntelee hahmojen toimintatapoja ja näkökulmia. Tuloksena on sanojen, lauseiden ja tarinoiden kaleidoskooppi. Lukiessa tuntuu, kuin katsoisi jatkuvasti muuttuvaan kauniiseen kuvioon, ajatus pyörii ja yrittää hahmottaa missä mennään. Nuorallatanssia ymmärryksen vaijerilla käsittämättömyyden kuilun yllä. Ja kuitenkin kauniilla tavalla tarina pysyy koossa, kiehtoo ja kannattelee, mutta ei ilman kulkijaa, lukijaa. Kompleksinen, koherentti, intensiivinen. Ymmärryksen sanaristikko, vihjeitä tarinan tai tarinoiden rakentamiseen.

Ali Smith onnistuu Satunnainen teoksessa pitämään pihdeissään, varovasti, mutta kuitenkin kevyttä otetta voimakkaammin. Tavalliseen (?) ydinperheeseen saapuu yllättäen vieras. Nuorehko nainen, Amber,viettelee talon teini-ikäisen pojan, saa perheen isän rakastumaan itseensä, ihastuttaa 12-vuotiaan tyttären ja viehättää erikoisilla tavoillaan myös perheen äitiä. Ja samalla petoksen ilmapiiri on viritettynä tarinan ylle, alle ja keskelle. Aviomies pettää vaimoaa, hyväksikäyttää työssä asemaansa, tytär on "patologinen" tarkkailija, hänen veljensä julma, ymmärtämätön koulukiusaaja ja lopilta vaimo haluaa paeta maailman ääriin ja pohtii vaihtoehtoisia elämänpolkluja, joita olisi voinut kulkea. vai olisiko?

Smithin kieppuva kielenkäyttö, sanaleikit ja väännökset kutsuvat katsomaan, minkälainen teksti on alkuperäiskielellä englanniksi. Niin tai näin, Kristiina Drewsin suomennos on uskomattoman hieno. Teksti soljuu suhteellisen tavanomaisesta proosasta runoon. Itse tarina on kuin kulttuurin, kirjojen ja elokuvien tulessa palavasta teatterista nousevaa savua, unen ja unelman kaltaista, painajaista, seittiä. Välillä silmiä kirvelee, mutta hetken päästä tuntee kuitenkin katsovansa hevosten kirmaa viheriäisellä niityllä. Sinne Ali Smith vie ja virvoittaa mielen.

Smith, Ali, Satunnainen, Suom. Kristiina Drews. Otava, Helsinki 2006. ISBN 951-1-20269-3