Aivan viime hetkellä

Aivan viime hetkellä on Claire Keeganin oiva taidonnäyte pienimuotoisista tarinoista, joissa elämän karut muutokset kääntävät haaveen onnellisen elämän mahdollisuudesta äkillisesti tragediaksi. Tai voihan sen tulkita niinkin, että ilman käännettä kärsimys ja tuska olisi ollut sama, mutta kesto vain toisenlainen ja pidempi. Elämän polkua kompastellaan vain kerran.

Kolmessa novellissa käy juuri näin. Häät peruuntuvat viimetipassa, hieno luova jakso epäonnistuu, ihana rakastaja onkin jotain muuta kuin miltä näyttää. Keeganin tarinat kertovat naisista, jotka kokevat miesten vievän heiltä kaiken, ja miehistä, jotka eivät tavoita naisista heidän ihmisyyttään.

Sanataidetta parhaimmillaan.

Keegan, Claire, Aivan viime hetkellä. Suom. Kristiina Rikman. Tammi, Helsinki 2025. ISBN 978-952-04-7309-9

Kulkue

Tunsimme olomme yhtä aikaa alttiiksi ja vangituksi rakenteessamme ja sepittämässämme tarinassa.

Rachel Cuskin Kulkue ei oikeastaan ole romaani. Tai sitä on vaikea lukea romaanina, teoksena, joka alkaa jostain, jossa on keskikohta ja loppu. Eikä edes niin, että ne eivät ole tässä järjestyksessä kuten Jean-Luc Godard aikoinaan luonnehti elokuviaan: Tarinalla tulisi olla alku, keskikohta ja loppu – mutta ei välttämättä tässä järjestyksessä.

Kirjan neljästä kappaleesta alkaa etsiä juonta ja tarinaa, välillä epäilee, että on tipahtanut kesken kaiken, palaa taaksepäin, etsii taiteilija G:n tarinaa, yrittää suhteuttaa sitä kertojaan tai kertojiin. Välillä taas jo luovutaa ja tyytyy siihen, että tekstissä on oivaltavia kohtia taiteesta (kuvataiteesta ja kirjallisuudesta), elämästä, kuolemasta, syyllisyydestä, valheesta, totuuden etsimisestä, vanhemmuudesta, rehellisyydestä.

Kuvat ovat väärin päin, niitä on vaikea hahmottaa. Kääntämällä kuvaa eri asentoihin, komposition luonne tulee kyllä paremmin esiin. Teksti on esseemäisen tiivistä, yksittäiset lauseet tiheitä, niiden painon alle luhistuu. Teksti ei hengitä, se muuttuu tukahduttavaksi. Mieleen nousee oman elämän kipukohdat, niihinkö tässä pitäisi palata? Ja olivatko nuo kohdat, jolloin tunsimme elävämme väkevästi, todella niitä hetkiä jolloin elimme omaa elämäämme, ja kaikki muu aika, rauhallinen, välillä pitkästyttävä, onkin varsinaisesti sitä aikaa, jota me emme elä, vaan meissä eletään, missä emme kerro tarinaamme, vaan meissä kerrotaan, tai aikaa jossa me emme puhu, vaan meissä puhutaan? 

Kohti kuolemaa ja spesifisti kohti äidin kuolemaa edetään. Kertoja päätyy kuolinvuoteen ääreen. Mutta kuolema ei tuokaan vapatusta kuolevalle, eikä vanhempansa hyväksyntää etsivälle lapselle, tyttärelle. Äiti ja hänen torjutut traumansa jatkavat elämäänsä lapsessa, hänen tarinassaan, hänen elämässään. Hän ei vain kerro tarinaa, hänessä kerrotaan ja elää tarinaa, jolla on perustansa rakenteessa.

Kun Cusk vielä lisää ja nimeää rakenteen kapitalismiksi, pääsemme ytimeen:

On olemassa epäilys, että kapitalismin tuotteiden ei ole tarkoitus kestää. Äitimme elinaika oli kapitalismin elinaika. Oliko hän itse tuote?

Ja miten äitimme, tai kukaan meistä, voisi kertoa tarinansa:

Miten hän olisi voinut kertoa kuolemansa tarinan?

Rachel Cusk onnistuu nivomaan raskaan ketjun, jonka renkaina on rakenne ja yksilöllinen luomistyö, individualistinen oman autenttisen minän etsiminen ja sen havaitseminen, että olemme tämän länsimaisen kulttuurin kasvatteja, kapitalistisen rakenteen tuotteita ja kuluttajia, sen kriitikoita ja rakentajia. Olemme syvälle mereen upotetussa sukelluskellossa, josta pyrimme pois, mutta samalla tiedämme selviytyvämme sen ulkopuolella vain häivähdyksen verran. 

Cusk, Rachel, Kulkue. Ap. Parade. Suom. Kaisa Kattelus. S&S, Helsinki 2025. ISBN 978-951-52-6313-1

Toinen paikka

 

Fyysisesti ei ole olemassa toista paikkaa, toista aikaa. Olemme faktisuuden häkissä. Minkälainen tuo häkki on? Rachel Cusk kietoo tarinaansa, pohtimaan voiko todellisuudesta, erityisesti ihmisten välisistä suhteista ja itse ihmisistä saada selville totuuden? 

Toinen paikka kirjan kertoja, jo varttuneessa iässä oleva nainen, kirjailija M., päätyy tilityksessään siihen, että totuus on rajan tuolla puolen, siellä, mihin ei ole pääsyä. Sinne ei pääse edes taiteen keinoin, eikä rakkauden kaikkivoipaisuuskaan auta. Kurkottamme siihen, petymme. Se tekee meistä raajarikkoja, johtaa kuolemaan. Ja silti kurkotamme.

Miesten vallankäyttö on yksi Cuskin teemoista, jälleen. Tämä asetelmallisuus on jo hieman häiritsevää. Binäärinen mies-nais -sterotypian pyöritys alkaa jo toimia tavoitettaan vastaan. Eikö se mikä yhdistää miehiä ja naisia ole kuitenkin enemmän, kuin se mikä erottaa? Ajattelun ja taiteen kentillä otetaan erilaisia positioita, mutta sellaista tuomaria ei ole, jonka oikeuksiin kuuluu kentältä ulos heittäminen. Joskus voi lähteä karkuun, kuten kirjan Tony, M.:n mies,  tiukan paikan tullen tekee. Hän ei kisaa taiteen kentällä, vaan elää "todellisessa maailmassa". Mutta hän palaa takaisin.

Rachel Cusk on erittäin taitava kertoja. Kirjan tunnelma on samean usvainen, kiehtova. Maisema on kaunis kuin marskimaa, jossa tarina elää. Inspiraation tähän teokseensa Cusk sai kirjasta Lorenzo in Taos. Siinä taidemesenaatti Mable Dodge Luhan kertoo D.H. Lawrencen jännitteisestä vierailusta Luhanin residenssiin. Cuskin kirjan kertoja M. asuu miehensä ja tyttärensä kanssa marskimaalla. He ovat kunnostaneet käyttöönsä kaksi lähekkäin olevaa taloa. Toisessa paikassa on aikaisemmin asunut tytär. Nyt M. on muuttanut sen vierastaloksi. Sinne, taiteilijaresidenssiin, hän kutsuu kuuluisan taiteilja L.:n, miehen, jonka maalaukset olivat tehneet häneen lähtemättömän vaikutuksen.

M. pohtii vapauden kokemusta. Kirjat ja sanat eivät sitä hänelle anna. Ne kulkevat tietoisuuden läpi toisin kuin maalaukset. Erityisesti maisemamaalaukset ja itse maisemat antavat kokemuksen vapaudesta, tilasta, jota ei ole arvosteltu tai arvotettu. Kokemuksen jostakin, jota ei voi täsmälleen määrittää. Tiedämme, että se vaikuttaa ja vie mukaansa jonnekin, mutta emme tiedä minne. Vapauteenko?

Cusk, Rachel, Toinen paikka. Suom. Kaisa Kattelus. Kustantamo S&S, Helsinki 2021. ISBN 978-951-52-5474-0