Sillä koko ihmiselämä on vain taistelua vieraasta korvasta. (Kundera 1983, 97)
Milan Kundera (1929-2023) on kirjailija, kulttuuripersoona, poliitikko ja teoreetikko. Kundera on itsessään jo käsite ja hän onnistui luomaan teoksia, jotka jäävät kirjallisuuden historiaan. Näin Kundera itse halusikin. Kirjailija on hänen teoksensa, kaikki muu on turhaa.
Seuraavassa muutamia sanoja Kunderasta kirjailijana ja romaanin teorian kehittäjänä. Poliittikko ja kulttuuripersoona Kunderan elämä jää toisaalle, jätän ne väistyväksi näkökulmaksi. Kunderan avulla yritän varastaa sinulta korvan ja silmän, hetkeksi tai toiseksi. Kirjoitan Kunderaa osaksi omaa tarinaani. Se ei ehkä käy aina selville tekstistä, ei sinulle lukijani, mutta ei minullekaan.
Mikä hänestä tekee kiinnostavan itseni kannalta? Hän on kirjailijana urbaani ateisti, individualisti, filosofisesti virittynyt maailmankansalainen, antinationalisti, voltairelaisen myrkyllisen älyllisyyden perillinen, eurooppalaisen romaanikirjallisuuden ja humanismin jälkeläinen, huumorintajuinen ja leikittelevä. Myöhäinen modernisti, joka elää mahdollisuuksien maailmassa. Hänen kirjoissaan miehet ja naiset valitsevat onnensa historian antamissa puitteissa, keveästi raskaissa oloissa. He eivät pakene vastuuta, vaan luovat oman onnensa maailmassa tragedian sankarin tai paremminkin modernin antisankarin tavoin. Saaret, meri, meitä viekottelevat seireenit ja palaamaan kutsuva Ithaka ovat nykyään sisimpämme ääniä. (Kundera 1983, 109) Haluamme palata kotiin jota ei ole, mutta jonka voimme luoda tai kuvitella.
Cervantesin perillinen
Korostamalla kirjan tai kirjailijan kansallisuutta pilataan hänen maineensa. Kundera ei ole ensisijaisesti tšekkiläinen tai ranskalainen kirjailija. Kirjailijana toimiminen on siirtymistä paperimaailmaan. Sinne voi hakea turvapaikkaa vain sillä edellytyksellä, että on mahdollisuus ja taito kirjoittaa romaaneja, kaunokirjallisuutta. Jos rajan ylitys ei onnistu kansallisvaltiossa, on vaihdettava maata ja kansallisuutta. Näin tapahtui Kunderalle. Kirjailijan on ylitettävä raja itsenäisesti ja katsottava selviääkö hän omin avuin. Lukijat ja kriitikot ratkaisevat, mutta joutuvat myös tekemään osansa päästäkseen tuohon maailmaan. Joskus myönnetään väliaikainen oleskelulupa, joskus pysyvä. Kirjailijalle tuon maailman jäsenyys on pysyvä niin kauan kuin hänen kirjansa on olemassa. Paperilla tai nyttemmin jossakin datamuodossa. Lukija on vapaa kulkemaan kirjailijan avaamasta portista tuohon maailmaan tai jäämällä ulkopuolelle.
Kaksoiskansalaisuus oli Kunderalle muutoinkin tuttua. Hän eli Tšekkoslovakiassa aikana jolloin kirjallisuus ei voinut siellä enää elää tai kukoistaa, siirtyi Ranskaan olojen pakottamana vuonna 1975, vaihtoi kirjoittamansa kielen tšekistä ranskaksi. Mutta yhtä kaikki. Juuret ovat syvällä Euroopassa, sen kirjallisuudessa, kansojen historiassa ja syvemmällä, ihmisyyden alkulähteille saakka. Kunderan kirjallinen puu ulottaa lehtensä ja latvansa kohti taivasta paperimaailmassa, jonka maisemassa se erottuu vehreänä tammena pilvistä taivasta vasten auringon painuessa jo mailleen. Jos Milan Kunderan taival tšekkiläisestä ranskalaiseksi kirjailijaksi oli haastava, kaksoiskansalaisuus reaalimaailman ja paperimaailman jäsenenä on hänelle drastinen. Lopultakin Kundera on eurooppalainen ei asuinpaikkansa vaan mielenlaatunsa mukaan. Eurooppalainen: se joka kaipaa Eurooppaa. (Kundera 1987, 129)
Kirjallisen uransa Kundera aloitti runoilijana. Jo vuonna 1953 hän julkaisi runokokoelman Člověk zahrada širá (Ihminen: Laaja puutarha). Teoksessa hän käsitteli sosialistista realismia kommunistisesta näkökulmasta. Ennen esikoisromaaniaan Kundera oli julkaissut 1960-luvulla kolme novellikokoelmaa. Ne tunnetaan koottuna nimellä Naurettavien rakkauksien kirja (Kundera1988). Hänen runojaan en tunne, mutta kirjoissaan hän on hylännyt nuoruuteen kuuluvan lyyrisen asenteen ja siirtynyt novellistiksi tutkimaan arkipäivän proosallista elämää. ) (Ks. Kundera 2006) Novellistin eli kirjailijan on tuotettava jotakin uutta, valaistava ihmisen olemista uudella tapaa tai ainakin asetettava ihmisen olemisen tapa uusiin historiallisiin tai lokaalisiin puitteisiin.
Kunderan kirjat ovat syntyneet kansallisvaltioiden Euroopassa. Ne ovat matkaoppaita paperimaailmaan, jonka passin saa kirjoittamalla hyvin. Lukijana pääsemme niiden myötä katsomaan maahan jota ei ole, unelmien, tragedioiden ja draamojen pariin. Maihin joihin haluamme tutustua, ehkä muuttaa pysyvästikin, mutta johon meillä ei ole muulla tavalla pääsyä. Kirjoittamalla Kunderasta, toistaa ihmisten puheen tapaa, jossa toinen keskeytetään fraasilla Minulle kävi aivan samoin ... Tosiassa se on vain keino aloittaa oma kertomus ja miehittää vastustajan korva hyökkäyksellä. Mutta suosion salaisuus on kuunteleminen. Tamina kantaa kahvia ja omenaviinaa asiakkaille ja menee baaritiskin taakse. Hän osaa kuunnella, hän ei sano koskaan minulle kävi samoin. (Kundera 1987, 97)
Jotta tarinan voi kuulla tarvitaan hiljaisuutta. Thomas Manniin viitaten Kundera kuvittelee Taminan suuhun kultasormuksen. Hiljainen heleä metallinen ääni, kuin kultasormus putoaisi hopeapannuun. Äänen jälkeen on tyhjyys ja sen täyttää tarina. Mutta Tamina ei ymmärrä kuulemaansa. Hänelle kapakan miesten tarinat ovat strutsien kaakatusta. Ne kilpailevat keskenään kiivaan hyökkäävästi, sillä maailmassa ei ole mitään tärkeämpää kuin se minkä ne halusivat hänelle kertoa. Kirjoja kirjoittava luo maailmankaikkeuden ja asettaa itsensä alttiiksi kritiikille. Kirjoja kirjoittavat ovat ei mitään.
Urbaani ateisti
Kundera on urbaani ja ateistinen kirjailija. Pila-kirjan alussa päähenkilö Ludvìk tulee kotiin, rumaan kuvitteelliseen määriläiseen kaupunkiin Kosteleciin. Kaupungin esikuvaksi voi ajatella Brnon, Kunderan syntymäkaupungin. Hänen henkilönsä katsoo menneisyyttä etäältä, välttää sentimentaalista nostalgiaa ja pyrkii tunnistamaan siitä tuttuja elementtejä.
Elämisen keveyden tuntee parhaiten juuri kaupungissa. Yksittäisen ihmisen merkitys on siellä pienempi kuin harvaan asutulla seudulla. Väestöntiheyden kasvaessa keveys käy sietämättömäksi, niin globaalisesti kuin paikallisestikin. Yksilö ei ole suhteessa maailmaan ulkoisesti vaan osana maailmaa aistii sen painon itsessään. Suhde on siis kääntäen verrannollinen lokaalisti. Maailmanmitassa keveys lisääntyy absoluuttisesti. Keveyden teema on siis esillä alusta asti. Se nousee pääosaan Kunderan tunnetuimman teoksen nimessä Olemisen sietämätön keveys (Kundera 1991)
Nuoruuteni hilpeä ja piikittelevä ateismi katosi yhdellä iskulla kuin teini-iän hullutus. (...) minun epäuskoni ja heidän uskonsa (kristittyjen ystävien - PK) olivat kummallisen lähellä toisiaan. (Kundera 2001, 17) Ehkä tämäkin on houkutellut Kunderan pariin. Taistelevan ateismin olen aina kokenut vieraaksi. Uskovaiset ovat veljiä ja siskoja filosofien rinnalla totuudenetsijöiden myrskyisällä merellä. He ovat tosin väärässä ja usein tunnen Nietzschen tavoin, että kristinusko on ollut tuhoisinta ylimielisyyttä, mitä tähän mennessä on esiintynyt.
Kunderan maailmassa-oleminen
Näin olemmekin jo uppoamassa Kunderan kirjalliseen universumiin. Hän on hyvin tietoinen koodatessaan maailmaa valikoimiensa käsitteiden avulla. Romaani taide -teoksessa on luettelo keskeisimmistä sanoista. Ks. Kuusikymmentä kolme sanaa (R.S.) (Kundera 1987, 123-156).
Näiden sanojen (termien) käsitteellinen perusta hahmottuu kuitenkin vasta, kun avaa Kunderan käsitteistön perustaa. Luettelossa ei ole olemista, mutta samassa kokoelmassa Kundera niittaa oman käsityksensä yhteen Martin Heideggerin perustuvaan analyysiin olemisesta (in-der-Welt-sein). ( Ks. Heidegger 2000 )
Ihminen on yhteydessä maailmaan niin kuin etana kotiloonsa. Hän on maailmaa, maailma on hänen ulottuvuutensa, ja sitä mukaa kuin maailma muuttuu myös hänen olemisensa (in-der-Welt-sein) muuttuu. (Kundera, 1987,43)
Kundera välttää leimautumista teoreetikoksi professoreiden kritiikkiä välttääkseen. Eikä ole olennaista miten johdonmukaisesti tai päättäväisesti hän sitoutuu valitsemiensa käsitteiden koherenssiin. Kiinnostavaa on kuitenkin pohtia sitä, miten Kundera ajattelee puolustavansa eurooppalaista ihmistä vaikka hän tuntuu jatkuvasti todistavansa kirjoissaan miten yksilön asema muuttuu entistä kevyemmäksi suhteessa historian painoon. Kundera on tuulimyllyjä vastustava Don Quiote, mutta myös Josef K. Muuttuuko hänen individualistinen eksistentialisminsa romaanissa strukturalistisen pakkorakenteen rikkoutuneeksi kuvaksi?
Antropologinen ihmiskäsitys ja grafomania
Liisa Saariluoman käsityksen mukaan Kunderan ihmiskuva on antropologinen. Ihminen on sen mukaisesti muuttumaton tai häntä määrittää antropologiset vakiot. Historia on kuin maastossa raivokkaasti etenevä ratsu, joka talloo alleen, mikäli ei itse istu sen satulassa. Hegeliläinen järjen viekkaus on yli-inhimillinen ja vain nauru voi tavoittaa sen ironian, joka kuvaa ihmisen pyrkimyksiä historian ratsun taltuttamiseksi.
Kuulluksi tuleminen on Kunderan mukaan minuudelle keskeinen asia. Kirjallisuus ja kirjoittaminen syntyy siitä, että kukaan läheinen ei kuule. Kundera jopa määrittää elämän "taisteluksi vieraasta korvasta". Emme ole kiinnostuneita muiden tarinoista, haluamme kertoa omamme.
Tapa jolla kerromme tarinamme on kuitenkin kullekin ominainen. Kunderan tapa on kehitellä vaihtohetoisia ja kokeilevia minuuksia. Romaanin henkilöt ovat itsessään kokeiluja erilaisista mahdollisuuksista, eräänlaisia ideaalityyppejä. Ja itse romaanihenkilöt myös pyrkivät usein aktiivisesti muokkaamaan omaa tarinaansa muuttuvissa oloissa. Heidän muistinsa valikoi sopivia elementtejä menneisyydestä, sen lisäksi, että muisto jo itsessään rajaa menneisyydestä vain osia. Muisto ei ole unohduksen vastakohta. Muisto on eräänlaista unohdusta. (Kundera 2001, 139)
Tyylillisesti Milan Kundera on poikkeuksetta korrekti, vaikka ironia onkin romaanin yksi keskeinen vaikuttava elementti. Hänen kirjansa käsittelevät aistivoimaisesti elämän eri puolia ja eroottinen viritys on hohkaa tekstistä. Paskasta puhutaan, muun muassa kitshin yhteydessä, mutta ihmisten ruumiillisissa toiminnoissa ei edetä aivan naturalistisiin kuvauksiin, toisin kuin vaikkapa Karl Ove Knausgårdin tekstissä. Siinä missä Milan Kundera antaa kirjojensa kautta vilkaista peiliin ja antaa häivähdyksiä ihmiselosta niin ruokapöydässä kuin sängyssä, esimerkiksi Karl-Ove Knausgård räväyttää lukijan eteen panoraaman. Knausgårdin kirjoissa lukija joutuu katsomaan elämää kameralla, jonka näkymä ei avaudu vain jääkaapin sisältä, kuten elokuvissa, vaan myös vessanpöntöstä johon päivittäisten tarpeiden lisäksi myös oksennetaan.
Kunderan näkemys grafomaniasta asettuu linjaan valistuksen dialektiikan kanssa. Järjen hallitsema maailma muuntuu maailman hallitsemaksi järjeksi. Theodor Adornon ryöpytys biografista roskakirjallisuutta vastaan osuu hyvin jo Kunderan aikaan 1900-luvun lopulle, mutta eritysesti 2000-luvun "kirjallisuuteen". Jonkin kertominen tarkoittaa, että on jotain erityistä sanottavaa, ja juuri tämä on estetty hallinnoidussa, ikuisesti samanlaisessa ja standardisoidussa maailmassa. [...] ikään kuin maailmanmenossa olisi vielä kysymys individuaatiosta, [...]ikään kuin yksityisen ihmisen sisin kykenisi vielä saamaan välittömästi aikaan jotakin: kaikkialle levinnyt elämänkerrallinen roskakirjallisuus on romaanimuodon hajoamistuote. (lainattu, Saariluoma 2003, 314 mukaan)
Naurun ja unohduksen kirjassa (Kundera 1983, 110) grafomanian (pinttymys kirjoittaa kirjoja) kehittyminen joukkoepidemiaksi selittyy kolmen perusehdon täyttymisellä:
(1) yleisen hyvinvoinnin korkean tason suodessa ihmisille mahdollisuuden harjoittaa hyödytöntä toimintaa
(2) yhteiskunnallisen elämän atomisoituessa niin että seurauksena on yksilöiden yksinäistyneisyyden yleistyminen ja
(3) suurten radikaalien yhteiskunnallisten muutosten puuttuessa kansan sisäisestä elämästä
Kirjoittamisesta tulee ansa, jonka sisälle yksilöt asettuvat. Kunderan puolustama romaanitaide on selkeästi populaarikulttuurin massailmiöitä vastaan. Se on myös linjassa kirjoissa esiintyvän musiikin suhteen. Kunderan teoksien musiikki on klassista tai kansanmusiikkia. Epäsuorasti Kundera torjuu Adornon ajattelun tavoin kulttuuriteollisuuden tuotteet unohtuneisuuden välineiksi. Naurun ja unohduksen kirjassa Kundera on laittanut filosofian professorin tupruttelemaan piippuaan ja kätkeytymään savuverhon taa ikään kuin ujostellen. Jo James Joyce on sanonut, hän sanoi, - että elämämme suurin seikkailu on seikkailun puute. (Kundera 1983, 109) Kirjoittaminen on kuitenkin tärkeää ja kirjoituksen sanoilla, kuten esimerkiksi Ludvikin Pilassa (Kundera 2003, 39) kirjoittaman postikortin tekstillä, on objektiivinen ulottuvuus. Tekstin merkitys ja tarkoitus karkaavat kirjoittajalta ja hänen on mahdotonta, ja erityisesti totalitaarisessa yhteiskunnassa, kontrolloida tai vaikuttaa siihen, miten kirjoitettua tekstiä tulkitaan tai käytetään alkuperäisestä kontekstista irroitettuna.
Kritisoitu essentialisti väsyy?
Kundera on pidetty, ihailtu, paljon luettu, runsaasti tutkittu, kritisoitu, mutta myös torjuttu, hyljeksitty ja kritisoitu.
Kunderan ihmis-, historia- ja kirjallisuusnäkemykset ovat saaneet paljon kritiikkiä. Painavinta on ollut poliittinen "kritiikki” jonka perusteella hän ei kyennyt jatkamaan kirjailijana Tsekkoslovakiassa. Hänet pyrittiin sulkemaan historian ulkopuolelle. Teoreettis-poliittisessa kritiikissä häntä on syytetty elitistismistä ja estetismistä, historiallisen ja poliittisen kontekstin vähättelystä ja trivialisoinnista, romaanin luonteen essentialisoinnista ja individualismista. Näin tietysti on, jos noita seikkoja pitää kritiikkinä. Kundera on myös erittäin Eurooppakeskeinen, eurosentrismin voi nähdä joko perusteltuna tai rajoitteneisuutena. Romaani on eurooppalainen synnyltään ja tyypiltään. Globalisaation ja kulttuuri-imperialismin myötä se on levittäytynyt maailmanlaajuiseksi. Kansalliset kirjallisuudet kiistelevät oman maansa kirjallisuuden rajoista ja omivat kirjailijoita itselleen. Kunderan antropologinen ihmiskäsitys kuitenkin korostaa päinvastaista samalla kun hän torjuu ajatuksen historian lopusta. Voiko romaanien "uudellenkirjoittaminen" tuoda lisänsä romaanitaiteeseen? Ajattelen tässä sellaisia kirjoja kuin Kamel Daoudin Tapaus Meursault (Daoud 2022), jossa Albert Camusin Sivullinen saa uuden valotuksen.
Vaikka Kundera eri tavoin väittää välttävänsä filosofista ja koukeroista, käsitteellistä kieltä, hän antaa monia hienoja esimerkkejä siitä, miten käsitteet mahdollistavat asioiden ymmärtämisen.
Tämä tulee erityisen selkeästi esiin yhden käsitteen teoksissa, joissa tarinaa avataan käsiteanalyysin ja sanojen etymologian keinoin. Kirjailijanuransa loppuvaiheessa Kundera kirjoitti sarjan pienoisromaaneja Kiirettömyys (Kundera 1995), Tietämättömyys (Kundera 2002), Esirippu (Kundera 2005), Merkityksettömyyden juhla (Kundera 2013) sekä esseekokoelman Petetyt testamentit (Kundera 1993). Pienoisromaanit muodostavat sarjan aiemman Identiteetti (Kundera 1988) -teoksen kanssa. Näiden välissä on kuitenkin vielä täysimittainen Kuolemattomuus (Kundera 1992).
Kiirettömyys alkaa muutaman tapausesimerkin jälkeen hedonismin käsitteestä ja Choderos de Laclosin Vaarallisia suhteita saa ylistyksen yhtenä kaikkien aikojen suurimmista romaaneista. (Kundera 1995, 11) Esiripussa on oivallisia käsitteellisiä erotteluja. Vaikkapa kirjallisuuden historian tarkastelu suppeassa ja laajassa kontekstissa. Niiden avulla voi helposti arvioida, minkälaisiin taide- ja kulttuuripoliittisiin umpikujiin ajaudumme, jos ryhdymme tarkastelemaan kultuuria kansallisista, suppeista konteksteista emmekä näe niitä ihmisyyden toteutumina. Keskustelu unkarilaisesta kansallisuuden korostamisesta tai perussuomalaisesta taiteesta asettuu kerralla oikeisiin puitteisiin. Taide, tiede ja filosofia ylittävät kansalliset ja kielelliset rajat ja juuri siinä on niiden voima.
Tietämättömyyden alussa hän jälleen kerran ottaa esiin Odysseuksen ja hänen paluunsa ja paluun taian. Hän erittelee nostalgia sanan etymologiaa kreikan nostos (paluu) ja algos (kärsimys) sanojen kautta ja vertailee nostalgia-sanan käyttöä ja sanan sävyjä ja sivumerkityksiä euroopan eri kielissä. Kaipaamme johonkin josta meidät on karkoitettu, haaveilemme kotiinpaluusta, mutta tuo matka on ikuista. Muistomme kaipauksen kohteesta muuntuu, (koti)maa johon kaipaamme on landet som icke är.
Milan Kunderan Esirippu (Kundera 2013) avaa maailman ja kirjallisuuden huumaavalla tavalla. Esirippu aukeaa ja tuntuu, kuin näkisi maailman näyttämöllä - kunnes taas huomaa, että näytelmässä esitetään näytelmää. Maailma on kuin Bunuelin elokuvan intohimon hämärä kohde. Tai ehkä vielä enemmän. Maailmassa voi käydä kuin Lynchin Lost Highway elokuvassa. Kesken esitystä näyttelijät vaihtuvat, mutta tarina jatkuu. Epäjatkuvuus luo unenomaista tuttuutta, outo on tuttua ja tuttu outoa.
Niin taitava kirjoittaja kuin Milan Kundera onkin, ei hän aina onnistu. Viimeiseksi jäänyt teos Merkityksettömyyden juhla (Kundera 2015) jää valjuksi vanhan miehen pilaksi. Kirja eri ole merkityksetön, mutta se jää vajaaksi: esseen, tarinan ja tarinoinnin kudelma on sujuva - nykypäivä ja historia lomittuvat sujuvasti. Näyttämönä on Pariisi ja "vitsin" kautta neuvostoaikainen Stalinin hovi Kremlissä.
Kirja on pitkähkö, poimuileva anekdootti - sen lukee kyllä, mutta syvällistä kokemusta siitä ei saa. Merkityksettömyyden juhla ei ole ranskalaisen keveä tai nokkela, mutta siinä ei ole alkutuotannon syvää tsekkiläistä mustaa huumoriakaan. Se ei kohoa romaanin taiteen parnasson kirkkauteen. Kirjasta huokuu katkeruus, ei nauru. Katkeruus eurooppalaisuuden laskusta mailleen, unohdukseen. Kirjan alku, jossa kirjan henkilö Alain pohdiskelee naisellisen viehätysvoiman keskittymisen ulottuvuuksia (sääret, takamus, rinnat, napa) kuulostaa vanhan miehen tunkkaiselta jorinalta.
Romaanin ja romaaniteorian siirtymä psykologisista selityksistä eksistentiaalisten tilanteiden kuvaamiseen auttaa ymmärtämään, miksi kysymys identiteetistä ei palaudu yksilöön vaan yksilöön yhteiskunnallisessa tilanteessa, vuorovaikutuksessa aikaansa, historiaansa ja toisiin ihmisiin (myös omaan toiseuteensa). Identiteettityö ei merkitse vaipumista omaan sisäiseen, yksilölliseen minään, vaan oman itseyden tutkimusta historiallisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa.
Faktuaalisen muistin ohella eksistentiaalinen muisti määrittää sitä mitä olemme nyt ja mitä olemme olleet. Unohdus pyyhkii, muisti muuntaa. Kundera käsittelee hienosti byrokraattisen maailman eksistentiaalista tilannetta ja sen ilmentymistä niin kirjallisuudessa (Adalbert Stiftler) kuin sosiologiassa (Max Weber) aina Kafkaan ja meidän päiviimme saakka. Esiripun hieno havainto on myös se, että monet asiat nousevat tarkasteluun juuri silloin kuin ne ovat uusia ja vielä usein huomaamattomia, eivätkä silloin, kun ne ovat jo valloittaneet elämämme, mielemme.
Kunderan tekstissä näkyy myös itsekriittinen näkemys nuoruuden ja varttuneen iän eroista. Vasta varttuneemmalla iällä on mahdollista nähdä oma elämä ja ajan historia, ei oikein, mutta uudessa valossa: Tämän kokemuksen jälkeen ... tietää, ettei kukaan olekaan se, jona itseään pitää, että tämä väärinkäsitys on yleinen, perustuvanlaatuinen, ja että se heijastaa ihmisiin (...) komiikan lempeän kajon. (Kundera 2013, 82)
Kundera asettuu päättävästi vastustamaan "storyn" ylivaltaa. Romaani ylittää monella tavalla yksinkertaisen tarinan. Tarinallisuus (narratiivisuus) kaikessa muodikkuudessaan johtaa narratuksi tulemiseen. Hyvät tarinat ovat edelleen intensiivisiä siksi, että ne ovat sekä kompleksisia että harmoonisia. Hetken päästä lukija on pyyhkinyt pois mielestään suuren osan lukemastaan. Ja muistaa muunneltuna lukemansa. Emme voi hallita menneisyyttä tai tulevaisuutta, mutta voimme valita mitä luemme, kirjoitamme tai puhumme. Tai ainakin uskoa, että asia on näin, juuri nyt. Romaanin tulee asettaa peliin enemmän, aina uudestaan, miten voisi löytää uuden, kätketyn aspektin "ihmisluonnosta". Koska tuollaista essentiaalista ihmisluontoa ei ole, sitä ei löydy. Onneksi. Mutta kenkiä voi etsiä kaapista, vaikka niitä ei siellä olisikaan, kuten Ludwig Wittgenstein nokkelasti on todennut.
Käytetetyt lähteet:
Kundera, Milan,
Esirippu. Tutkielma seitsemässä osassa. Ap. Le rideau. Essai en sept parties, suom. Ville Keynäs. Siltala, Helsinki 2013.
Identiteetti. Ap. L´identité 1998. Suom. Annikki Suni, WSOY, Helsinki 1998. ISBN 951-022772-2
Kiireettömyys. Ap. La lenteur 1995. Suom. Annikki Suni, WSOY 1995. ISBN 951-020527-3
Kuolemattomuus. Ap. Nesmrtelnost 1990. Suom. Kirsti Siraste, WSOY, Helsinki 1992. ISBN 951-0-17202-2
Merkityksettömyyden juhla. Ap. La fête de l´insignifiance, 2013, suom. Ville Keynäs. Siltala, Helsinki 2015. ISBN 978-952-234-277-5
Naurettavien rakkauksien kirja. Ap. Směšné lásky, 1970, suom. Kirsti Siraste, WSOY, Helsinki 1988.
Naurun ja unohduksen kirja. Ap. Kniha smíchu a zapomněni 1978, suom. Kirsti Siraste, WSOY, Helsinki 1983. ISBN 951-0-11711-0
Olemisen sietämätön keveys. Ap. Nesnesitelná Lehkost bytí,1983, suom. Kirsti Siraste. 7.p. WSOY, Helsinki 1991. ISBN 951-013075-3
Petetyt testamentit. Ap. Les testaments trahis, 1993, suom. Jan Blomstedt, WSOY, Helsinki 2001. ISBN 951-0-24879-7
Pila. Ap. Žert, ap. suomennos Maire Uusitalo (Tšekkiläinen pila (1974) tarkistettu ranskankielisen laitoksen La plaisanterie (1985) mukaan. WSOY, Helsinki 2003. ISBN 951-0-28199-9
Romaanin taide. Ap. L´art du roman, 1986, suom. Jan Blomstedt ja Riikka Stewen, WSOY, Helsinki 1987. ISBN 951-0-14552-1; 2. p. 1993, ISBN 951-0-18651-1
Tietämättömyys. Ap. L´ignorance 2000. Suom. Annikki Suni, WSOY, Helsinki 2002
Muut lähteet:
Bahtin, Mihail, Kirjallisuuden ja estetiikan ongelmia, suom. Kerttu Kyhälä,
-Juntunen ja Veikko Airola. Kustannusliike Progress, Moskova 1979
Daoud, Kamel, Tapaus Meursault, suom. Leena Rantanen, Aviador 2022. ISBN: 978-952-381-070-9
Heidegger, Martin, Oleminen ja aika. Ap. Sein und Zeit, suom. Reijo Kupiainen. Osuuskunta Vastapaino, Tampere 2000. ISBN 951-768-054-6
Nietzsche, Friedrich, Hyvän ja pahan tuolla puolen: Erään tulevaisuuden filosofian alkunäytös, suomentanut J. A. Hollo. 3. painos (1. painos 1966). Otava, Helsinki 2007. ISBN 978-951-1-22231-6
Saarenheimo, Marja, Muistamisen vimma. Vastapaino, Tampere 2012 ISBN978-951-768-401-9
Saariluoma, Liisa, Milan Kundera - viimeinen modernisti. Faros, Turku 2003. ISBN 952-99497-0-7
 |
| Prahan maisemissa keväällä 1979 |
