Rakkauden vangit

 

Timo Airaksisen Rakkauden vangit -tekstin alaotsikkona on filosofisia tunnustuksia. Lukijan on kuitenkin turha odottaa Airaksisen rakkaudentunnustuksia, enemmän on kysymys filosofisista pohdiskeluista rakkauden eri muodoista ja puolista. Airaksinen tarinoi suhteellisen kepeällä oteella, varsinkin kun kyseessä on niinkin perustavat asiat kuin rakkaus ja filosofia. Mutta entä vangit? Miten he liittyvät tähän teemaan. Ehkäpä niin, että rakkauden kaipuussa ihminen ripustautuu rakkauteen, mutta vankila, jonka hän valitsee on eri yksilöillä ja eri aikakausina erilainen. Romanttisen rakkauden perään kaipaava, joutuu sen vangiksi, koska romanttisen rakkauden luonteeseen kuuluu, että rakkauden kohde on etäällä ja toive vastarakkaudesta on olematon. Jos taas vastarakkaus osuukin kohdalle, rakkaus muuttuu erotiikaksi ja johtaa parhaimmillaan ylimaaliseen seksiin, seksiin jota romanttisen rakkauden ajatus kaihtaa tai kiertää. Erotiikan ja seksin vangiksi joutuminen taas johtaa rakkauden tunteen katoamiseen. Rakkaus muuttuu työksi ja suoritukseksi, velvollisuudeksi ja avioliiton vahvistamaksi lupaukseksi. Ja tuota lupausta ei voi romanttisen rakkauden mielessä pitää. Rakkaus on ikuinen, mutta rakkauden kohde vaihtuu. Ihmisiin kohdistuva rakkaus voi vieraantua esineisiin kohdistuvaksi tavararakkaudeksi. Kysyypä Airaksinen myös sitä, mitä eläimille vaaditut "ihmisoikeudet" voisivat tarkoittaa ja miten eläimiin (erityisesti lemmikkieläimiin) kohdistuvat rakkaus poikkeaa ihmisiin kohdistuvasta rakkaudesta.

Ah. Niin monta kysymystä, niin monta rajakäyntiä. Voi olla, että rakkaudesta kertoo enemmän Tuomari Nurmio runouden kielellä, kuin Timo Airaksinen filosofian.

Vaikka et avaisi enää oveasi

ja vastaisi puhelimeen

Kaipaisit minua päivin ja öin

ja kuiskaisit nimeäni

Se pakottaa sinut unohtamaan

sen jota tahtoisit rakastaa

Ja muistamaan sen kaiken minkä

tahtoisit unohtaa

Et uskalla käydä nukkumaan

Vapiset etkä unta saa

Nouset ylös ja tuijotat ikkunaa

kun et voi tehdä muutakaan

... 

Se on myrkkyä ja mystiikkaa

se on tuntematon maa

josta tieteellä ei ole 

aavistustakaan 

[Ikuisesti Minun, Tuomari Nurmio]

 

Hiekkalinnat

Rakkaus ja rakastuminen viiltää syvältä. Nimet tatuoituvat aivojen poimuihin, hetket sydämen lihaan. Kokemus ja muisto on yksilöllinen, sanat yhteistä käyttötavaraa. Kieli ei luotaa syvältä, kielikuvat eivät nouse taivaan korkeuksiin. Kirjoittajan paradoksi: sanat tappavat, elämä kuolee. Tai sanat elävät, elämä on toisaalla.

Jukka Viikilällä on taito kirjoittaa aforistista, tarkkaa ja kaunista kieltä. Alaotsikko Erittelyä rakkausromaania varten täsmentää Hiekkalinnat -teoksen ideaa: rakkaus on haurausta, sen kuvaaminen sanoin hauraampaa.

Kokemuksen sanallistaminen ei voi koskaan onnistua täysin, toisen ihmisen tai edes oman itsen tunteminen on mahdotonta. Mutta yrittää kannattaa silti. Lukijan tavoittaminen, siinä Viikilä onnistuu. Hän kuvaa yhden tarinan. Tulitikun mittaisen rakkaustarinan valo hehkuu läpi elämän.  Nainen kirjoittaa myöhempää varten  muistiin havaintojaan, kokemuksiaan, tuntojaan  suhteestaan arkkitehti Juhaniin. Tapahtumapaikkana Pärnu ja taakse jäänyt Helsinki.

Ikuinen rakkaus on usein kestoltaan lyhyt, vaikutukseltaan elinikäinen. Vuosikymmenien takaiset muistot antavat voimaa elää, haalistuvat ja muokkautuvat, kaihertavat. Syntyy epäilys: olisiko sittenkin pitänyt tehdä toisin, mitä jos kaikki olisi mennyt toisin. Kaikki se hyvä, joka tapahtui, on kuitenkin tallella. Kaikki se hyvä, mikä olisi voinut tapahtua, ruokkii luovaa mielikuvitusta. Kaikki se mikä on, on.

Jukka Viikilä on ainoalaatuisen hieno kirjoittaja. Aiemmat teokset Akvarelleja Engelin kaupungista (2016) ja Taivaallinen vastaanotto (2021) onnistuivat nekin - ensimainittu heleänä kuvana ja jälkimmäinen hieman vaisumpana ja tunkkaisempana. Hiekkalinnat huuhtotuvat veden noustessa meren aaltoihin, niiden rakentaminen ja muistelu on kuitenkin puhdasta iloa. Iloa niin kauan kuin muisti ja mielikuvitus kantaa.