Neidonhius

Ajankohtainen, hienosti kirjoitettu, monitasoinen,
älykäs, kompleksinen, kiihkeä ja rauhallinen.

Mihail Šiškinin Neidonhius on hienoa kirjallisuutta. Kirjaa ei ole aivan helppo ymmärtää. Tarina etenee monessa tasossa ja tarinoiden välistä suhdetta on vaativaa hahmottaa. Mutta kaikkia tarinoita kerrotaan nautittavasti.

Kirjan ydin kiteytyy ikuisen paluun ajatukseen. Menneisyys ja tulevaisuus on läsnä nykyisyydessä. Pakolaisiksi pyrkivien tulkin pään kautta kulkee tekstiä ja sitä kautta teksti päätyy dokumentteihin. Ihmisten olemassa-olo ja heidän asemansa määrittyy tekstin kautta, aivan kuten kirjan henkilöiden olemassaolo on teksti-sidonnaista. Kirjan henkilöt esiintyvät molella näyttämöllä, foorumilla ja eri Euroopan kaupungissa.

Moskova, Pariisi, Rooma sekä Sveitsi-niminen paratiisi on venäjänkielisten pakolaisten mielenmaisemaa: rankat ja raat ihmiskohtalot kietotuvat yhteen kauniiden muistojen, haaveiden ja odotusten kanssa. Elämän jumala, Neidonhius (saniainen) värähtelee hiukkasen tuulessa, se on ollut ennen ikuista kaupunkia Roomaa ja on oleva sen jälkeenkin. Missä sitä ei näy, siellä on sen itiöt. Neidonhius kuuee maailman huudot ja kuiskaukset. Niin, niin, näin se maailma on. Mykkänä se tulkkaa menneisyyttä tulevaisuuteen ja hiljaisella olemisellaan kuiskaa ikuisuuden viestiä.

Šiškin on upottanut tekstiinsä runsaasti lainauksia ja viitteitä. Esimerkiksi Elämästä tulee yhä parempaa - viittaus on  Stalinin vuoden 1935 lausumaan: Elämästä on tullut parempaa, elämästä on tullut iloisempaa. Tekstin tyylin voi paikoitelen kokea ironiaksikin, mutta ennen kaikkea se on runnollinen kuvaus ajasta ja ajastamme. Kirjan tapa yhdistää tarinat tekee siitä omanlaisensa ja meidän ajallemme ominaisen mestariteoksen. Kirja ei ole vain hyvä ja hienosti etenevä tarina, vaan monisyinen kudelma, joka jättää lukijalle paljon purtavaa. siirtymät tarinasta toiseen eivät ole vain kerrontateknisiä "koukutuksia" vaan teos on yksi orgaaninen kokonaisuus. Kuin tiheä metsän juurakko.

Vappu Orlovin käännös on hieno, upea ja kaunis. Oikeastaan vain yhdessä kohtaa kielikorvaani särähti. Ollaan Venäjällä 1919. Kirjan kertoja kirjoittaa päiväkirjassaan sanoneensa: Pavel herää! Ei me olla missään kirjassa! Me ollaan tässä ja nyt!  Tuntematta alkuperäistekstiä tuntuisi kuitenkin luontevammalta, että kyseinen henkilö oslis käyttänyt muotoa Emme me ole (missään) kirjassa! Olemme tässä ja nyt!  Mutta ehkä kääntäjällä ja kenties  Šiškinillä on syynsä?

Kirja kannattaa siis ehdottomasti lukea rauhassa ainakin kerran, jos ei useammin.

Šiškiniltä on käännetty myös Sinun kirjeesi (2012). Täytyy etsiä se käsiin.