Toinen paikka

 

Fyysisesti ei ole olemassa toista paikkaa, toista aikaa. Olemme faktisuuden häkissä. Minkälainen tuo häkki on? Rachel Cusk kietoo tarinaansa, pohtimaan voiko todellisuudesta, erityisesti ihmisten välisistä suhteista ja itse ihmisistä saada selville totuuden? 

Toinen paikka kirjan kertoja, jo varttuneessa iässä oleva nainen, kirjailija M., päätyy tilityksessään siihen, että totuus on rajan tuolla puolen, siellä, mihin ei ole pääsyä. Sinne ei pääse edes taiteen keinoin, eikä rakkauden kaikkivoipaisuuskaan auta. Kurkottamme siihen, petymme. Se tekee meistä raajarikkoja, johtaa kuolemaan. Ja silti kurkotamme.

Miesten vallankäyttö on yksi Cuskin teemoista, jälleen. Tämä asetelmallisuus on jo hieman häiritsevää. Binäärinen mies-nais -sterotypian pyöritys alkaa jo toimia tavoitettaan vastaan. Eikö se mikä yhdistää miehiä ja naisia ole kuitenkin enemmän, kuin se mikä erottaa? Ajattelun ja taiteen kentillä otetaan erilaisia positioita, mutta sellaista tuomaria ei ole, jonka oikeuksiin kuuluu kentältä ulos heittäminen. Joskus voi lähteä karkuun, kuten kirjan Tony, M.:n mies,  tiukan paikan tullen tekee. Hän ei kisaa taiteen kentällä, vaan elää "todellisessa maailmassa". Mutta hän palaa takaisin.

Rachel Cusk on erittäin taitava kertoja. Kirjan tunnelma on samean usvainen, kiehtova. Maisema on kaunis kuin marskimaa, jossa tarina elää. Inspiraation tähän teokseensa Cusk sai kirjasta Lorenzo in Taos. Siinä taidemesenaatti Mable Dodge Luhan kertoo D.H. Lawrencen jännitteisestä vierailusta Luhanin residenssiin. Cuskin kirjan kertoja M. asuu miehensä ja tyttärensä kanssa marskimaalla. He ovat kunnostaneet käyttöönsä kaksi lähekkäin olevaa taloa. Toisessa paikassa on aikaisemmin asunut tytär. Nyt M. on muuttanut sen vierastaloksi. Sinne, taiteilijaresidenssiin, hän kutsuu kuuluisan taiteilja L.:n, miehen, jonka maalaukset olivat tehneet häneen lähtemättömän vaikutuksen.

M. pohtii vapauden kokemusta. Kirjat ja sanat eivät sitä hänelle anna. Ne kulkevat tietoisuuden läpi toisin kuin maalaukset. Erityisesti maisemamaalaukset ja itse maisemat antavat kokemuksen vapaudesta, tilasta, jota ei ole arvosteltu tai arvotettu. Kokemuksen jostakin, jota ei voi täsmälleen määrittää. Tiedämme, että se vaikuttaa ja vie mukaansa jonnekin, mutta emme tiedä minne. Vapauteenko?

Cusk, Rachel, Toinen paikka. Suom. Kaisa Kattelus. Kustantamo S&S, Helsinki 2021. ISBN 978-951-52-5474-0

Normaaleiksi kasvaminen?

 

Jokseenkin ristiriitainen lukukokemus. Vetävästi, sujuvasti ja psykologisen taitavasti kerrottu tarina kahdesta nuoresta, Mariannesta ja Connellista, heidän ystävyydestään, seksuaalisuudestaan ja kipuilustaan taloudellisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden rankingkisailussa. 

Välillä tuntui, että lukee (kevyehköä?) nuorisoromaania, välillä taas koki samaistumisen ailahduksia omiin ihmissuhdekiemuroihin ja toisinaan aisti, että Rooney tavoittaa psykologisella ankaruudellaan olennaisia seikkoja ihmisen kiinnittymisestä itseensä, toisiin ihmisiin, yhteisöönsä ja koko taloudellis-sosiaaliseen verkostoon. 

Hämmentävää on, että vaikka tarina kiinnittyy vahvasti taloudelliseen ja sosiaaliseen eriarvoisuuteen, niin tapahtumapaikat, läntisen Irlannin maaseutu, Dublin ja Trinity Collagen yliopistomaailma jää kuitenkin ohueksi ja luonnosmaiseksi suhteessa henkilökuvauksen väkevyyteen. 

Rooneyn vastaanotto on ollut ilmeisen kaksijakoinen juuri siksi, että hän liukuu läpi genrerajojen. Hänen kirjansa ovat tiettävästi samojen teemojen toistoa. Normaaleja ihmisiä on riittävän kiinnostava, jotta on, ehkä, vielä luettava häneltä lisää.

Rooney, Sally, Normaaleja ihmisiä. Suom. Kaijamari Sivill. Otava, Helsinki 2020. ISBN 978-951-1-35699-8

Rakas Michele

Natalia Ginzburgin Rakas Michele on sujuva perhedraama, jossa on poliittinen taustavire. Michele on paennut poliittisista syistä Italiasta Lontooseen 1970-luvun alkuvuosina. Lopulta fasistit tappavat hänet mielenosoituksessa Bruggessa. Ginzburg rakentaa polyfonisen esityksen kirjeromaanin keinoin. Äiti, sisar, entinen tyttöystävä ja muut ystävät yrittävät selvittää Michelen taakseen jättämiä sotkuja ja pitää yhteyttä häneen kirjeitse. Perheen rikkonaisuuden taustalla on Euroopan hajanaisuus ja köyhyys, ihmisten ennakkoluuloisuus ja neuvottomuus keinoista, joilla elämää voisi rakentaa paremmaksi. 

Oivallinen teos. Se täydentää kuvaa Ginzburgista teräväkynäisenä kirjoittajana. Hänellä on silmää ja sydäntä niin elämän pienille kuin laajemillekin kysymyksille. Aiemmin Aulan kustantama Kieli jota puhuimme oli myös hyvä teos.

Ginzburg, Natalia,  Rakas Michele. Suom. Elina Melander. Aula, Helsinki 2024. ISBN 978-952-364-509-7.

Marssiaskeleet isältä pojalle

 

Joseph Rothin Radetzky-marssi (ap.1932) on oivallinen, vanhanaikaisen hyvä kirja. Tarina kerrotaan satiirisen maalailevasti, ehyesti, mutta riittävän monimuotoisesti, jotta intensiteetti säilyy. Päähenkilöinä on Trottan suvun kolme sukupolvea ja heidän kauttaan Itävalta-Unkarin keisarikunnan vaiheet. Solferinon taistelun (1859) sotasankari, sloveeni ja keisarin hengen sotatantereella pelastanut suvun kantaisä, sittemmin aateloitu Joseph Trotta von Sipolje, määrittää perinteen kautta poikansa ja pojanpoikansa elämää. Heidän "kohtalonsa" sitoutuu kuristavin sitein Itävalta-Unkarin keisarivallan nousuun ja tuhoon. Isoisä Trottan aatelisarvon myötä hänen pojalleen aukeaa tie korkeaan piiriprefektin virkaan ja tämän pojalle taas sotilasura nyt jo mailleen painuvassa keisarikunnassa. 

Tapakulttuuri ja kunniakoodi ovat ankarat. Pikkutarkkojen muotoseikkojen rakosissa juopotteleva elämä, uhkapelien tuoma jännitys ja velkaisuus, irstailu ja moraalinen rappio hajottaa niin valtakunnan kuin ihmisetkin. Kruununprinssi Frans Ferdinandin murha Sarajevon laukauksissa (1914) murtaa lopulta murtumattomana pidetyn uskon keisariin ja keisarikuntaan. Kaksoismonarkia hapertuu keisarin muistin tavoin. Lopulta Trottan sankarisuku saa päätöksen vähemmän sankarillisesti. Aikakausi, sen tavat ja tavoitteet päättyvät, monikansallinen yhdistymisprojekti epäonnistuu. Eurooppa järjestäytyy uudelleen I maailmansodan myötä.

Roth kuvaa oivallisesti sotilaiden maailmankuvaa. Asiat tehdään ohjesäännön mukaan. Mikäli asiaa ei kykene ratkaisemaan ohjesääntöihin vedoten, kysytään esimieheltä. Ja kaikkein korkeimpana on keisari. Maailma kuitenkin muuttuu. Sotasankarin pojanpoika kysyy isältään lupaa luopua sotilasurasta. Isä kauhistuu. Pitkällisen pohdinnan ja etsinnän jälkeen, hän päätyy antamaan pojalleen luvan tehdä siten kuin tämä itse tahtoo.

Tohtori Skowronnek, piiriprefekti Trottan ystävä on hänen neuvonantajansa: "Minun nähdäkseni näin on oikein!" sanoi tohtori Skowronnek. (...) "Kukaan ei saa kantaa vastuuta toisen ihmisen puolesta."

"Minun isäni kantoi sitä minun puolestani", sanoi piiriprefekti, "isoisäni isäni puolesta."

"Siihen aikaan kaikki oli toisin", vastasi Skowronnek. "Tänään ei itse keisarikaan kanna vastuuta omasta monarkiastaan. Niin, minusta näyttää, ettei edes Jumala halua enää kantaa vastuuta maailman menosta. 

(...)  ...meidän ei pidä asettua poikkiteloin, vaan antaa jokaisen kulkea omaa tietään! (Mt. 270-271) 

Radetzky-marssi on vuosia ollut mielessäni lukulistalla. Nyt kun vihdoin siihen tartuin, se ei ollut pettymys, päinvastoin. Oudolla tavalla se antaa uskoa siihen, että maailma muuttuu, eikä aina vain huonommaksi. Vapausasteet ovat kasvaneet, perhe ja perinne eivät määritä uusien sukupolvien elämää raudanlujasti, omille valinnoille löytyy tilaa. Trottan suku ei vielä kuullut ja ymmärtänyt Nietzschen kuuluttamaa Jumala on kuollut -ajatusta ja pyrkimys yhteiskunnan vapauttamisesta kapitalismin kahleista oli heille vieras. Myös ajatus siitä, että ihminen voi valita itsensä olisi heidän korvissaan kuulostanut ei vain käsittämättömältä, vaan silkalta hulluudelta, vaikka edellä kirjan henkilö tohtori Skowronnek siihen suuntaan jo viittoilikin. Kirjan luettuuaan on entistä vaikeampi ymmärtää, miksi jotkut ihmiset haluaisivat Radetzky-marssin, siis kirjalle nimensä antaneen Straussin sävelmän, kaikuvan ja järjestävän ihmiset riveihin ja jonoihin sotimaan, jotkut menneisyyden jotkut valoisan tulevaisuuden puolesta. Tulevaisuuden pelko on vaarallinen ase, sota sen kauhistuttava seuraus. 

Roth, Joseph, Radetzky-marssi. Suom. Aaro Poromies. Tammi, Helsinki 1968 

Kypsää kauraa

 

Mutta eihän kirjallisuus toisaalta ole kuin ohjattua uneksimista. 

(Jorge Luis Borges, Brodien raportti, 1970, suom. Anu Partanen)

Miten päästä ulos itse aiheuttamastamme alaikäisyyden tilasta? Immanuel Kantin kirjoitukseen Vastaus kysymykseen; Mitä on valistus? vuodelta 1784 on tarpeen palata aina uudelleen? Minkälaisessa ajassa elän, kuka olen ja mitä minun pitäisi tehdä, jotta voisin "valistua" ja päästä pois piemeydestä. Vai onko tuo ajatus "valistuksesta" sittenkin vain "idealistinen" uni, illuusio, josta itsestään pitäisi herätä? Tai vielä pahempaa. Jo Matteuksen Evankeliumissa 6:23 synkistellään oivallisesti: Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, kuinka suuri onkaan pimeys!

Saksalaissyntyinen ja nyttemmin Kanadassa vaikuttava Wolfram Eilenberger on saattanut teoksellaan Nykyisyyden haamuja trilogiansa ainakin tällä erää päätökseen. Aiemmissa teoksissa Eilenberger tarkasteli vuosisadan alun filosofeja ( ks. Taikurien aika) ja toisessa osassa synkkiä vuosia 1933-1943 ( ks. Vapauden tuli). Nyt hän nostaa esille II maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet aina vuoteen 1984 saakka. 

Filosofian supersankarit ja vastarinnan kiisket Theodor Wiesegrund Adorno, Paul Feyerabend, Michel Foucalt ja Susan Sontag valaistaan niin sisältä kuin ulkoa - ihmisinä, filosofeina, aikansa tulkkeina ja julkkiksina. He ovat kukin tavallaan  II maailmansodan jälkeisen filosofisen valtavirtauksen - analyyttisen filosofian - kriitikoita ja haudankaivajia. He ovat kapinallisia, mutta myös perinjuurin länsimaisen intellektuaalisen maailman kasvatteja ja elävät tässä filosofisessa veljeskunnassa, jos eivät muina niin siihen vankasti kiinnittyneinä mustina lampaina.

Kirjan lukeminen oli itselleni silkkaa herkkua. Uutta tietoakin se tarjosi, mutta erityisesti uudenlaisen näkökulman ja koonnan päähenkilöistään, heidän keskinäisistä suhteistaan ja kehityksestään suhteessa angloamerikkalaisen ja osin mannermaiseenkin filosofian viime vuosisadan valtavirtauksiin.  Eilenberger ei nojaudu asiantuntevassa ja vauhdikaasti etenevässä tekstissään vain kyseisten kirjoittajien julkaistuihin filosofisiin teksteihin, vaan myös heidän päiväkirjoihinsa ja kollegoilleen lähettämiin kirjeisiin. Näin teksti elää päähenkilöiden kautta sodanjälkeisen maailman toivorikasta, mutta moneen pettymykseen päättyvää aikaa. Adornoa, Feyerabendia, Foucaultia ja Sontagia yhdistää intohimoinen pyrkimys ymmärtää niin filosofian kuin aikansa nykyisyyden ydintä ja samalla asemoida oma ajattelu ja elämäntapa jollakin siedettävällä tavalla kaikkeen siihen minkä radikaali asioiden kyseenalaistaminen nostaa esiin. Kritiikin kohteeksi nousee niin Marx kuin Freud, analyyttinen looginen empirismi sekä kielifilosofia. Mutta miten ne liittyvät antifasismiin, Vietnamin sotaan, amerikkalaiseen kulttuuriteollisuuteen, naisen asemaan, seksiin, huumeisiin, politiikkaan ... ja edelleen kunkin ihmisen omaan identiteettiin, polyfoniseen teatteriin, joka käy ihmisen päässä. Joskus omassa ohjauksessa, joskus aivan omia teitään.

Ja kun päähenkilömme ovat saavuttaneet asemansa ei vain kansallisina ajattelun sankareina vaan myös kansainvälisessä intellektuellien eliittisarjassa, kulman takana on jo (sekä pian jo katederin molemmin puolin) haastajia (kuten Jürgen Habermas). Filosofien ajatusten rantautuessa opiskelijoille ja seuraajille se usein joko laimenee tai oppineiden esikuvien ajatukset vedetään mutkista suoriksi, väärinymmärettään ja hyödynnetään omiin tarkoituksiin. Silloin nämä esikuvat ovat jo ajattelussaan muualla. Useinhan on myös niin, ettei ole tarkoituskaan ymmärtää oikein vaan luoda hedelmällinen maaperä ymmärtää uudella tavalla.

Jälkisanoissa Eilenberger puolustautuu kritiikiä vastaan siitä, että hän on "jättänyt huomiotta" tai "unohtanut" joitakin puolia tekstissään. Hän on tehnyt näin Aivan ehdottomasti ja sitä paitsi tietoisesti. Kaikkia lehtiä ei voi kääntää, ei pensaista tai kirjoista. Silti olisin mielelläni lukenut jokusen sanan mannermaisen filosofian fenomenologisista juonteista ja niiden suhteesta päähenkilöiden ajatteluun. Eilenberger jatkanee vielä sarjaansa vuodesta 1984 nykypäivään. Tehtävä on entistä haastavampi, mutta hienoa odottaa jatkoa.

Eilenberger ei juurikaan avaa kirjan alaotsikon "filosfofian loppu" teemaa tai sitä seuraavaa "uuden valistuksen alkua". Loppusanoissa hän kuitenkin toteaa, aivan oikein, että joskus kirjan päähenkilöiden filosofiaa on postmodernismin nimissä yhdistetty Kantin tarkoittaman valistuksen hylkäämiseen. Tästä ei kuitenkaan ole kyse. Eilenberger ei puhu modernin projektista, mutta epäilemättä hän ja hänen kirjansa henkilöt ovat osa sitä. On rohkeasti puolustettava rohkeutta ja oikeutta ajatella itse ja myös tarvittaessa hyökätä sen puolesta mikä on arvokasta länsimaisen filosofian historiassa.

Eilenbergerin kirja on erinomainen innostaja filosofiaan ja sen aikalaiskritiikkiin. Siitä on turha etsiä, menemättä harhaan, syvällistä analyysia Adornosta, Feyerabendista, Foucaltista tai Sontagista. Mutta se voi toimia hyvänä koontana heihin aiemmin tutustuneille ja johdantona näiden kirjoittajien teksteihin. Kaunokirjallisesti parasta filosofista tekstiä heistä tarjoaa Foucault vaikkapa teoksessa Sanat ja asiat, mutta se on jo toisen tarinan alku.

Eilenberger, Wolfram, Nykyisyyden haamuja. Filosofian loppu ja uuden valistuksen alku 1948-1984. suom. Tommi Uschanov, Siltala, Helsinki 2025. ISBN 978-952-388-363-5

Foucault. Michel, Sanat ja asiat. Eräs ihmistieteiden arkeologia. Suom. Mika Määttänen, Gaudeamus, Helsinki 2010. ISBN 978-952-495-024-4.

Rakas Edward

Ann Napolitanon Rakas Edwardin romaani rakentuu suuronnettomuuden ja selviytymisen ympärille. Edward on kaksitoistavuotias poika, joka ainoana selviää hengissä lento-onnettomuudesta. Turmassa kuolee yli 180 ihmistä, mukaan lukien Edwardin äiti, isä ja isoveli. Tarina kerrotaan kahdessa aikatasossa vuorottaen – ennen onnettomuutta ja sen jälkeen. Näin rakennetaan kuvaa menetyksestä, selviytymisen taakasta ja identiteetin uudelleenrakentamisesta.

Napolitano käyttää monen näkökulman kerrontaa, rinnastaa yksilökohtalot kollektiiviseen tragediaan ja liittää henkilöiden tarinat laajempaan inhimilliseen kudokseen, erityisesti perheen merkitykseen minäidentiteetin muodostumiselle ja tukemiselle. Kirjan rakenne antaa mahdollisuuden monenlaisten ihmisten elämän rinnastamiselle, mutta samalla tekee käsittelystä paikoin hyppelehtivän ja sirpalemaisen. Päähenkilö Edward ja hänen ystävänsä Shay, saavat luonnollisesti eniten tilaa ja ovatkin uskottavia, mutta monet sivuhenkilöistä jäävät ohuiksi ja paikoin karikatyyreiksikin. Napolitano tavoittaa hyvin lapsen ja nuoren mielen fragmentaarisen surun ja häpeän. 

Teksti pysyy tiiviisti perusteemassaan, mutta siinä on mielestäni myös sen suurin heikkous. Onnettomuuden historiallinen ja yhteiskunnallinen konteksti häivytetään lähes kokonaan, viittauksia lentokoneiden teknisiin ominaisuuksiin ja lentomatkustamisen turvallisuuteen on kyllä kiitettävästi. Mutta miksi Edward ja hänen perheensä on muuttamassa ja miten hänen asemansa koulu- ja opiskeluyhteisössä muuttuu? Näitä teemoja ei kehitellä, vaikka ituja laajempaan ja syvempään kontekstiin on tarjolla. Tarina jää ohueksi. Edwardin sisäiseen maailmaan ei upota synkimpiin syvyyksiin, mutta ei myöskään kohota hänen yksilöllisyytensä kauttaan korkeuksiin tai laveampaan maailmaan.

Rakas Edward uhraa mahdollisuutensa tutkia ihmiseloa syvältä ja keskittyy lohduttamaan ja järjestämään kaaoksen merkitykselliseksi. Etenkin kirjan lopussa esitetty pikakakelaus siihen, että Edward "selviää" ja onnistuu tulemaan toimeen onnettomuuden tuoman taakan kanssa on naiivi. Napolitano ohjaa lukijaa kohti toivoa ja se tuntuu kuin hän taputtaisi lukijaa pään päälle ja sanoisi  kyllä se siitä. 

Rakas Edward on kelpo lukuromaani, mutta ennemmän lohduttava kertomus kuin tutkimusmatka inhimillisen olemassaolon syvään ytimeen. 

Napolitano, Ann,  Rakas Edward. Suom. Saara Kurkela. WSOY, Helsinki 2025. ISBN 978-951-0-51225-8

Burgessin pojat

  "Mutta mitä minä voin tehdä? Minulla ei ole perhettä."

"Sinulla on perhe", Bob sanoi. "Sinulla on vaimo joka vihaa sinua. Lapset jotka ovat vihaisia sinulle. Veli ja sisko, jotka tekevät sinut hulluksi. Ja sisarenpoika joka oli ennen eräänlainen nynny. Sitä kutsutaan perheeksi. (s. 387)

Elizabeth Stroutin Burgessin pojat on varsin onnnistunut kirja. Toisin kuin aiemmat lukemani Stroutin teokset, se ei kuitenkaan oiken vetänyt mukaansa. Lukeminen edistyi kovin verkkaisesti ja vasta viimeiset sata sivua vakuuttivat teoksen voimasta. Time lehti on luonnehtinut kirjaa: Yhtä kunnianhimoinen kuin Phillip Rothin Amerikkalainen pastoraali mutta sävyltään intiimimpi. Asetan kyllä Philip Rothin ja kyseisen teoksenkin Stroutin edelle, jos yleensäkään on syytä asettaa järjestykseen, mutta muutama perustekin on. Strout asettuu monien maanmiestensä tavoin familistisen tarkastelutavan polustolle kyllä luontevasti. Perhe on toki keskeinen elementti yhteisössä ja yhteiskunnassa, eikä Strout tee siitä siirappia tai hunajaa, vaan katkeraa juomaa, joka on nautittava, jos mielii pysyä hengissä. Pakoon ei pääse. Tässäkin kirjassa veljet, sisaret, vaimot ja lapset kaivavat toisensa, menneisyytensä, tekonsa ja tekemättömyytensä esiin, välillä konkreettisesti välillä muistojen bulevardilta tai laitakaupungin kujilta. Ihmiset ovat osittain paossa Mainesta ja pikkukaupungin kuristavista piireistä. Maahan muuttaneiden somalien yhteisö ja suhde siihen herättää paikallisen yhteisön pohtimaan omaa olemistaan, suhdettaan ja suhtautumistaan vieraisiin. New York edustaa modernia maailmaa, mutta on itsessään ahdistava kaupunkihelvetti. Vaikeuksia voi paeta vaikkapa Ruotsiin, sinnekin tosin sukulaisten luo, ja ihmetellä sitä, miten siellä asiat on järjestetty. Mutta kaiken kaikkiaan perhe määrittää oman elämänpiirin ja jos sitä yrittää fyysisesti paeta, perhe on edelleen mielentila, muisto ja tunne-elämän vaaka.

Näin Stroutilla.  Kertaamatta Philip Rothilta lukemaani, väitän, että hänen kirjoissaan yhteiskunta ja historia  painavat perheen  ohella (kirjallisten) henkilöiden elämässä enemmän kuin Stroutilla. Teksti on kuultavaa ja kirkasta.  Stroutin teksti on paikoin suttuista ja usvaista elämänmenoa. On hieno taito nähdä asiat läheltä ja kaukaa ja siksi tällainen vertailu ei voi tuottaa lopullista tulosta. Molemmat ovat taitavia kirjoittajia, terävänäköisiä ja oivaltavia. 

Liekö hiljattain lukemani Louise Kennedyn kirja Rikkomuksia ja Cuskin, Beardin ja Ginzburgin vahvat tekstit vaikuttaneet, mutta, varsinkin alussa, Stroutin keskiluokkainen maailma alkoi tuntua väljältä ja löysältä. Hänen pikkukaupunkinsa yhteisö tulee vielä joten kuten toimeen kärjistyvien ongelmiensa kanssa. Reaalimaailmassa, Yhdysvalloissa, lähestytään pistettä, jossa ongelmat eivät "ratkea" perhepiirissä, suvantoa ei löydy. Poliittiset vastakkaisuudet kärjistyvät. Heimosodat ovat kulman takana ja siitä on vain muutama askel sisällisotaan. Elämästähän ...on kyse, mutta myös rahasta, vallasta ja oikeuksista.

JK. Kirja on ilmestynyt Yhdysvalloissa jo vuonna 2013. Maailma on muuttunut sen jälkeen, muutoinkin kuin paikallisesti. Pojat luulevat edelleen olevansa poikia, vaikka olisi aika jo elää ihmisiksi.

Strout, Elizabeth, Burgessin pojat. Suom. Kristiina Rikman. Tammi, Helsinki 2025. ISBN 978-952-04-6715-9