Murakami ja (toinen) todellisuus

 

Haruki Murakamilla on taito yhdistää selkeä ja kevyt kerronta pintaa syvemmälle menevään pohdintaan. Kaupunki ja sen epävakaa muuri kirja alkaa aiemmin Murakamia lukeneelle tutulla asetelmalla. Nuoruuden rakkaus on menetetty. Keski-iän koittaessa päähenkilöön iskee psykoottisella voimalla kaipuu menneeseen ja pyrkimys löytää aito ja oikea tunne, löytää vieraaksi käynyt minä uudestaan. 

Tarina tuntui aluksi kiusallisen tutulta ja hetken ajattelin tämä on kuultu ja luettu, Murakami toistaa itseään. Tarina kuitenkin vie mennessään ja loppua kohti sen kiehtovuus vain kasvaa. Kirjan jälkisanoissa Murakami myös kertoo, että useimmat kirjailijat kirjoittavat samaa kirjaa aina uudestaan, pyrkien ilmaisemaan jotain, jota ei sanoin kuitenkaan voi kuvata. Tämän kirjan taustana on aiempi jo 1980 ilmestynyt teksti, jota nuori aloitteleva kirjailija Murakami ei pitänyt edes ilmestyessään onnistuneena. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin, koronan aikaan hän kirjoitti siitä kolmen vuoden aikana uuden version.

Murakamin tuotannossa Kaupunki ja sen epävakaa muuri asettuu parhaimmistoon. Itselleni Kafka rannalla (suom. 2009) on edelleen yksi suosikeista, neliosainen 1Q84  (suom. 2009, 2010 ja 2013) on laajuudessaan hieno ja vaikuttava. Lukijan kannalta vaativammat Komtuurin surma (suom. 2018) ja Vietärilintukronikka 1-3 ( suom. 2021) osoittavat Murakamin ammattitaidon; hän osaa rakentaa vaativaa kirjallisuutta halutessaan, mutta on omimmillaan kuitenkin jouhesti etenevässä todellisuuden rajoja venyttävässä tarinassa. Vielä on mainittava parhaimmistoon kuuluvana Rajasta etelään, auringosta länteen (suom. 2017), tarina jossa ei varsinaisesti liikuta "tuonpuoleisessa".

Murakamin häikäisevä ammattitaito on myös hänen heikkoutensa. Jokin viimeinen silaus puuttuu, kaikesta huolimatta. Kirjailijan oma persoona vaikuttaa ohuelta ja hän itsekin toteaa olevan noloa kutsua itseään ammattikirjailijaksi. Särmä, kirurgin veitsen viiltävyys puuttuu. Ominaisuus, joka on joillain hänen kollegoillaan. Ajattelen Kafkaa, Mannia, Márquezia, Hemingwaytä, Faulkneria tai vaikkapa Kunderaa ja Šiškiniä, joitain mainitakseni. Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta (suom. 1990) rinnastuu tematiikaltaankin Murakamiin, mutta on ylittämätön kuvaus siitä, miten kelloa ei voi kääntää taaksepäin. (Jossain vaiheessa olisi ehkä pitänyt palauttaa Sein und Zeit kirjastoon ja katsoa mihin elämä vie, mutta tuo aika on ohi.)

Kaupunki ja sen epävakaa muuri kertoo tarinaa niin oman itsen kuin kadotetun rakkauden kaipuusta ja etsinnästä. Ympäristö on kirjallinen. Tarina käynnistyy alkuasetelman jälkeen siitä, että kustannusalalla työskentelevä päähenkilö, keski-ikäinen mies, sanoo itsensä irti ja hakeutuu pieneen Z:n kaupunkiin Japanin syrjäseudulle. Suuri osa siellä ja epävakaan muurin rajaamassa tuonpuoleisessa kaupungissa tapahtuu kirjastossa, paikassa jossa voi kohdata niin eläviä kuin kuolleita, paikassa jossa voi kohdata itsensä yksin tietoisuuden avaruudessa. Kirjat ja varastoidut unet, raskaat ja kevyet muistot risteävät, omat varjot heijastuvat kynttilän tai takkatulen loimussa seiniin, mutta ne voivat myös irtaantua meistä tai saatamme erehtyä luulemaan omaa varjoamme itseksemme. Vieraassa kaupungissa jota ei ole, olemme kotonamme, etsimme ja löydämme, mutta meitä ei siellä tunnisteta, olemme kadotettuja toisillemme, kaupungin muille asukkaille.

Murakami antaa kirjassaan paljon vihjeitä tulkinnalle. Hän rinnastaa tekstinsä García Márqueziin, jolla ei ollut tarvetta erotella eläviä ja kuolleita. Murakami, tai vähintään hänen kirjallinen minäkertojansa, päätyy kuitenkin siihen, että todellinen ja epätodellinen on olemassa. Niiden välinen muuri on äärettömän epävakaa. Tilanteen ja ihmisen mukaan se muuttaa lujuuttaan ja muotoaan.

Murakami ei ole Kafka, tarinat onnistuvat olemaan jollain erityisellä tavalla keveitä. Päähenkilöt kokevat kyllä painajaismaisia asioita, mutta he eivät koe niitä painajaisina. Tunnelma ei ole kohtalokas, vaikka tapahtumien kulku on vääjäämätöntä. Tapahtumat ja asiat ovat vain niin kuin ne ovat. Murakami ei ole myöskään Márquez. Tapahtumila ei ole maagista tai mystistä tunneulottuvuutta, tuonpuoleinen on outo, mutta samalla selkeä ja johdonmukainen. Välillä saattaisi olla taipumusta pohtia onko tarinan minäkertoja psyykisesti epävakaa ja siksi hänen kokemuksensa todellisuudesta heilahtaa tuonpuoleiseen fantasiamaailmaan. Mutta ei. Päähenkilö on monella tapaa samaistuttava, tavallinen ihminen, joka vain uppoaa oman minänsä syvyyksiin.

Vierauden ja sivullisuuden tuntemukset saattavat hetkittäin väistyä, muuri murtuu ja koemme saavuttavamme yhteyden itseemme, toiseen ihmiseen, todellisuuteen. Nuo hetket elämässä ovat harvassa; orgastinen pieni kuolema, zen-kokemus pyöräillessä, hukkuminen kumppanin silmiin rakkauden huumassa, kirjastossa, välähdyksenä luonnon jylhyydessä, metsässä, myrskyn silmässä, merellä, taipaleella vuoren jyrkkyydessä. Todentuntuisessa unessa. Kaikkeuden kokemus. Kaipaus ikuisesti menetettyyn, taikuuden katoaminen. Olemisen ja ei-olemisen ykseys... pää tyhjenee kokonaan, on kuin näkisi unta keskellä kirkasta päivää, mitään muuta ei voi ajatella ... Tuota kokemusta odottaa, vaikka tietää, ettei sitä enää tule. Ei täällä, eikä tuonpuoleisessa, koska ne ovat yhtä.

Murakami on oiva opas todellisuuden ja todellisuuskokemuksen pohtimiseen. Kaupunkioppaan tavoin tämäkin kirja on vain yritys johdatella epävakaaseen muuttuvaan kaupunkiin, mutta itse kaupunki on koettava kulkien ja katsoen, aistittava kaupungin ambienssi tässä ja nyt, hetkessä. Opaskirja on jätettävä hotellihuoneen pöydälle ja unohdettava sen mailleen menneet ohjeet ja top-ten lupaukset.

Hetken hetki kestää

ei hetkeekään enempää

hetkee ei voi estää

sitä ei voi venyttää

Se on täynnä kummaa taikaa

se huumaa ja juovuttaa

jättää rintaan kaipauksen

josta eroon pääse en

(Pauli Hanhiniemi)

Klinge

Oliko professori Matti Klinge (1936-2023)  keikarimaisesti pukeutuva ja käyttäytyvä akateeminen friikki tomppeli vai originelli arrogantti, uusia näkökulmia historiaan luova toisinajattelija? Kuoleman jälkeen häntä sopii sekä nälviä että tölviä. Vai sopiiko? Itse asiassa häntä kyllä tölvittiin ja nälvittiin jo eläessään.

Klingeä en ole juuri lukenut. En häpeä lukemattomuuttani, kuten ei professori emeritus Arto Mustajokikaan omassa tunnustuksessaan kirjan sivuilla, mutta en sillä nyt erityisesti ylpeilekkään.*

Kai Ekholm haluaa kutsua teostaan "tutkivaksi henkilökuvaksi" (s. 475).  Kustantajalle ja kirjakaupoille se on kuitenkin elämäkerta. Kirja luo henkilökuvaa, mutta muokkaa myös näkymää Klingen historiatutkimukseen ja toimintaan intellektuellina. 

Ekholm rajaa teoksen statusta sopivasti monen tyyppisen krittiikin ulkopuolelle. Aiempi teos Jörn Donnerista oli varsin onnistunut ja niin tämä Klinge -kirjakin. Omassa ja osin itse luodussa sarjassaan, tietysti. Tasapainoilu (akateemisten) juorujen, faktan, tarinan ja anekdoottien keinuvalla nuoralla onnistuu viihdyttävästi ja lähteet on dokumentoitu vakuuttavasti. Monesti huomaa, että tekijä olisi halunnut tehdä enemmän, mutta aika, projektin rahoitus ja rahkeet eivät riitä. Ideoita jatkotutkimukselle, niin itselle kuin muille, on jaossa paljon. 

Teksti kulkee sujuvasti vaikka kokonaisuus on monipolvinen ja monet teemat ja lähteet esiintyvät ristiin ja rastiin. Perinteistä "kuivaa" elämäkertaa tuskin olisin jaksanut lukea ja Ekholmin mehevä tarkastelu kyllä viihdyttää, vaikka samalla nostattaa pintaan omia rajoja ja rajoituksiaan. Klingen kirja on näkymä tietynlaiseen akateemiseen kulttuuriin, jota olen aina vierastanut, en ihaillut. Toivottavasti kirja onnistuu purkamaan Klinge-myyttiä ja osoittaa, että Klingen kaltaiset mestari-toimijat ovat mennyttä maailmaa siitä huolimatta, että monissa asioissa Klinge puolustikin aidosti sivistystä ja historiallisen perinteen kunnioittamisen ja ymmärtämisen asiaa. Yksi Klinge, Donner tai Nykänen (Ekholm on kirjoittanut hänestäkin) kyllä mahtuu Suomeen hyvin, mutta henkilöinä heistä ei ole esikuviksi. Teokset ja tuotokset arvioitakoon erikseen ja myös se millä tavalla niihin on päästy.

Yhden miehen vetämänä projektilla on rajansa ja kirja on saatava tehdyksi jotta se olisi ensimmäinen post-Klinge henkilökuva tai elämäkerta. Yhdellä lukemalla kirjasta on vaikea löytää varsinaista juonta, rakenne on onnistuneesti kyllä kaleidoskooppimainen. Jonkinkinverran tekstissä on toistoja. Lukutuntuma on hyvin samankaltainen kuin Donner-kirjassa - milloin johdanto päättyy ja päästään itse asiaan. Lukijan vastuulle jätetään paljon. Kiusalliseksi olon tekee se, että Ekholm kutsuu lukijan kurkistelemaan sinne, mihin ei vakavasti otettava elämäkerta usein ei tähyä ja ruokkii pikkuilkeilyä, joka otetaan aika itsestäänselvästi Klingen akateemiseen ja intellektuaaliseen ympäristöön kuuluvaksi. Myytin rakentamisen ja purkamisen raja on häilyvä.

Klinge onnistuu nostamaan monia omista oppilaistaan akateemiseen eliittiin, mutta montako lupaavaa historijoitsijaa hän on onnistunut nujertamaan tai nöyryyttämään? Miten Klingen kukkoilu on tuonut arvostusta historiankirjoitukselle ja hänen edustamalleen akateemiselle yhteisölle? Kirjassa monet kollegat antavat kovin murskaavia lausuntoja osasta Klingen hengentuotteista. Useat Klingen suosioon päässeet oppilaat kyllä arvostavat häntä paneutuvana ja kannustavana opettajana. Näin varmaan onkin. Sen arvioiminen kuinka paljon jäi pimentoon tai painettiin sivuun on luonnollisesti vaikeaa, mutta ehkä tätä akateemisen kulttuurin mustaa pedagogiikkaa olisi syytä avata perusteellisemmin jossakin yhteydessä.

Kai Ekholmin painiotteessa on aiemmin ollut Donnerin lisäksi Matti Nykänen, Anselm Hollo ja Juha Nurminen (näitä en ole lukenut). Ovatko he kaikki suomalaisia suurmiehiä? Rankihierarkiassa kaikki ovat toki Ekholmia ylempänä, ainakin jollakin mittarilla mitattuna, Hollo taiteellisesti, Nurminen ainakin taloudellisesti. Matti Nykänen hyppäsi mäkeä pidemmälle, ja oli verbaalisestikin varsin taitava, samoin kuin heistä henkilökuvan kirjoittanut sanailija. Vaikea on olla näkemättä myös Ekholmin omaa kunnianhimoa ja pyrkimystä kansakunnan kaapinpäälle, vaikka omien sanojensa mukaan hän ei kaipaa julkisuutta. Akateeminen ja muukin eliitti tarvisee kuitenkin erilaisia kerrostumia, suurmestareita, tarinankertojia, narreja tai jengeistä tuttuja kilpimiehiä.

Klinge on epäilemättä henkilö, joka metsien mies, David Henry Thoreau, kuvasi  hyvin jo ennen hänen syntymäänsä; vaateripustin, oman tyylinsä vaalija, muita oppimestarimaisesti opettava ja ihmisiä tyypittelevä, kelvoton tärkeilijä. Sivistys on toki kykyä tehdä erotteluja ja arvovalintoja, mutta sivistymättömyyttä on on nostaa itseään polkemalla muita. Ekholm tuo kyllä tämän erittäin vastenmielisen piirteen Klingessä hyvin esille.

Ekholmin kirja vahvistaa aiempia käsityksiäni Klingestä, ei mullista, mutta tuo kyllä paljon lisää tietoa ja sattuvia anekdootteja akateemisen maailman kukkoilusta, julkisuuden ja arvostuksen hausta sekä ankarasta hierarkisesta kiipeilystä. Itsellenikin oli jo opiskeluaikojen loppuvaiheissa, siis 1970-luvulla, käsitys siitä, että maalaistohtorit eivät akateemisissa ympyröissä ole kovin korkealle arvostettuja ja mikäli aikoisi yliopistotutkijaksi, olisi viisainta hakeutua Helsingin professoreiden ohjattavaksi, tapauksessani siis filosofian reviirejä valvovien portinvartijoiden pakeille.

"Tutkiva henkilökuva" Matti Kilingestä on siis paljon enemmän kuin jokin jonninjoutava paljastuskirja tai laajennettu tölväisy Seiskan tai IS:n tapaan. En osaa arvioida Klingen asemaa historiankirjoittajana nykyisen tietämykseni valossa. Klingen kasvot jäänevät yhdeksi osaksi kansallista galleriaa, jota sitten myöhemmin arvuutellaan, kuka on kukin -visailuissa. Samaistumisen ja erottautumisen ristiveto säilyy, kukin pukeutuu tyylillään. Klinge "kansakunnan yliminänä" ei paljoakaan häirinnyt tuulipukukansan elämää ja hänen oman aikansa intellektuellit ja eliitti suurilta osilta ymmärsivät antaa hänelle vain hänen oman arvonsa. Kukin makunsa mukaan.

*Hyllystäni piti löytyä  Klingen Bernadotten ja Leninin välissä. Tutkielmia kansallista aiheista. (WSOY, Helsinki 1975. 170 s. (Taskutieto). Etsin sitä tuloksetta. Kirjasta löytyy vain kortti, joka on sopivasta Georg Klausin  Kybernetik -kirjan ja Klimaszewskyn materialistisen dialektiikan metodologiaan selvittelevän teoksen korttien välissä ja tämän jälkeen onkin jo Komissarovin Suomi löytää linjansa vuodelta 1973. Ahdistavaa, kun sitä ei löydy hyllystä.  Kirja oli kyllä 1970-luvun jälkipuoliskon peruslukemistoa ja muistan sen nähneeni vielä jokin aika sitten, mutta olkoon.

Ekholm, Kai, Mies jolla oli Matti Klingen kasvot. WSOY, Helsinki 2024. ISBN 978-951-1-47941-3

Empusion, Symposio ja Taikavuori

 

Aiemmin lukemani Olga Tokarczukin kirjat (Rumpujen kaupunki, Vaeltajat, Päivän talo, Yön talo, Aja aurasi vainajain luitten yli, Alku ja muuta ajat) virittivät suuret odotukset uusimpaan suomennokseen Empusion. Kun vielä ilmeni, että on teos viitaa niin Platonin Symposioon ja tarina mukaelee Thomas Mannin Taikavuorta, niin mielessä kävi, että huh huh. Rohkeat esikuvat ja iso urakka. Vain uhkarohkea lähtee kisaamaan näiden klassikoista mainioimpien kanssa. Ajallamme on kuitenkin ominaista, että nykykirjailijat pyrkivät uudelleenkirjoittamaan aiempaa ja oikomaan niiden nykykatsannon kannalta vinoutuneita näkökulmia, olipa kyseessä sitten postkolonialismi tai misogynia.

Tokarczuk selvityy kuitenkin kiitettävästi, vaikka kirja ei kaikilta osin oikein tahdo itselleni avautua. Hän ei etene aivan samoja reittejä, vaan kiipeää hengen vuorelle omia reittejään. Toki hän viittaa samoihin ajan ilmiöihin ja ajan teoreettikoihin eli poikkeaa samoille etappipaikoille Mannin kirjan henkilöiden kanssa.

Tarinassa puolalainen insinööriopiskelija Mieczysław Wojnicz saapuu syyskuussa 1913 vuoristoilmaan Görbersdorfin parantolaan lievittämään tuberkuloosiaan. Hän kuuntelee parantolan miesten keskustelua päivänpolttavista kysymyksistä: sodasta, hallitusmuodosta, demoneista. Usein keskustelu kääntyy lopulta naiseen. Voiko nainen olla aktiivinen toimija? Mieczysławiakin askarruttavat paikalliset tarinat vuoriston oudoista tapahtumista ja naisten selittämättömät kuolemantapaukset. 

Empusiossa eletään samaa eurooppalisuuden aikkaa, kuin  Taikavuoressa. Molemmat tapahtuvat vuoriston parantolassa ja henkilötkin muistuttavat, aina nimiä myöten, tyyliin Augustus vs. Settembrini, toisiaan. Fokus on kuitenkin toinen - naiset tai paremminkin miehinen puhe naisista. Teemat kuolemasta, seksuaalisuudesta, sivistyksestä ja menneitten aikojen pimeistä myyteistä ja maagisista voimista ja seremonioista valottuvat miehisen puheen kautta.

Ymmäärtämättömyyteni selitystä etsin kirjoittajan puolalaisuudesta. Onko niin, että Tokarczukin maailma on tässä jotenkin kansallisesti spesifi? En kykene ymmärtämään sen merkitystä omassa maailmassani. Miesten sovinistinen puhe ei hätkähdytä, se on kuultu jo aiemmin. Asioiden filosofinen pohdiskelu oli Mannin Taikavuoressa aikalaiskuvausta, tässä taas etäännyttää meidän ajastamme yli 100-vuoden taakse. Asia - miesten ja naisten erilaisuus ja tasa-arvo- ovat edelleen ja entistä kuumottavammin esillä niin Puolassa kuin Suomessa, mutta mitä uutta Tokarczukilla asiasta sanoo? Vai onko kysymys sittenkin sukupuolesta? Eikö tämänkaltainen feministisyys aukene vai onko se auennut jo aiemmin? Toki Mannin Taikavuori on aikansa "miespuhetta" ja Tokarczuk puolestaan aikamme "naispuhetta", mutta jotenkin rinnastus kuitenkin ontuu. Turhalta tuntuu vertaus Symposioon, filosofinen kirkkaus Empusionista puuttuu.

Kelpo kirja, mutta enemmän odotin. Ehkä siksi pieni pettymys.

Viha ja kauneus

 

Kokoelmassa Viha ja rakkaus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta Mihail Šiškinin on kuin  Roomeo tunnetuissa säkeissä:

Paljon aikaan saa viha, 

rakkaus viel' enemmän. 

Vihaava rakkaus! Rakastava viha!

Oi kaikkisuus, sa tyhjyydestä luotu! 

Keveys raskas! turhuus arvokas!

Oi kaaos muodoton ja muotokaunis 

Oi höyhen lyijyinen ja savu kirkas,

jääkylmä tuli, sairas terveys! 

Oi valvas uni,vastakohtas ihan!

Näin rakastan ja rakkauteen saan vihan. (Shakespeare)

Šiškinin rakkauden kohde on Venäjä, vihan kohde on Venäjä, kaunis, kiehtova, intohimon kohde, synnyinmaa. Venäjä maantieteellis-historiallisena, sotaa käyvänä imperialistisena suurvaltana, Venäjä kirjallisuutena, taiteena ja kulttuurina. Venäjä ortodoksisena uskon keskuksena.

Šiškinin käyttää itse paljon kysymysmerkkiä. Paljon hän myös lainaa tekstejä, joissa huutomerkki on yleinen, kuten Raamatun kehotuksissa. Huutomerkki on ehkä Šiškinille tarpeetonkin, koska itse teksti on lähes kokonaan tykkitulta, ohjusiskuja ja raketteja kohti Venäjää, sen ideaa menneisyydessä ja nykyisyydessä. Viha on vallitseva tunne nykyisiin päättäjiin ja eliittiin, Putiniin, Kremliin. Mutta kansakaan ei pääse helpolla. Venäjän kansa elää Šiškinin tekstissä keskiaikaa, valitsee muutoksen sijaan auktoriteetin. Valitsee kerta toisensa jälkeen uuden tsaarin, kuolleen tai valetsaarin korvaajaksi, vaikenee, selviytyy. Vain venäläinen kulttuuri ja kirjallisuus edustaa ihanaa Venäjää, mutta sen ääni on vain keveitä huutoja ja kuiskauksia lukevan eliitin korvissa.

Hienoa Šiškinin armottoman kovassa tekstissä on sen syväluotaus uskonnon ja politiikan suhteen kietotumisesta Veneäjän politiikassa. Venäjän ortodoksian tehtävänä on pelastaa maailma länsimaisen rationalismin, liberalismin, ateismin ja roomalaiskatolisen luopuruuden ahdingosta. Aatehistoria kulkee Šiškinin tekstissä jotenkuinkin siten, että kun rationalismi 1500-1600-luvulla ajoi oikeauskoiset ahtaalle, roomalaiskatolinen kirkko ja luterilaisuus pettivät sen. Tilalle asettui, ainakin osittain, myös ateismi, joka antaa ihmisen eksistentiaaliselle tyhjiölle vain nollan jumalkaipuun tilalle. Ortodoksinen kirkko, Venäjän kirkko, tarjoaa ideologisen pohjan Suur-Venäjän imperiumille, Venäjälle maailman keskuksena ja johtajana. Tsaari ja valtio ovat tuon taivaallisen tehtävän maallisia toteuttajia. Ainoat voimat kaaosta, moraalista rappiota ja arvonihilismiä vastaan.

Šiškinin rakastaa epäilemättä luomaansa kulttuurista Venäjää ja Venäjän ideaa yli kaiken. Ja samalla hän vihaa nykyistä maantieteellistä ja poliittista Venäjää yli kaiken. Vain nykyisen Venäjän tuho voi pelastaa sen ja sitä myötä Venäjän kultuurisen idean. Vladimir Putinin Venäjän on hävittävä samalla tavalla kuin Hitler kukistettiin ja vain täydellinen historian uudelleenlukeminen voi tuoda "syntien" anteeksiannon ja pelastuksen. Hallinnon, eliitin ja johdon vaihto ei yksin auta. Venäjän kansan ja jokaisen venäläisen on kannettava itse vastuu omasta ja maansa tekemisistä. Kansalaiset ovat vastuussa maansa politiikasta - tätä eivät Venäjän kansalaiset suureksi osaksi ole vielä omaksuneet oman toimintansa perustaksi. Vakaus, järjestys ja "on tultava toimeen jollain tavalla" on vallitseva mentaliteetti. Uskonnon tarjoama yhteisöllisyys on illuusio, jonka varjolla voi välttää vastuun Venäjän sotilaallisista ja poliittisista toimista.

Vaikuttavasti Šiškinin lukee venäläisiä klassikoita - Puškinia, Dostojevskia, Tolstoita, Turgenjevia, Tšehovia ... Näiden tulkintojen jälkeen ei ole koskaan enää mahdollista lukea näitä klassikoita samalla tavalla kuin ennen. Varsinkin Dostojevskin tekstit avautuivat itselleni varsin uudella tavalla ja tuntuu, etten ole niitä juuri ymmärtänyt aiemmin lukiessani. Tai en ole niitä ymmärtänyt ainakaan suhteessa venäläiseen mielenmaisemaan ja reaalipolitiikkaan. Toki tiesin, että kirjailija Dostojevski oli kova slavofiili ja isänmaansa ystävä. Mutta tämä musta nationalismi peittyi hänen mestarilliseen kirjalliseen taituruuteensa. Eikä tuo mestarillisuus tietenkään mihinkään niistä ole kadonnut. Lukijana vain saa niistä vielä enemmän, jos osaa lukea niiden kontekstia paremmin. 

Tarkkaan Šiškinin on myös lukenut Thomas Mannin tekstejä ja niiden suhdetta muutettavat muuttaen 1930-lukujen Saksaan ja 1990-1920 -luvun Venäjään. Šiškinin pistot eivät rajoitu vain kirjallisuuteen. Musiikin vaikuttajat kuten Šostakovits ja Rahmaninov saavat ansaitsemansa osan Venäjän tarinassa, niin hyvässä kuin pahassa. 

Venäjää vaivaa paatos. Šiškinin asettaa sen lukijan eteen raadollisena. Hänen sanomaansa kuuntelee ja se on hyvä kuulla. Saarna on kuitenkin saarna, maallinenkin.

Šiškinin, Mihail, Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta. Suom. Vappu Orlov ja Sirpa Hietanen, WSOY, Helsinki 2024, ISBN 978-951-0-50633-2

Robert Musil

Paperivaltakunnan kuningas, itävaltalaissyntyinen Robert Musil (1880-1942),  oli omana aikanaan melko tuntematon, varakkaan suvun vesa ja monien mahdollisuuksien mies. Lopulta kirjoittaminen vei hänet mukanaan ja hän eli köyhtyneenä kirjailijana ja maanpakolaisena jatkuvassa rahapulassa. Ystäviensä avustusten varassa eläneenä hän kuoli Sveitsissä suhteellisen nuorena, 62 vuotiaana. Lahjakkuus riittää hänellä moneen, mutta vain siirtyminen aina uuteen tuo tyydytystä, jos sekään. Musil oli koulutukseltaa upseeri, insinööri ja psykologi, mutta sielultaan kirjailija.

Keskeistä Musilin vihätyksessä itselleni on, että hän pyrkii etsimään tapaa, jolla sovittaa tieteellinen ja taiteellinen keskenään. Hän tarkastelee maailmaa tieteen objektiivisuusvaatimusten ankaruudella, mutta samalla ymmärtää, että elämästä tieteellä ei ole juurikaan sanottavaa. Musil on myöntänyt taipuvansa mystiikkaan, mutta määrittelee sen olevan eine Tagehelle Mystik. Kirkas ja looginen, järkeen perustuva mystiikka muistuttaa monella tapaa nuoren Ludvig Wittgensteinin (1889-1951) ajatusta siitä että, mikä voidaan sanoa, voidaan sanoa selvästi ja kaikki muu on tyhjää pauhua. Mutta toisin kuin nuori Wittgenstein, Musil ei halunnut vaieta siitä, mistä ei voi puhua, vaan täytti arkin toisensa jälkeen, kirjoitti uudestaan, korjasi ja hioi tekstiään. Näin syntyi Der Mann ohne Eigenschaften, keskeneräiseksi jäänyt sivumäärältään laaja teos, kootuissa teoksissa yhteensä 1672 sivua. Teos on siis monin verroin laajempi kuin vaikkapa Thomas Mannin Taikavuori. 

Mannin ja Musilin teosten erot eivät rajoitu vain laajuuteen. Molemmat tarkastelevat kutakuinkin samaa ajankohtaa, 1900-luvun alun ensimmäisten vuosikymmenten eurooppalaista hengenmaisemaa. Ilmanala on käymässä vaaralliseksi tai myrskyisäksi, elämän ja elämänmenon ymmärtäminen käy vaikeaksi. On kuitenkin perusteltua asettaa nämä kirjat ja kirjailijat Kunderan tavoin (Kundera 2001, 179) estetiikoiltaan romaanin historian eri vaiheisiin. Mannin Taikavuori on kuvaileva romaani. Sen älyllisyys ilmenee romaanissa käytyjen aatteiden dialogeissa. Musilin teksti puolestaan on ajatteleva romaani. Mann huomauttaakin siitä, että Musilin teos ei ole enää mikään romaani (ks. Kallio-Visapää 1955, 254), mutta viittaa Goetheen, jonka mukaan kaiken lajissaan täydellisen täytyy kasvaa yli lajinsa rajojen ja tulla joksikin muuksi, vertaansa vailla olevaksi. (emt., 254)

Musil ei eteneyhtä pitkälle kuin Kafka, jolle maailma esittäytyy absurdina koneistona. Musilin henkilöt yrittävät epätoivoisesti, mutta kuitenkin, tavoittaa ajan henkeä valmistellessaan Kakanian eli Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian paralleeliaktiota. Ulrich, kirjan keskushenkilö, on Irma Rantavaaran luonnehdinnan mukaan hilpeän renessanssi-ihmisen ja kontemplatiivisen mystikon sekoitus. (Rantavaara 1963, 17). Itselleni tulee enemmän mieleen ajatus vapaana leijuvasta sivistyneistöstä. Weimarin tasavallan ajan sivistyneistöä, joskus myös loismaiseksi sivistyneistöksi syytettyä, on moitittu siitä, että he eivät tarttuneet teoin nousevaa fasismia vastaan, vaan vatvoivat loputtomasti sitä, mistä oikein on kysymys ja pyrkivät ymmärtämään ajan hengen liikkeitä ja pyörteitä ja huomaamatta olevansa tuon pyörteen vietävissä.

Musilin asenne henkii jotain samaa kuin Walter Benjaminin myöhemmin edustama flaneeraus - kuljeskellaan vapaasti kauppakeskusten pasaaseissa, kirjastojen hyllyjen välissä, poiketaan kahvilaan, keskustellaan. Nuorempana kirjastot ja kirjakaupat olivat itsellenikin keskeinen vaeltelun kohde, sittemmin myös kauppakeskukset ovat tarjonneet virikettä. Kahvilakulttuuri on omalla kohdalla jäänyt vähäiseksi, mutta muilla mailla käydessä olen kyllä poikennut katsomaan paikallisten intellektuellien suosimia kahviloita ja ravintoloita.

Kuulin Robert Musilista ja Herman Brochista saksalaisen professorin yliopistoluennolla 1970-luvun puolivälin aikoihin. Luennossa hän vertaili Frans Emil Sillanpään (1888-1964) tuotantoa näihin klassikoihin. Sain myös vihjeen siitä, että eksistentialistisilla virityksillä saattaisi olla yhteyksiä ihmisiin suviyössä. Ymmärsin suomalaisen kulttuuriymmärryksen rajoittuneisuuden  ja oman tietämykseni eurooppalaisesta kirjallisesta perinnöstä kovin vajaavaiseksi. Odotin kiihkeästi 1970-luvulla  Musilin pääteoksen suomennosta; oma saksankielen taitoni ei ollut riittävä, jotta olisin arvannut tarttua alkuperäistekstiin. 

Sittemmin Musilin pääteos Mies vailla ominaisuuksia käännettiin, ensimmäinen osa ilmestyi 1980 ja toinen 1984.  Myös Hermann Brochin Unissakulkijat trilogia sai suomenkielisen asunsa 1988-1994. Musilin teksti teki ja tekee yhä vaikutuksen, niin sisältönsä kuin tyylinsäkin puolesta. Esseemäinen elämä, jota siis loismaiseksikin on kutsuttu, viehättää täsmällisyyden ja epämääräisyyden kiehtovana ja kieputtavana yhdistelmänä. Aristoteles taisi sanoa, että kutakin asiaa pitää tarkastella sille sopivalla tarkuudella. Essee ja romaani ovat sopivan (epä)tarkkoja elämän "mittaamiseen". 

Eräillä­ henkisen­ toiminnan­ aloilla­ miehen­ ylpeytenä­ eivät­ ole­ isot­ kirjat,­ vaan­ pienet­ tutkielmat.­ Jos­ esimerkiksi­ joku­ huomaisi­ kivien­ voivan­ puhua­ tietyissä­ olosuhteissa,­ jotka­ ovat­ tähän­ asti­ jääneet­ vaille­ huomiota,­ hän­ tarvitsisi­ näin­ mullistavan­ ilmiön­ kuvaamiseen­ ja­ selittämiseen­ vain­ pienen­ määrän­ sivuja.­

(Robert­ Musil:­ Mies­ vailla­ ominaisuuksia)

Hienon kuvauksen Mies vailla ominaisuuksia teoksesta antaa Sinikka Kallio-Visapää jo 1955 ilmestyneessä kirjassan (Kallio-Visapää 1955, 255-294).  Hän viittaa aluksi Thomas Mannin ja Herman Brochin luennehdintoihin, jonka mukaan Musil on historian eksaktein kirjailija ja hänen teoksensa on esseen ja eepillisen huvinäytelmän välimuoto. Visapää avaa teoksen teemoja oivallisesti omassa tekstissään.

Pääteoksensa lisäksi Musililta kannattaa ehdottomasti lukea hänen kaksi erinomaista pienimuotoista romaaniaan: Oppilas Törlessin harhapolut (Musil 1963) ja Kolme naista (Musil 1961). Törless-kirja teki aikoinaan lähtemättömän vaikutuksen. Se kuvasi mystisen hienosti nuoren miehen ajatuksia ja tuntemuksia tavalla, jota oli vaikea tavoittaa. Tunnelma on ahdistavan uhkaava ja oli vaikea käsittää mitä kaikkea oikeastaan tapahtuu sotilasakatemian punaisen ullakkohuoneen sadistisissa orgioissa ja sen ulkopuolella. Musilin tekstissä eksitentiaaliset perustuntemukset, pelko, ahdistus ja rajakokemus saivat hienoja sävyjä. Littymäkohta elämään kärsimyksenä ja sen sietämisenä saa liittymäkohtia myös stoaalaisuuteen ja buddhalaisuuteen. Musil on toistuvasti kiistänyt olevansa psykologinen kirjailija. Hänen tavoitteensa on toisaalla. (Ks. Rantavaara 1963, 12)

Tavoitteenani ei ole päästä tässä samalle viivalle Musil tutkijoiden tai edes Musilin tuotantoon kriitikon asiantuntemuksella paneutuneiden kanssa. Anssi Sinnemäen teksti Musilista (Sinnemäki 2017, 52-66) on hyvä johdanto tämän tyyppiseen tarkasteluun. Musilia lukiessa olennaista on huomata se, miten se liittyy omaan ajatteluun ja elämänhistoriaan: jokainen merkittävä teksti liittyy lukijan yksityiseen maailmankuvaan. Tutkimuksen myrskyinen mutta yhteinen meri alkaa subjektiivisuuden saarelta. (Veivo 2000, 41)

En lähde purjehtimaan tämän kauemmas subjektiivisuuden saarelta. Toisaalta en myöskään lähde saaren synkiin viidakoihin pitkin Kongo-jokea tai kiipeile vuoren jyrkille rinteille. Joutilas ja raukea katselu saaren rannalla riittäköön.

Jos tuhatjalka alkaisi miettiä askeljärjestystä, menisivät jalat solmuun alta aikayksikön. (Tšehov, Sinnemäki 2017, 13 mukaan)

Muistotaulu Berliinissä Ku´damilla

Musil, Robert,

Kolme naista, ap. 1924, suom. Hilkka Suomi,  Arvi A. Karisto Oy, Helsinki 1961

Oppilas Törlessin harhapolut, ap. 1906, suom. Hilkka Suomi-Orava, Arvi A. Karisto Oy, Helsinki 1963

Mies vailla ominaisuuksia 1ja 2,  ap. 1930-1943, suom. Kristiina Kivivuori, WSOY, Helsinki, 1980 ja 1987. ISBN 951-0-08822-6 ja ISBN 951-0-14093-7*

 

 

 

Muut lähteet: 

*Musil-suomennoksen mutkikkaat vaiheet. HS 26.4.1990. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000002977542.html. Luettu 3.9.2024

Berghan, Wilfried, Robert Musil. ap. 1963, Rowohlt, Reinbek bei Hamburg 1988. 980-ISBN 3499500817

Kallio-Visapää, Sinikka, Kuvista ja kuvaamisesta. Esseitä taiteen ja kirjallisuuden ilmiöistä. Otava, Helsinki 1955

Kundera, Milan, Petetyt testamentit. Ap. Les testaments trahis, 1993, suom. Jan Blomstedt, WSOY, Helsinki 2001. ISBN 951-0-24879-7 

Pankakoski, Timo, Kesäklassikko: Aatteiden aava ja avohakkuu (23.8.2006) https://kiiltomato.net/critic/robert-musil-mies-vailla-ominaisuuksia-1%E2%80%932-der-mann-ohne-eigenschaften/. Luettu 3.9.2024

Rantavaara, Irma, Robert Musil, teoksessa Musil 1963, s. 5-17

Sinnemäki, Anssi, Näkökulmia Musiliin, Tieteessä tapahtuu 7/2010; myös teoksessa Trifonovin syndrooma ja muita kirjallisuusesseitä. Tamara Press, Helsinki 2017. ISBN 978-951-8994-09-4

Tontti, Jarkko, Maa vailla ominaisuuksia (Parnasso 4/2017). Julkaistu netissä osoitteessa:  https://jarkkotontti.net/esseet-ja-arvostelut/maa-vailla-ominaisuuksia/ (luettu 3.9.2024)

Veivo, Harri, Kokemuksesta kieleen ja tekstiin: indeksiaalisuuden käsite kirjallisuuden semiotiikassa.  Teoksessa Rajatapauksia. Kirjallisuudentutkijain seuran vuosikirja 53, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2000, ss. 27-43. ISBN: 951-746-235-2

Kirjoituksia kellarista

 

Sanon teille juhlallisesti, että olen monta kertaa halunnut muuttua hyönteiseksi. (Kirjoituksia kellarista, 17)

Samaan aikaan (nyt syksyllä 2024), kun keskustellaan lasten eläinleikeistä on kiinnostavaa, että monet aikuisetkin ovat leikkineet (?) ajatuksella muuttua eläimeksi. Kuin Kafkan Muodonmuutosta ennakoivasti Dostojevski antaa päähenkilönsä pohtia muuttumista eläimeksi, ei söpöksi kissaksi tai agressiiviseksi koiraksi, vaan hyönteiseksi. Elämä maailman abstrakteimmassa ja harkituimmassa kaupungissa (Pietarissa) on käynyt tiedostavalle ihmiselle sairauden kaltaiseksi. Toiminnan ihmiset laittavat asioita kuntoon ja Venäjän ajattelu johtaa satiiriseen, mustaan kuvaan tietoisuuden sairaudesta. Dostojevskin Kirjoituksia kellarista on tähtikirkasta pimeyttä puhtaimmillaan.

Alunperin kirja ilmestyi 1864, hyllystäni löytyy Esa Adrianin suomentamana painos vuodelta 1996. Nyt uudelleenluettuna Dostojevski avautuu uudella tavalla, hirtehisenä ja oivaltavana kuvana sen ajan, mutta yllättävästi myös meidän aikamme Venäjästä ja maailmasta. Dostojevski eli kyllä eri aikaa kuin me, mutta hänen aikanaankin ihminen oli jo sama kuin nykyään. Eurooppalainen romaani oli yhdistänyt ajattelevan ihmiskunnan, tai ainakin sen eurooppalaisen osan, yhdeksi, siten, että ruutitynnyri, joka sittemmin 1900-luvulla räjähti, alkoi täyttyä. Dostojevskin teksti on mestarillisen tarkkaa, ristiriitaista, purevaa. Tunnevoimaista ja hyytävää.

Maailmanhistoriasta voi siis sanoa ihan kaikkea, kaikkea mitä sairainkin mielikuvitus voi vain keksiä. Mutta yhtä ei voi sanoa - että se olisi järkevää. (Kirjoituksia kellarista, 45)

Dostojevski, Fedor, Kirjoituksia kellarista, ap. 1864, suom. ja jälkisanat kirjoittanut Esa Adrian, Gummerus, Helsinki 1996. ISBN 951-20-4956-2

KIRJAILIJAT

Kafka, Franz

Kundera, Milan 

Mann, Thomas 

Musil, Robert

Sota

 

Sain sodan pääni sisään. ( GUERRE/SOTA, käsikirjoitus, ensimmäinen sivu)

Louis-Ferdinand Célinen SOTA on keskeneräisenä teoksena järkyttävän hyvä. Se on brutaali ja hienostunut, traaginen ja koominen, mustaakin mustempi kuvaus sodan seurauksesta. Siitä miten sota tulee, on, ja pysyy pään sisällä.

Sodan pauhu on on asettunut kirjoittajan ja kirjan minäkertojan päähän, ruumiiseen. Kauhunsirpaleista hän kokoaa tarinaa, jossa todellinen, kuviteltu, fantasioitu, kerrottu muuttuu kirjallisuudeksi, välittyy lukijalle rumana ja kauniina todistuksena sodan kauhusta. Tarina on kerrottu tarkkaan, mutta muistin siivilöimänä: 

Menneisyys on paskiainen, aina unohduksesta juovuksissa, varsinainen lurjus joka on oksentanut kaikille vanhoille jutuille jotka olit ehtinyt jo järjestää, pinota - ja jotka toisin sanoen olivat inhottavia, viimeisillään korisevia - omaan ruumisarkkuusi sen jälkeen kun olet kuollut omaan tekopyhyyteesi.

Kauhut muuttuvat kauhuksi, yhdeksi totaaliseksi näkökulmaksi, jota ei voi sivuuttaa. Sotaa ei käydä vain rintamalla, sitä käydään ennen taistelua ja varsinkin taistelun jälkeen. Sota ylittää ja läpäisee, iskee fyysisesti, vammauttaa, iskee yli henkisen kestokyvyn ja tunkeutuu hermokaasun tavoin myös sinne, missä taistelun kumu kuuluu vain etäisesti ja aseiden suuliekit välkkyvät vain kuvissa.

Sotaan pätee jatkuvuus, siitä huolimatta, että joskus aseet vaikenevat ainakin hetkeksi. Mutta aina on myös mahdollisuus siihen, että aseet vaikenevat lopullisesti: Jatkavatko ne kunnes mitään ei ole jäljellä? Mihin ne sitten menevät? Elämä on kuitenkin aika mieletön juttu. Joka käänteessä eksyy.

Jos tarinaa ei olisi kerrottu näin taitavasti, se olisi vain tympeä, veriroiskeinen ja roisi tarina. Nyt se on kirkas ja hauras, pakahduttava ja aidon oloinen.

Louis-Ferdinand Céline, SOTA, suom. Ville Keynäs. Siltala, Helsinki 2024. ISBN 978-952-388-272-0