Gliff

Parhaissa kirjoissa on usein haasteensa. Ali Smithin Gliff oli mennä ohi, säikähdin alussa, en päässyt tarinaan sisään, en ymmärtänyt mistä on kyse. Ymmärsin kyllä tarinan aukollisuuden, kertojan epämääräisyyden ja häilyvyyden, tulevaisuusdystopian palaneiden talojen, villeinä vaeltavien hevosten, yhteiskunnan ulkopuolella olevien, verifioimattomien ihmisten hylätyksi tulemisen tuskan ja selvitymiskamppailun toivottomuuden. Vasta kun palasin takaisin tekstin alkuun ja aloitin uudestaan, oivalsin Ali Smithin tekstin loistokkuuden. Ja päästyäni loppuun tuntui, että on syytä aloittaa uudelleen alusta. Vastaava tunne on ollut kauan sitten Kafkan, Musilin tai Faulknerin tekstien äärellä.

Ali Smith haastaa asetelmamaalauksen, paikallaanolon, still life -mentaliteetin: ihmiset liikkuvat ja hengittävät, mutta ovat silti kuin esineitä jostain vanhoista maalauksista, missä on karttapalloja ja pääkalloja ja hedelmiä ja luuttuja,... Näin kuvataan ihmisiä taidehotellissa. Sieltä on syytä paeta ja nopeasti.

Smith kirjoittaa kaunista kieltä, tutkii sanojen sävyjä ja maailman savuja. Hän kuvaa aikamme edistystä, jossa vanhoihin valtarakenteisiin ja kontorilliyhteiskuntaan kytkeytyy digitaalinen tekniikka. Valvonta, rekisterit, poikkeamien etsintä ja eristäminen. Eivät vain valtiot käy toisiaan vastaan, vaan hallinto kolonisoi yksilön. Yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuus on olematon. Ihmiset luokitellaan. Osa marginalisoituu tai marginalisoiodaan. Tiedostavalle ihmiselle jää vaihtoehdoksi vain pyrkimys syrjäytyä ja irrottaa itsensä koneistosta, hävittää rekisteritietonsa ja elää laittomana, varjoissa, paossa. Paperittomuudesta  tulee tavoite, vapautumisen ehto. Vapautta se ei tuo, rajat piirtyvät ja piirretään ympärille. Laidun käy ahtaaksi. Sanat ja kieli muuttuu petoksen välineeksi. Jos tunnustat, olet syyllinen, jos et, valehtelet.

Vaihtoehtoina on Siperian kylmyys tai helvetin kuumuus - keskimääräisyys näiden välillä poistuu.

Smithin kirjan alussa on lainaus italialaiselta filosofi Giorgio Agambelta:

Kenen talo on tulessa? Omassa maassasiko, vai Euroopassa, vai koko maailmassa? Kenties talot ja kaupungit ovat jo palaneet poroksi - kuka tietää kuinka kauan sitten? - yhtenä valtavana roihuna, jota emme olleet näkevinämme. Joistakin on jäljellä vain palanen runkoa, kappale maalauksen koristamaa seinää, kattoparru, nimiä, niin paljon liekkien nielemiä nimiä. Ja silti me päällystämme ne huolellisesti valkoisella rappauksella ja väärillä sanoilla, jotta ne näyttäisivät ehjiltä. Me asumme maan tasalle palaneissa taloissa ja kaupungeissa, ikään kuin ne olisivat yhä pystyssä; ihmiset ovat asuvinaan niissä ja kulkevat katuja naamiot kasvoillaan näiden raunioiden keskellä, ikään kuin ne olisivat menneiltä ajoilta tuttuja seutuja. Ja nyt liekin muoto ja luonne on muuttunut; siitä on tullut digitaalinen, näkymätön ja kylmä - juuri siitä syystä se on entistä lähempänä, se ympäröi ja kietoo meidät otteeseensa joka hetki.

Vielä on syytä kuitenkin iloita - Ali Smithin ja Giorgio Agamben näyt ja tekstit ovat välähdyksiä pimeydessä. Ne valaisevat mielen hetkellisesti ja jättävät kirkkaan jälkikuvan, jota ei onneksi voi poistaa enteriä painamalla.

Smith, Ali, Gliff. Suom. Kristiina Drews. Kosmos, Helsinki 2025. ISBN 978-952-352-354-8

Kaksi Annaa

Sattumalta lähestyin kahta Annaa, Kontulaa ja Härköstä. Kumpaakaan en ole tavannut ja tämän kirjallisen tuttavuuden jälkeen olisin melko hauras heitä kohtamaan, molemmat vahvoja, mutta saman aikaisesti haavoitettuja ja haavoittuvia.

Jälkimmäinen Anna tunnetaan kyllä Anna-Leenana, mutta Anna kuitenkin. Kontula, poliitikko, kirjailija ja tutkija, on syntynyt 1977 ja Härkönen, kirjailija, näyttelijä ja julkisuuden henkilö, vuonna 1965.

Molemmat kirjat ovat elämäkertoja tai kuvauksia heidän elämänsä kulusta kirjan toimittajan kokoamana, suodattamana ja tiivistämänä. Maria Petterson on haastatellut Kontulaa ja Katja Kallio Härköstä.

Molemmat ovat onnistuneet kirjoissan varsin hyvin. Kirjat tuovat kohteensa lähelle lukijaa selkeästi ja elävästi kerrottuna, niin lähelle, että huomioni kiinnittyy enemmän kohteisiin kuin tekstiin, ehkä se juuri osoittaa, että tekijät ovat onnistuneet. 

Annoilla on paljon yhteistä. Molemmat ovat ihmisiä, jotka pyrkivät monin keinon vaikuttamaan ympäristöönsä, muihin ihmisiin niin lähellä kuin vähän kauempanakin. Molemmat ovat ongelmia ja haasteita itselleen ja muille. Ja molemmmat ovat naisia, jotka kohtaavt itsensä usein juuri naisina, niin hyvässä kuin pahassa. Leipää ja ruusuja on tarjolla naiseuden kautta, olipa nainen Härkösen herkähkö Taskupainos tai Kontula, raskaan luokan tutkija, aktivisti tai politiikko. Ja heidän itse tarjomansa leipä on usein karvasta, ruusuissa piilee piikki.

Molempien kirjojen lukeminen teki kuitenkin jollain tavoin surullisen olon. Ovatko Annat surullisen hahmon ritarittaria, taistelevat itse luomiaan tuulimyllyjä vastaan, vai pikemminkin paljasrintaisia taistelijoita liehtuttamassa vapauden lippua kuin Delacroixin tunnetussa maalauksessa? Siinä missä Kontula tuntuu jo väsyneen taisteluun, Härkönen on huomannut tulleensa paljolti hyväksikäytetyksi, aina murtumapisteeseen saakka. Katsojat, niin miehet kuin naiset, näkevät rintoja, seksiä, naiseutta, alastomuutta ja naista, eivät ihmistä, vapauttajaa, totuudenkertojaa, näkijää ja tekijää.

Anna Kontula on omaperäinen ja itsenäinen poliittinen toimija. Provokatorisesti hän on määritellyt itsensä kommunistiksi, vaikka, ainakin nykyisellään, jonkinlainen anarkisti lienee osuvampi lokerointi, jos lokerointi on lainkaan tarpeen. Hän on väsymättä, mutta kylläkin väsyen, ajanut työläisten sekä erilaisten vähemmistöjen ja sorrettujen asiaa, ja onnistunut työssään varsin hyvin. Julkisuuskuva on kuitenkin sellainen, että hän saavuttaa kyllä laajahkot joukot, mutta ei välttämättä tavoita valtavirrasta poikkeavilla ajatuksillaan ja teoillaan edes niitä, joiden asialla on. Lähiympäristölleen hän on aivan ilmeisen raskas totuuden torvi, kuten A-L. Härkönenkin.

Anna-Leena Härkönen kirjoitti 17-vuotiaana esikoiskirjainsa Häräntappoase, sen ilmestymisen myötä vuonna 1984 hänestä tuli kestojulkkis kertaheitolla. Useat elokuvaroolit lisäsivät tunnettuutta ja Jouko Turkan runnoman nuoren teatterikoululaisen siirtyminen Helsingistä Tampereelle oli sekin paljon julkisuudessa.  Hämmästyin Häräntappoaseen ilmestymisvuotta, olin tuolloin jo 30-vuotias ja olisin ajoittanut teoksen paljon aikaisemmaksi, omaan nuoruuteen liittyväksi. Taskupainoksen myötä huomasin myös, että lopultakin olen lukenut aika vähän Härkösen kirjoja. Ne joita olen lukenut ovat kyllä olleet hyviä, mutta silti en ole seurannut kirjojen ilmestymistä tai palannut niiden pariin. Taskupainoksessa on human interest -puolen lisäksi erityisen kiinnostavaa se, miten Härkönen kuvaa kirjoittamista työnä, jonka vain kirjailija itse voi tehdä.

Molemmat Annat ovat kirjansa ansainneet. He ovat selvinneet omien demoniensa ja kanssaihmistensä kanssa enemmän tai vähemmän hyvin. Kirjojen kautta he esittäytyvät ihmisinä, eivät ihanteina tai kiiltokuvina. Ihmisinä joiden olemassaolo on lopulta ilo, mutta joita ei ehkä sittenkään tämän paremmin tai läheisemmin haluaisikaan tuntea. Toivottavasti saamme nauttia heidän tuotoksistaan vielä pitkään.

Kivisydän

Abdulrazak Gurnahin Kivisydän on sujuvasti kerrottu kasvutarina - niin yksilön kuin globaalin maailmanmuutoksen näkökulmasta. Postkolonialistinen kirjallisuus ponnistaa muutoksesta, jossa aiempien siirtomaiden asukkaista osa joutuu tai pääsee lähtemaan omilta synnyinseuduiltaan läntisen maailman metropoleihin työhön ja opintoihin. Gurnahin kirjan päähenkilö, Sansibarista lähtöisin oleva, tuleva kirjailija, kasvaa polvihousupojasta vastoinkäymisten, muiden ja oman itsen vähättelyn jälkeen menestyväksi kirjailijaksi. Lontooseen siirryttyään on aluksi on opeteltava käyttämään veistä ja haarukkaa, sittemmin on opiskeltava Shakespearin kieli ja lopuksi on vielä kirjoitettava se uusiksi omista lähtökohdista. Shakespeare on "rakkaudesta julma", mutta postkolonialistisessa kirjallisuus vielä julmempaa: sankaritarta ei pelasta mikään, mutta tarina synnyttää kyllä kirjallisen sankarin. Hän tekee parhaansa pelastaaksen sen mikä on pelastettavissa - antaa sorrettuille äänensä.

Gurnah kertoo tarinansa kronologisesti, mutta siten, että tapahtumien alku kerrotaan lopussa takaumina. Sujuvan kerronnan ja juonen käänteiden "faktuaalinen" ja kirjallinen tausta selviää lopussa. Ehkä juuri tässä, kirjallisuushistoriallisessa jatkumossa, jossa niin kutsuttuun länsimaiseen romaanitaiteen perinteeseen upotetaan nykyisyyden uudet elementit "uudesta" näkökulmasta, oli vuoden 2021 Nobel-palkinnon perusteet. Gurnah on oppinut pöytätavoille, uutta genreä hän ei ainakaan tällä kirjalla luo, mutta antaa kyllä pohtimisen aihetta. Onko länsimaisen taiteen perinne, josta olemme niin ylpeitä, todella niin vahva, että sen muoto kestää sisällön assimiloimisen ilman rakenteen vallankumousta?

Gurnah, Abdulrazak, Kivisydän. Suom. Einari Aaltonen. Tammi, Helsinki 2024.  ISBN 978-952-044-641-3

Aivan viime hetkellä

Aivan viime hetkellä on Claire Keeganin oiva taidonnäyte pienimuotoisista tarinoista, joissa elämän karut muutokset kääntävät haaveen onnellisen elämän mahdollisuudesta äkillisesti tragediaksi. Tai voihan sen tulkita niinkin, että ilman käännettä kärsimys ja tuska olisi ollut sama, mutta kesto vain toisenlainen ja pidempi. Elämän polkua kompastellaan vain kerran.

Kolmessa novellissa käy juuri näin. Häät peruuntuvat viimetipassa, hieno luova jakso epäonnistuu, ihana rakastaja onkin jotain muuta kuin miltä näyttää. Keeganin tarinat kertovat naisista, jotka kokevat miesten vievän heiltä kaiken, ja miehistä, jotka eivät tavoita naisista heidän ihmisyyttään.

Sanataidetta parhaimmillaan.

Keegan, Claire, Aivan viime hetkellä. Suom. Kristiina Rikman. Tammi, Helsinki 2025. ISBN 978-952-04-7309-9

Kulkue

Tunsimme olomme yhtä aikaa alttiiksi ja vangituksi rakenteessamme ja sepittämässämme tarinassa.

Rachel Cuskin Kulkue ei oikeastaan ole romaani. Tai sitä on vaikea lukea romaanina, teoksena, joka alkaa jostain, jossa on keskikohta ja loppu. Eikä edes niin, että ne eivät ole tässä järjestyksessä kuten Jean-Luc Godard aikoinaan luonnehti elokuviaan: Tarinalla tulisi olla alku, keskikohta ja loppu – mutta ei välttämättä tässä järjestyksessä.

Kirjan neljästä kappaleesta alkaa etsiä juonta ja tarinaa, välillä epäilee, että on tipahtanut kesken kaiken, palaa taaksepäin, etsii taiteilija G:n tarinaa, yrittää suhteuttaa sitä kertojaan tai kertojiin. Välillä taas jo luovutaa ja tyytyy siihen, että tekstissä on oivaltavia kohtia taiteesta (kuvataiteesta ja kirjallisuudesta), elämästä, kuolemasta, syyllisyydestä, valheesta, totuuden etsimisestä, vanhemmuudesta, rehellisyydestä.

Kuvat ovat väärin päin, niitä on vaikea hahmottaa. Kääntämällä kuvaa eri asentoihin, komposition luonne tulee kyllä paremmin esiin. Teksti on esseemäisen tiivistä, yksittäiset lauseet tiheitä, niiden painon alle luhistuu. Teksti ei hengitä, se muuttuu tukahduttavaksi. Mieleen nousee oman elämän kipukohdat, niihinkö tässä pitäisi palata? Ja olivatko nuo kohdat, jolloin tunsimme elävämme väkevästi, todella niitä hetkiä jolloin elimme omaa elämäämme, ja kaikki muu aika, rauhallinen, välillä pitkästyttävä, onkin varsinaisesti sitä aikaa, jota me emme elä, vaan meissä eletään, missä emme kerro tarinaamme, vaan meissä kerrotaan, tai aikaa jossa me emme puhu, vaan meissä puhutaan? 

Kohti kuolemaa ja spesifisti kohti äidin kuolemaa edetään. Kertoja päätyy kuolinvuoteen ääreen. Mutta kuolema ei tuokaan vapatusta kuolevalle, eikä vanhempansa hyväksyntää etsivälle lapselle, tyttärelle. Äiti ja hänen torjutut traumansa jatkavat elämäänsä lapsessa, hänen tarinassaan, hänen elämässään. Hän ei vain kerro tarinaa, hänessä kerrotaan ja elää tarinaa, jolla on perustansa rakenteessa.

Kun Cusk vielä lisää ja nimeää rakenteen kapitalismiksi, pääsemme ytimeen:

On olemassa epäilys, että kapitalismin tuotteiden ei ole tarkoitus kestää. Äitimme elinaika oli kapitalismin elinaika. Oliko hän itse tuote?

Ja miten äitimme, tai kukaan meistä, voisi kertoa tarinansa:

Miten hän olisi voinut kertoa kuolemansa tarinan?

Rachel Cusk onnistuu nivomaan raskaan ketjun, jonka renkaina on rakenne ja yksilöllinen luomistyö, individualistinen oman autenttisen minän etsiminen ja sen havaitseminen, että olemme tämän länsimaisen kulttuurin kasvatteja, kapitalistisen rakenteen tuotteita ja kuluttajia, sen kriitikoita ja rakentajia. Olemme syvälle mereen upotetussa sukelluskellossa, josta pyrimme pois, mutta samalla tiedämme selviytyvämme sen ulkopuolella vain häivähdyksen verran. 

Cusk, Rachel, Kulkue. Ap. Parade. Suom. Kaisa Kattelus. S&S, Helsinki 2025. ISBN 978-951-52-6313-1

Toinen paikka

 

Fyysisesti ei ole olemassa toista paikkaa, toista aikaa. Olemme faktisuuden häkissä. Minkälainen tuo häkki on? Rachel Cusk kietoo tarinaansa, pohtimaan voiko todellisuudesta, erityisesti ihmisten välisistä suhteista ja itse ihmisistä saada selville totuuden? 

Toinen paikka kirjan kertoja, jo varttuneessa iässä oleva nainen, kirjailija M., päätyy tilityksessään siihen, että totuus on rajan tuolla puolen, siellä, mihin ei ole pääsyä. Sinne ei pääse edes taiteen keinoin, eikä rakkauden kaikkivoipaisuuskaan auta. Kurkottamme siihen, petymme. Se tekee meistä raajarikkoja, johtaa kuolemaan. Ja silti kurkotamme.

Miesten vallankäyttö on yksi Cuskin teemoista, jälleen. Tämä asetelmallisuus on jo hieman häiritsevää. Binäärinen mies-nais -sterotypian pyöritys alkaa jo toimia tavoitettaan vastaan. Eikö se mikä yhdistää miehiä ja naisia ole kuitenkin enemmän, kuin se mikä erottaa? Ajattelun ja taiteen kentillä otetaan erilaisia positioita, mutta sellaista tuomaria ei ole, jonka oikeuksiin kuuluu kentältä ulos heittäminen. Joskus voi lähteä karkuun, kuten kirjan Tony, M.:n mies,  tiukan paikan tullen tekee. Hän ei kisaa taiteen kentällä, vaan elää "todellisessa maailmassa". Mutta hän palaa takaisin.

Rachel Cusk on erittäin taitava kertoja. Kirjan tunnelma on samean usvainen, kiehtova. Maisema on kaunis kuin marskimaa, jossa tarina elää. Inspiraation tähän teokseensa Cusk sai kirjasta Lorenzo in Taos. Siinä taidemesenaatti Mable Dodge Luhan kertoo D.H. Lawrencen jännitteisestä vierailusta Luhanin residenssiin. Cuskin kirjan kertoja M. asuu miehensä ja tyttärensä kanssa marskimaalla. He ovat kunnostaneet käyttöönsä kaksi lähekkäin olevaa taloa. Toisessa paikassa on aikaisemmin asunut tytär. Nyt M. on muuttanut sen vierastaloksi. Sinne, taiteilijaresidenssiin, hän kutsuu kuuluisan taiteilja L.:n, miehen, jonka maalaukset olivat tehneet häneen lähtemättömän vaikutuksen.

M. pohtii vapauden kokemusta. Kirjat ja sanat eivät sitä hänelle anna. Ne kulkevat tietoisuuden läpi toisin kuin maalaukset. Erityisesti maisemamaalaukset ja itse maisemat antavat kokemuksen vapaudesta, tilasta, jota ei ole arvosteltu tai arvotettu. Kokemuksen jostakin, jota ei voi täsmälleen määrittää. Tiedämme, että se vaikuttaa ja vie mukaansa jonnekin, mutta emme tiedä minne. Vapauteenko?

Cusk, Rachel, Toinen paikka. Suom. Kaisa Kattelus. Kustantamo S&S, Helsinki 2021. ISBN 978-951-52-5474-0

Normaaleiksi kasvaminen?

 

Jokseenkin ristiriitainen lukukokemus. Vetävästi, sujuvasti ja psykologisen taitavasti kerrottu tarina kahdesta nuoresta, Mariannesta ja Connellista, heidän ystävyydestään, seksuaalisuudestaan ja kipuilustaan taloudellisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden rankingkisailussa. 

Välillä tuntui, että lukee (kevyehköä?) nuorisoromaania, välillä taas koki samaistumisen ailahduksia omiin ihmissuhdekiemuroihin ja toisinaan aisti, että Rooney tavoittaa psykologisella ankaruudellaan olennaisia seikkoja ihmisen kiinnittymisestä itseensä, toisiin ihmisiin, yhteisöönsä ja koko taloudellis-sosiaaliseen verkostoon. 

Hämmentävää on, että vaikka tarina kiinnittyy vahvasti taloudelliseen ja sosiaaliseen eriarvoisuuteen, niin tapahtumapaikat, läntisen Irlannin maaseutu, Dublin ja Trinity Collagen yliopistomaailma jää kuitenkin ohueksi ja luonnosmaiseksi suhteessa henkilökuvauksen väkevyyteen. 

Rooneyn vastaanotto on ollut ilmeisen kaksijakoinen juuri siksi, että hän liukuu läpi genrerajojen. Hänen kirjansa ovat tiettävästi samojen teemojen toistoa. Normaaleja ihmisiä on riittävän kiinnostava, jotta on, ehkä, vielä luettava häneltä lisää.

Rooney, Sally, Normaaleja ihmisiä. Suom. Kaijamari Sivill. Otava, Helsinki 2020. ISBN 978-951-1-35699-8