Kirjassa on myös muutamia tarkoin harkittuja minimalistisia harmaasävykuvia. Ne tuovat mieleen W.G. Sebaldin, mutta kuvat eivät viittaa ihmiseen, vaan valkoisen eri ilmentymiin.
Han Kang ei uppoa pateettiseen vaikerrukseen. Hän sukeltaa kauniisti syvälle murheen ja surumielisyyden alhoon, armotta, rehellisesti.
Han Kang, Valkoinen kirja. Suom. Taru Salminen, Gummerus, Helsinki 2016. ISBN 978-951-24-2393-4
Tarina on kerrottu äärimmäisen aistivoimaisesti. Erityisesti toisen osan eroottinen lataus on hivelevä. Halun, hyväksikäytön, petoksen ja auttamisen teemat kietoutuvat montaasinomaisesti toisiinsa. Varsinaista selitystä Yeong-hyen toimille ei anneta, vaikka loppupuolella lääkärienkin lausumat mielen sairaudesta esitetään. Kukaan ei kuitenkaan pääse Yeong-hyen kokemukseen mukaan, ei ainakaan ilman, että astuu itse tavanomaisen kokemusmaailmamme tuollepuolen.
Han Kang onnistuu viemään ihmisen halujen ja mielen rajoille. Ankara tarina, kiehtova tarina, pelottavakin.
Kelpo kirja, vaikka paikoin kömpelö. Tarina kertoo viisikymppisestä naisesta, joka vuosittain matkustaa yksin kotoaan perheensä luota etäämmällä olevalle saarelle äitinsä haudalle viemään miekkaliljoja.
Hän yöpyy hotellissa ja nauttii kerran vuodessa intohimoisen yön satunnaisen rakastajan sylissä. Hän ei ole lähdössä oman miehensä tai perheensä luota, kunhan vain etsii itseään, menneisyyttään ja saa kaikupohjaa omille valinnoilleen. Pettäjän mieltä kuitenkin vaivaa kiinnijäämisen pelko, pelko myös siitä, että oman miehen syrjähypyt rikkoisivat vakaan elämän kulun. Ensimmäisillä kerroilla hän ei miehiä jää kaipipaamaan, mutta lopulta myös ikävä intohimoisen rakastajan syliin myös syttyy. Márquez kertoo tarinan koruttomasti, ei ilkikurisesti tai moralisoiden, maagisiakaan elementtejä ei juuri ole. Tarina etenee osin toisteisesti, mutta tietynlainen ratkaisukin löytyy lopussa, yllättäen.
Kelpo pikku kirja itsessään ja pikantti lisä kirjailijan tuotantoon.
Márquez, Gabriel Garsía, Elokuussa nähdään. Ap. 2024, suom. Jyrki Lappi-Seppälä, WSOY, Helsinki 2025. ISBN 978-951-0-51018-6
Päähenkilö on Manihiki-atolilla varttunut luonnonlapsi Kiona. Erilaisten sattumusten kautta hän pariutuu ruotsalaisen Erikin kanssa, saa pari lasta, sisko on hukkunut. Kiona on helmenkalastaja, sukeltaa 40 metriin. Samalla hän myös innokas lukija ja kirjallisuuden suositut perusteokset ovat hallussa. Erik kuitenkin joutuu pakenemaan ja sillä kohtaa kirja saa uuden vaihteen - pian Kiona onkin Erikiä etsimässä, ensin Los Angelesissa, sitten Lontoossa ja Dar es Salaamissa. Sieltä koukataan Ruotsin ja pankin tallelokeron kautta takaisin Rarotongaan ja Manihikiin. Päähenkilökin "kuolee" matkalla (väjhintään henkisesti) ja on Haadeksessa, mutta toiminta jatkuu. Pyyörityksessä on kuitenkin perustana vakava asia. Venäjä ja Kiina ynnä joukko kriminaaleja pyrkii Cookin saarilla sijaitsevan pankin kautta organisoimaan verkoston, joka pystyisi kaappaamaan Yhdysvaltojen keskuspankin haltuunsa.
Kirjan rakkaustarina ei oikein vakuuta, suhde kuvataan vain ja ainoastaan Kionan näkökulmasta. Se ei ainakaan minua tavoittanut. Loikat ympäri maailmaa ovat toimintaelokuvamaisia, muut henkilöt vahvan karrikoidun oloisia ja siirtymissä on vaikea pysyä mukana. Pankkijärjestelmän ja kansainvälisen rahoituksen kuvioita selvitetään melko huolella lukemalla Erikin väitöskirjaa ja elämän suuria kysymyksiä rakkautta, kuolemaa, uskontoa ym. käsitellään kyllä laveastikin, mutta ainekset jäävät leijumaan jonnekin kirjalliseen avaruuteen tai painottomaan tilaan, kun eivät asetu oikein luontevasti Kionaan, eivätkä lukijaankaan. Värikkään ja toiminnantäyteisen elokuvan tästä voisi tehdä, mutta sisäisesti ehyeksi romaaniksi tästä ei ole.
Marklund, Liza, Helmifarmi. Suom. Laura Beck. Otava, Helsinki 2018. ISBN 978-951-1-33387-6
Kirja ei ole kirjallisesti erityisen ansiokas, mutta selkeälukuinen ja huolella kirjoitettu kyllä. Merkelin elämässä tapahtui paljon ja osin kirjassakin on joudutta paikoin turvautumaan luettelomaiseen esitykseen. Kiinnostavaa on varsinkin kirjan alkupuoli, lapsuuden ja nuoruuden kuvaus, maailmankatsomuksen muototuminen ja elämänolojen pakottama kyky (?) kompromisseihin. Angela M. antaa itsestään varsin sympaattisen kuvan eteenpäinpyrkivänä nuorena, joka on kuitenkin tarvittaessa valmis venyttämään sietokykyään, jotta pääsee tavoitteisiinsa.
Kiinnostavaa on politiikan käänteiden kuvaus Saksojen yhdistymisprosessissa ja vielä silloinkin, kun Merkel on itse keskeisesti vallan kahvassa. Loppua kohden omahyväinen oikeassa oleminen jo alkaa tympiä, vaikka epäilemättä AM uskoi, uskoo ja todennäköisesti tulee aina uskomaan, että hän teki aina parhaansa ja useimmiten oli myös oikeassa, vaikka historia näyttää nyt tuomitsevan monet hänen tekemänsä ratkaisut. Mutta kyseessä on klassinen filosofinen kysymys: onko huominen meritaistelu totta jo tänään? Mielestäni Merkel pyrki vilpittömästi moniin hyviin päämääriin, vaikka nyt näyttää, että "historia" kääntää hänelle selkänsä. Minervan pöllö on aloittanut lentonsa myös Saksan viime vuosikymmenien menneisyyden hämärään. Merkeliä se ei vielä ole tavoittanut, hän jatkaa omavaloisesti edelleen vakuuttuneena siitä, että näin sen oli oltava.
Merkelin työtä on kyllä syytä arvostaa. Kun nyt tuuleet puhaltavat Saksassakin oikealta ja Merkelin aiemmin tieltään syrjäyttämä Friedrich Merz hioo sapeleitaan vallankäyttöön, on helppo nähdä, että kristillisdemokraattinen laupeusajattelu ei enää ohjaa CDU:n toimia. Merkel kertoo, että AfD:n synty oli suoraa seurausta hänen (väitetystä) vaihtoehdottomuudestaan erityisesti finanssikriisin hoidossa. Aluksi hän puhui siitä, että ei ole muuta vaihtoehtoa, sitten hän pehmensi vähän ja sanoi, ettei ole muuta järkevää vaihtoehtoa. Samaan aikaan niin Valdimir Putin idässä kuin Donald Trump lännessä vetoaa kristillisiin arvoihin. "Länsimaisen perikadon" vastaiset voimat herättävät hämmennystä ja syystä. Merkelin "Vapaus" ei oikein maistu, sen parasta ennen päiväys on jo ohi.
Merkel, Angela ja Baumann Beate, Vapaus. Muistelmat 1954-2021.Suom. Tähti Schmidt, Kari Koski ja Kirsimarja Tielinen. Tammi, Helsinki 2024. ISBN 978-952-04-5691-7
Kirjan M. pohtii ja pelkää myös sitä mahdollisuutta, että peto on onnistunutkin kasvattamaan hänessä piilevän pedon, joka vain odottaa tullakseen esiin. Kyse on kotimaasta, kielestä ja etnisestä taustasta. Asioista, joita ei näe silmin.
Kun hän sitten huomaa eron aiemman kotimaansa ja uuden (toisin sanoen Venäjän ja Saksan, vaikka maita ei nimetä suoraan) välillä turhautuminen kasvaa. Venäjällä kirjoja lukeva yleisö haluaa nähdä kirjailijan, koska tämän kirja on kiinnostava, hyvä tai merkittävä, uudessa kotimaassa taas kirja luetaan, koska kirjailija koetaan kiinnostavaksi. Kun M. sitten lähtee markkinoimaan teostaan ja matka ei suju suunnitelman mukaan, hän ajautuu outoon tilanteeseen. Pakopaikasta ei löydy ulospääsyä, lisäaika ei auttaisi. Onko syytä jättää kaikki taakse ja aloittaa omana itsenään, tuntemattomana, kiertelevä elämä satunnaisten ihmisten kanssa?
Maria Stepanovan kirja on hieno juuri siinä, että kirjan tarina on herkullinen jos sattuu kuulumaan populaatioon, joka rakastaa ja ymmärtää paperille oikeaan järjestykseen aseteltuja kirjaimia ja jonka mielestä keskustelu kirjailijan kanssa raottaa jotain oventapaista paperiseinässä. (s. 24) Usein tuo kohtaaminen voi olla pettymys, puolin ja toisin. Kadoksiin kirjan kirjailija M on mukava kohdata. On kuitenkin pidettävä mielessä, että kirjoittaja M.S. on kirjailija - jotain hän raottaa avaamalla oventapaista, mutta itse kirjailija ei tässäkään tapauksessa ole tärkeä. Tarina on. Tiet ja jalkakäytävät ovat autioita ja odottavat kulkijaa. On mahdotonta selvittää, millä matkaosuudella toimintaan oli livahtanut virhe.
Stepanova, Maria, Kadoksiin. Suom. Arja Pikkupeura. Siltala, Helsinki 2024. ISBN 978-952-388-351-2
