Sebaldia lukiessa: Saturnuksen renkaat

G.W. Sebaldin Saturnuksen renkaat kirjan lukeminen on erikoinen kokemus. Kirja on lähes juoneton, päähenkilön identiteetistä ei oikein saa otetta, kerrottavat asiat etenevät toisaalta satunnaisen tuntuisesti, mutta kuitenkin selkeästi. Monet asiat ovat tavalla tai toisella tuttuja 1900-luvun historiankirjoituksesta, mutta asiat kerrotaan kuitenkin yhden henkilön perspektiivistä vaikkakin lainaten tunnettujakin lähteitä.


Tuntuu kuin selaisi oman päänsä sisältöä ja kokisi sen samalla kovin vieraaksi.
Siirtomaaherruuden historiallinen taakka on keskeistä aineistoa G.W. Sebaldin Saturnuksen renkaat kirjan päähenkilön pohdinnoissa. Ajatusten virta on kuin Belgian  Kongo-jokea kulkeva siipiratas-alus. Matkan kulku on verkkaista ja viipyilevää. Kuvauksen kohteena on asiat jotka vastaan tulevat, vastaansanomattomasti, lupaa kysymättä. Tunnelma on tosi, unen tuntuinen.

Sebaldin päähenkilö kuvaa sitä, miten sokerikaupalla rikastuneet hollantilaiset sijoittivat omaisuuttaan kaupunkeihin ja taiteeseen. Toisin tekivät britit, he rakensivat maaseudulle mahtavia kartanoita. Taiteeseen sijoittamalla rikkaat saivat erikoista valuttaa, usein kangaspaloja, joihin öljyväreillä oli tehty kuvia heistä itsestään, historian tai uskonnon merkkitapahtumista, myös maisemista, meritaisteluista ja nousevien kansakuntien suurmiehistä ja arkisemmistakin aihelmista.
Tämä historia seuraa meitä modernissa taiteessa. Muutama viikko sitten vierailin Lontoon Tate Modern -museossa.  Museon perustaja, Henry Tate, rikastui sokeripalojen avulla. Nyt hänen museossaan on esillä Kader Aittian teos Oil and Sugar #2, jossa sokerinpalat sulavat öljyyn, toiseen rikkauden ja energian lähteeseen (kuva).

Kader Aittia: Oil and Sugar #2, 2007 (kuvatallenne videoteoksesta)

Sebaldin tarinankertoja etääntyy kohteestaan. Mitä lähemmäs hän pääsee raunioita (s. 266) sitä selvemmin hän huomaa: ympärilläni olivat meidän oman, jonkin tulevan katastrofin tuhoaman sivilisaatiomme jäänteet.Sebald tuntuu vihjaavan, että meidän on ehkä sittenkin viisainta peittää silmämme tulevaisuudelta, koska sivilisaatiomme on jo kuollut: Hollannissa oli aikoinaan tapana peittää mustalla silkillä surutalon kaikki peilit ja maalaukset, joissa oli maisemia, ihmisiä tai maan antimia, jottei vainajan ruumista erkanevaa sielua sen viimeisellä matkalla häiritsisi mikään, ei oma peilikuva eivätkä kohta iäksi kadotetun kotiseudun näkymät.Vai onko niin, että kulttuurimme peittää meiltä mustan silkin tavoin näkemästä tapahtuvaa katastrofia?

Mutta ennen kuin suljemme silmämme lopullisesti, voimme vielä vilkaista muutaman kerran siihen, mikä on ollut - valokuvia, kirjoja, elokuvia, tarinaa menneestä ja mahdollisesta tulevasta.