Henning Mankellin Kasvaton kuolema (Mördare utan ansikte, ap. 1991, suom. Markku Mannila, Otava, Helsinki 1993. ISBN 951-20115-8) kertoon Kurt Wallanderista heti avioeron jälkeen. Kaksi vanhaa ihmistä on murhattu, ruotsalaisen yhteiskunnan rasistiset piirteet paineistavat poliisien työtä ja Wallanderin paino on nousussa. Uusi, kaunis ja nuori piirisyyttäjä kiehtoo, vaikka ero Monasta vielä kaivertaa mieltä.
Hän istui yhdelle kivistä ja katseli merta.
Hän ei ollut koskaan ollut erityisen kiinnostunut filosofiasta. Hän ei ollut koskaan tuntenut tarvetta vajota itseensä. Elämä oli alituista vuorovaikutusta, jossa erilaiset käytännön kysymykset odottivat ratkaisuaan. Se mitä oli sen ulkopuolella, oli jotain väistämätöntä, sellaista, mihin ei voinut vaikuttaa sillä, että pohti jonkin sellaisen merkitystä, jota ei kuitenkaan ollut olemassa.
Muutaman minuutin yksinolo oli täysin eri asia. Oli äärettömän rauhoittavaa, kun ei tarvinnut ajatella yhtään mitään. Vain kuunnella, katsella, olla hiljaa. (s.146)
Wallander on melko puhdaspiirteinen antisankari. Rosoisuutta ja arkisuutta tuodaan mukaan ehkä liikaakin: avioero, huono suhde tyttäreen, dementoituva isä, viileät suhteet sisareen, rattijuoppus, humalainen ei-herrasmiesmäinen käytös naispiirisyyttäjän suuntaan, tasapainoilu rasisminvastaisuuden ja samanaikaisen kriittisyyden Ruotsin pakolaispolitiikan hoitoa kohtaan välillä. Eikö siinä ole vähän liikaa yhdelle miehelle? Toisaalta työhonsä omistautuva, vastuullinen työmyyrä, oopperamusiikin harrastaja, pohtija, murehtija ja vielä naistenhurmaajakin (sinnikäs yrittäjä).
Näinhän se tietysti onkin: piireteet kasautuvat ja kietotuvat toisiinsa.
Myös tässä teoksessa vilahtelevat samat teemat: uusoikeistolaiset liikkeet, natsimenneisyys, etelä-amerikkalaiset kontaktit (?), menneisyyden vaiennetut virheet (murhatun miehen ei-tunnustettu lapsi).
Hyvin kirjoitettu, hyvin käännettyä, tuttua ja turvallista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti