Klingeä en ole juuri lukenut. En häpeä lukemattomuuttani, kuten ei professori emeritus Arto Mustajokikaan omassa tunnustuksessaan kirjan sivuilla, mutta en sillä nyt erityisesti ylpeilekkään.*
Kai Ekholm haluaa kutsua teostaan "tutkivaksi henkilökuvaksi" (s. 475). Kustantajalle ja kirjakaupoille se on kuitenkin elämäkerta. Kirja luo henkilökuvaa, mutta muokkaa myös näkymää Klingen historiatutkimukseen ja toimintaan intellektuellina.
Ekholm rajaa teoksen statusta sopivasti monen tyyppisen krittiikin ulkopuolelle. Aiempi teos Jörn Donnerista oli varsin onnistunut ja niin tämä Klinge -kirjakin. Omassa ja osin itse luodussa sarjassaan, tietysti. Tasapainoilu (akateemisten) juorujen, faktan, tarinan ja anekdoottien keinuvalla nuoralla onnistuu viihdyttävästi ja lähteet on dokumentoitu vakuuttavasti. Monesti huomaa, että tekijä olisi halunnut tehdä enemmän, mutta aika, projektin rahoitus ja rahkeet eivät riitä. Ideoita jatkotutkimukselle, niin itselle kuin muille, on jaossa paljon.
Teksti kulkee sujuvasti vaikka kokonaisuus on monipolvinen ja monet teemat ja lähteet esiintyvät ristiin ja rastiin. Perinteistä "kuivaa" elämäkertaa tuskin olisin jaksanut lukea ja Ekholmin mehevä tarkastelu kyllä viihdyttää, vaikka samalla nostattaa pintaan omia rajoja ja rajoituksiaan. Klingen kirja on näkymä tietynlaiseen akateemiseen kulttuuriin, jota olen aina vierastanut, en ihaillut. Toivottavasti kirja onnistuu purkamaan Klinge-myyttiä ja osoittaa, että Klingen kaltaiset mestari-toimijat ovat mennyttä maailmaa siitä huolimatta, että monissa asioissa Klinge puolustikin aidosti sivistystä ja historiallisen perinteen kunnioittamisen ja ymmärtämisen asiaa. Yksi Klinge, Donner tai Nykänen (Ekholm on kirjoittanut hänestäkin) kyllä mahtuu Suomeen hyvin, mutta henkilöinä heistä ei ole esikuviksi. Teokset ja tuotokset arvioitakoon erikseen ja myös se millä tavalla niihin on päästy.
Yhden miehen vetämänä projektilla on rajansa ja kirja on saatava tehdyksi jotta se olisi ensimmäinen post-Klinge henkilökuva tai elämäkerta. Yhdellä lukemalla kirjasta on vaikea löytää varsinaista juonta, rakenne on onnistuneesti kyllä kaleidoskooppimainen. Jonkinkinverran tekstissä on toistoja. Lukutuntuma on hyvin samankaltainen kuin Donner-kirjassa - milloin johdanto päättyy ja päästään itse asiaan. Lukijan vastuulle jätetään paljon. Kiusalliseksi olon tekee se, että Ekholm kutsuu lukijan kurkistelemaan sinne, mihin ei vakavasti otettava elämäkerta usein ei tähyä ja ruokkii pikkuilkeilyä, joka otetaan aika itsestäänselvästi Klingen akateemiseen ja intellektuaaliseen ympäristöön kuuluvaksi. Myytin rakentamisen ja purkamisen raja on häilyvä.
Klinge onnistuu nostamaan monia omista oppilaistaan akateemiseen eliittiin, mutta montako lupaavaa historijoitsijaa hän on onnistunut nujertamaan tai nöyryyttämään? Miten Klingen kukkoilu on tuonut arvostusta historiankirjoitukselle ja hänen edustamalleen akateemiselle yhteisölle? Kirjassa monet kollegat antavat kovin murskaavia lausuntoja osasta Klingen hengentuotteista. Useat Klingen suosioon päässeet oppilaat kyllä arvostavat häntä paneutuvana ja kannustavana opettajana. Näin varmaan onkin. Sen arvioiminen kuinka paljon jäi pimentoon tai painettiin sivuun on luonnollisesti vaikeaa, mutta ehkä tätä akateemisen kulttuurin mustaa pedagogiikkaa olisi syytä avata perusteellisemmin jossakin yhteydessä.
Kai Ekholmin painiotteessa on aiemmin ollut Donnerin lisäksi Matti Nykänen, Anselm Hollo ja Juha Nurminen (näitä en ole lukenut). Ovatko he kaikki suomalaisia suurmiehiä? Rankihierarkiassa kaikki ovat toki Ekholmia ylempänä, ainakin jollakin mittarilla mitattuna, Hollo taiteellisesti, Nurminen ainakin taloudellisesti. Matti Nykänen hyppäsi mäkeä pidemmälle, ja oli verbaalisestikin varsin taitava, samoin kuin heistä henkilökuvan kirjoittanut sanailija. Vaikea on olla näkemättä myös Ekholmin omaa kunnianhimoa ja pyrkimystä kansakunnan kaapinpäälle, vaikka omien sanojensa mukaan hän ei kaipaa julkisuutta. Akateeminen ja muukin eliitti tarvisee kuitenkin erilaisia kerrostumia, suurmestareita, tarinankertojia, narreja tai jengeistä tuttuja kilpimiehiä.
Klinge on epäilemättä henkilö, joka metsien mies, David Henry Thoreau, kuvasi hyvin jo ennen hänen syntymäänsä; vaateripustin, oman tyylinsä vaalija, muita oppimestarimaisesti opettava ja ihmisiä tyypittelevä, kelvoton tärkeilijä. Sivistys on toki kykyä tehdä erotteluja ja arvovalintoja, mutta sivistymättömyyttä on on nostaa itseään polkemalla muita. Ekholm tuo kyllä tämän erittäin vastenmielisen piirteen Klingessä hyvin esille.
Ekholmin kirja vahvistaa aiempia käsityksiäni Klingestä, ei mullista, mutta tuo kyllä paljon lisää tietoa ja sattuvia anekdootteja akateemisen maailman kukkoilusta, julkisuuden ja arvostuksen hausta sekä ankarasta hierarkisesta kiipeilystä. Itsellenikin oli jo opiskeluaikojen loppuvaiheissa, siis 1970-luvulla, käsitys siitä, että maalaistohtorit eivät akateemisissa ympyröissä ole kovin korkealle arvostettuja ja mikäli aikoisi yliopistotutkijaksi, olisi viisainta hakeutua Helsingin professoreiden ohjattavaksi, tapauksessani siis filosofian reviirejä valvovien portinvartijoiden pakeille.
"Tutkiva henkilökuva" Matti Kilingestä on siis paljon enemmän kuin jokin jonninjoutava paljastuskirja tai laajennettu tölväisy Seiskan tai IS:n tapaan. En osaa arvioida Klingen asemaa historiankirjoittajana nykyisen tietämykseni valossa. Klingen kasvot jäänevät yhdeksi osaksi kansallista galleriaa, jota sitten myöhemmin arvuutellaan, kuka on kukin -visailuissa. Samaistumisen ja erottautumisen ristiveto säilyy, kukin pukeutuu tyylillään. Klinge "kansakunnan yliminänä" ei paljoakaan häirinnyt tuulipukukansan elämää ja hänen oman aikansa intellektuellit ja eliitti suurilta osilta ymmärsivät antaa hänelle vain hänen oman arvonsa. Kukin makunsa mukaan.
*Hyllystäni piti löytyä Klingen Bernadotten ja Leninin välissä. Tutkielmia kansallista aiheista. (WSOY, Helsinki 1975. 170 s. (Taskutieto). Etsin sitä tuloksetta. Kirjasta löytyy vain kortti, joka on sopivasta Georg Klausin Kybernetik -kirjan ja Klimaszewskyn materialistisen dialektiikan metodologiaan selvittelevän teoksen korttien välissä ja tämän jälkeen onkin jo Komissarovin Suomi löytää linjansa vuodelta 1973. Ahdistavaa, kun sitä ei löydy hyllystä. Kirja oli kyllä 1970-luvun jälkipuoliskon peruslukemistoa ja muistan sen nähneeni vielä jokin aika sitten, mutta olkoon.
Ekholm, Kai, Mies jolla oli Matti Klingen kasvot. WSOY, Helsinki 2024. ISBN 978-951-1-47941-3
