Lucy Bartonin tarina

Mutta tämä on minun tarinani. Tämä tässä. Ja minun nimeni on Lucy Barton.

Elizabeth Stroutin suppeahko romaani on niukasti kerrottu tarina Lucy Bartonista, köyhistä oloista ponnistavasta tytöstä, joka
ole kotoisin mistään eli köyhästä perheestä maaseudulta. Hänestä tulee newyorkilainen, vaimo miehelle nimeltä William ja äiti kahdelle tyttärelle. Ja Lucyllä on äiti, mami, jota hän kaipaa, mutta johon hänellä on ongelmallinen suhde. Lucy on myös kirjailija. Tarina on hänen, ei hänen avioliittonsa tai kirjailijanuransa.

Nimeni on Lucy Barton kirja on niukkuudestaan huolimatta monitasoinen. Äidin ja tyttären tarinan lisäksi siinä viitataan monasti elämän ja tarina välisiin suhteisiin, tarinan kirjoittamisen tapaan ja siihen, mitä asioita tarinaan otetaan, mitä jätetään. Monella tapaa myös viitataan kaikkeen siihen, joka jää sanomatta, kirjoittamatta, jota kirjan kertoja tai kirjan kirjoittaja ei kerro, ei halua kertoa tai ei pysty kertomaan. Lukijan on tyydyttävä lyhyisiin kuvauksiin, lauseisiin ja kappaleisiin ja uskallettava täydentää ne omilla tuntemuksillaan.

Tämä on jälleen yksi tarina New Yorkista ja Yhdysvaltojen takamailta, nykyajasta ja menneestä, yksityisestä ja historiasta. Hienoa niukkaa ja kirkasta kerrontaa.

Taistelu jatkuu

Raskas on painava kantaa ja kauas on pitkä matka...

Romaanin VI osassa moniäänisyys hukkuu osin saarnaavaan monologiin ja yksioikoiseen yhteiskunta-analyysiin. Parhaimmillaan kirja on arjen ja päähenkilön sielunmaiseman konkreettisessa kuvauksessa.

Karl Ove Knausgårdin kirjasarja on oikeastaan yksi opus magna.  Taisteluni osat I-VI on ainutlaatuinen kirja läsnäolevuudessaan, laveudessaan ja polveilevuudessaan. Viimeisen osan alussa kirjasarjan kaksi ensimmäistä osaa on juuri ilmestymässä. Knausgård kuvaa tuntemaansa ristiriitaa itsensä, pienen ihmisen ja suuren kirjailijan välillä: Olin pieni ihminen. Minulla ei ollut suuria luuloja niinkään itsestäni kuin siitä mitä tein tai mitä kykenin tekemään. (122)

Kirja on kiehtova ja vie mukanaan. Silti, jos saisin päättää, tekisin kirjan olemattomaksi. Siinä ei ole mitään sellaista, mitä ilman en voisi elää, mutta paljon sellaista minkä kanssa monen ihmisen on vaikea elää. Kirja on kuitenkin olemassa, olen sen lukenut. Se on vaikuttava. Tuon kokemuksen kanssa minunkin on elettävä. Ihmettelen miksi Karl Ove K. jatkoi kirjan kirjoittamasta, vaikka näki ja koki sen tuhoisuuden? Ehkä samasta syystä, kuin tässä kirjoitan ja levitän "ilosanomaa" hänen kirjastaan: ajatus siitä, että totuudella on jokin ensiarvoinen asema maailmassamme, olkoonkin, että se on "minun" totuuteni tai tässä tapauksessa Karl Ove Knausgårdin totuus. Vaikka Knausgård on hyvin lukenut ja oppinut kirjailija hänen käsityksensä totuudesta sekoittuu "rehellisyyden" tai "aitouden" sekä "suorapuheisuuden" kanssa. Ihmisen on sosiaalinen olento ja sosiaalisuus on myös Knausgårdin keskeisiä käsitteitä. Totuuden ongelma on monisyisempi käsite eikä oikeastaan liity yksilöön vaan yhteiskunnan rakenteellista tapaa tuottaa tietoa - asia jota muun muassa Knausgårdinkin hyvin tuntema Michel Foucault niin mestarillisesti on analysoinut ja historiallisestikin kuvannut. Perusjako sisäiseen ja ulkoiseen todellisuuteen on kyllä hyvä käyttövoima itseanalyysille, mutta käsitys persoonallisuudesta, esimerkiksi vaikka ajatus persoonallisuuden lapsi-aikuinen-vanhempi tasoista, olisi ollut vivahteikkaampi monissa kohdin. Ja Knausgårdin yhteiskunta-analyysi on samalla tavalla osin psykologisoiva, osin kotikutoisesti koottu. Mutta kyseessähän onkin romaani, joten se ei alistu teoreettiselle kritiikille. Kirjailija on valinnut (?) teoreettisen viitekehyksen ja soveltanut sitä oman elämänsä analysoimiseen ja kuvaamiseen.

Kirjoittaessaan itsestään, suhteestaan isäänsä, sukuunsa ja ystäviinsä hän samalla kartoittaa suhdettaan romaaniin ja oman identiteettinsä rakentamiseen. Identiteettityön prosessia on tuskin koskaan kuvattu niin läheltä ja aidon tuntuisesti kuin tässä teoksessa. Niin Knausgård kuin osa hänen kriitikoistakin on kyseenalaistanut tämän kaltaisen egotrippailevan kirjallisuudenlajin itsesäälissä vellovien narsistis-egoististen ihmisten julkiseksi terapiaksi, julkisuushakuisuudeksi tai rahanhankintakeinoksi. Onko Knausgård itsensä vapauttava orja vai narri, jonka itsensäpaljastelu antaa meille voyeristisen nautinnon tarjoamalla avaimenreiän tai peräti avoimen oven Karl Oven salaisen mielen huoneeseen? Vai onnistuuko hän avaamaan lukijan mielen, kauneuden ja kauhun kammion, joka usein pysyy suljettuna myös itsellemme?

Hienosti Knausgård asettaa itsensä kirjallisuuden historiaan Shakespearesta Goetheen ja Hamsunin kautta itseensä. Ainakaan tässä teoksessa hän ei mainitse Montaignea, vaikka kiistatta tämä Hamletin hahmon pohdiskeluihin vaikuttanut esseisti voisi olla yksi Knausgårdin esikuvista. Samoin tulee mieleen Augustinuksen ja Rousseaun tunnustukset. Hän asettaa itsensä myös nykykirjailijoiden joukkoon: Thomas Bernard ja John Fosse ovat ylittämättömiä, mutta Franzenin ja Coetzeen tasoon hän mielestään kyllä yltää. (122)

Hyvin kiinnostavasti Knausgård analysoi Joycen Odysseusta, Shakespearen Hamletia, Kafkaa. Erityisen tarttuva oli myös teksti Faulknerin Ääni ja vimma -teoksesta. Se oli aikoinaan, 1970-luvun alussa, lukiovuosina Harjavallassa, teos, joka avasi ajatukseni, silmäni, korvani ja katseeni kirjallisuuteen. Pyrkimys katsoa maailmaa monesta näkökulmasta (moninäkökulmatekniikka) merkitsi oman näkemyksen monipuolistumista ja sen ymmärtämistä, että eri näkemykset voivat olla keskenään ristiriidassa ja samalla kuitenkin totta tietystä näkökulmasta katsottuna. Kaikki on suhteellista, mutta vain jossakin suhdejärjestelmässä. Knausgårdin sisäisessä maailmassa hänen kirjoituksensa on totta, sen ulkopuolisessa maailmassa on toisin. Se on vain Knausgårdsin minän näkemys tapahtumista. Ainutlaatuiseksi sen tekee juuri tuo kuvauksen viiltävä tarkuus, jossa yksityinen muuttuukin kirjoituksen kautta, kielen välityksellä yleiseksi. Kieli, katse, teot: maailma avautuu meille käsitteellisenä ja toiminnallisena. Sanamme ovat tekoja, tekomme kuvautuvat sanoina, tekomme saavat meistä riippumattomia merkityksiä ja merkitsevät meille maailmaa.

Yllättävästi kirjan sivuilla on lähes puhtaasti kirjallisuustieteellistä analyysia kielestä, sen rajoista ja ylittämisestä. Analyysin kohteena ovat Celanin runot  ja niistä Knausgård siirtyy fasismin ja narsismin analyysiiin ja kertoo myös käsityksensä Hitleristä Taisteluni teoksen ja siitä tehtyjen kirjoitusten perusteella. En tiedä, mitä Knausgårdin kustannustoimittaja hänelle on sanonut ja onko hän ottanut tai joutunut ottamaan sanomista huomioon, mutta reippaasti olisin karsinut ja jäsentänyt tätä viimeistä osaa. Kirjallisuusteoreettinen osa on toki kiinnostava, mutta Hitlerin ja fasismin arvioinnissa ja arvottamisessa Knausgårdin analyysi ei ole vakuuttava. Oikeastaan en ymmärrä mihin hän pyrkii. Yhdestä keskeisestä asiasta olen samalla kannalla. Hitleriä ja hänen persoonaansa ei tule demonisoida - hän oli ihminen, jonka toimintaa tulee arvioida hänen tekojensa perusteella. Knausgård osoittaa VI osassa lukeneisuutta ja kirjan lopussa on jopa lähdeluettelo. Monet teokset ovat tuttuja itsellenikin. Knausgård mainitsee Michel Foucaultin tekstissä, mutta lähdeluettelosta häntä ei löydy ja enemmän rakenteellista analyysia fasismin käsittelyssä olisinkin kaivannut, jos hän sen välttämättä halusi kirjaansa sisällyttää. Yhden lempiajatelmani (Claude Lévi-Strauss) mukaisesti kysyn kuitenkin, kuka Karl Ove Knausgårdin kirjassa puhuu, kenen hän antaa puhua kirjassaan? Miksi hän antaa Hitlerille paljon puhetilaa, vaikka suhtautuukin Adolfin tekoihin kriittisesti? Sananvapauden nimissä meillä toki tulee olla oikeus lukea ja kommentoida mitä haluamme ja romaanin puitteissa tuon sananvapauden on oltava vielä laveampi kuin asiateksteissä. Mutta siitä huolimatta en pidä mielekkäänä esittää ja levittää näin laveasti Taisteluni, siis Hitlerin tekstin, sanomaa, vaikka siihen lyhyet kriittiset kommentit liittyvätkin. Knusgårdin tapa on kyllä hyvä esimerkki siitä, että on hyvä koetella omia ajatuksia "helvetin tulessa" ja kaivaa itsestään nuo fasismin kurjimukseen johtaneet ajatukset. Mutta kovin moniääniseksi teksti ei avaudu ja varsinainen poleeminen vuoropuhelukin jää kaikesta laveudesta huolimatta aika yksipuoliseksi.

Ristiriitainen kokemus siis kaiken kaikkiaan.