Älä jätä hyvästejä

Han Kangin Älä jätä hyvästejä on epäilemättä yksi hienoimmista ja vaikuttavimmista kirjoista, joita olen lukenut pitkään aikaan. Tarina on vahva ja vaikuttava, yhteiskunnallisesti merkittävä. Hän kertoo sen runollisen viipyilevästi ja vie lukijan unenomaisesti kohti historian ja mielen syvyyksiä, julmiin tapahtumiin Korean sisällissodan vuosiin 1950-1953. Lännessä sotaa on joskus kutsuttu "unohdetuksi sodaksi" ja Etelä-Koreassa sen aikaisista tapahtumista on vaiettu. Kirjassa arkistolähteet ja ihmisten tarinat iskevät kirjan kertojan tietoisuuteen ja ovat viedä mennessään meren syvyyteen, jossa vain ohuet valokeilat silloin tällöin valaisevat pimeyttä tai vain syvällä elävät loistekalat erottuvat sameassa vedessä.

Hyvästejä ei ole syytä jättää, koska saatamme kohdata menneisyyden, niin historian, ihmiset ja linnutkin, vaikka näyttää siltä, että kuolema on  huuhtonut ne menneisyyden sakeaan kaivoon. 

Korean viisikymmentäluvun rajut avohaavat tuovat mieleen Suomen 1918 luokkasodan, jonka kärsimysjäljet näkyvät osin edelleen yli sadan vuoden jälkeen suomalaisessa mielenmaisemassa.

Kaiken tuon kuvaaminen siten, että sen jaksaa lukea, onnistuu Han Kangilta hienosti, koska hänen kielensä ja tarinankerrontansa on kaunista ja hienostunutta. Lumihiutaleiden tavoin asiat leijailevat tietoisuuteen ja karuimmatkin kuvaukset on upotettu tarinaan höyhenenkevyesti. Kannattaa siis matkata Souliin, Busaniin ja Jejun saarelle - sota jatkuu, muistot eivät katoa, vaikka aselepo solmittiin yli 60-vuotta sitten.

Han Kang, Älä jätä hyvästejä. Ap. 2021. Suom.  Taru Suominen, Gummerus, Helsinki 2021. ISBN 978-951-24-4293-5

 

Valkoinen kirja

 

Han Kangin Valkoinen kirja on proosan, runouden ja aforismin yhdistelmää. Teemana on valkoisen värin assosioima suru lapsen kuolemasta, siitä mitä olisi voinut olla ilman sitä ja niistä muistoista joita asiaan liittyy. Valkoinen (maito, lumi, riisi, kuu  ...) yhdistää tätä. Sen käyttö näin voisi tuntua keinotekoiselta tai temppuilulta, mutta Han Kang kirjoittaa niin kauniisti ja vaikuttavasti, että tekstistä vain nauttii. Melankolia huokuu jokaisen kirjaimen, sanan, lauseen ja kappaleen valkoisista väleistä.

Kirjassa on myös muutamia tarkoin harkittuja minimalistisia harmaasävykuvia. Ne tuovat mieleen W.G. Sebaldin, mutta kuvat eivät viittaa ihmiseen, vaan valkoisen eri ilmentymiin.

Han Kang ei uppoa pateettiseen vaikerrukseen. Hän sukeltaa kauniisti syvälle murheen ja surumielisyyden alhoon, armotta, rehellisesti. 

Han Kang, Valkoinen kirja. Suom. Taru Salminen, Gummerus, Helsinki 2016. ISBN 978-951-24-2393-4

Vegetaristi

 

Vegetaristi on oivallinen kirja. Han Kang onnistuu kertomaan kauniilla ja yksinkertaisella kielellä tarinan, joka hämmentää ja mietityttää. Kolmiosaisessa jaottelussa vegetaristiksi ryhtyvän naisen, Yeong-hyen, mies kertoo pelottavan unen nähneen vaimonsa muutoksesta. Vaimo muuttuu etäiseksi, riutuu, käyttäytyy oudosti ja kukaan hänen lähipiiristään ei ymmärrä miksi hän ei voi enää syödä lihaa. Toisessa jaksossa Yeong-hyen sisaren mies, videotaiteilija, kertoo samaa tarinaa toisesta näkökulmasta ja vie tarinaa eteenpäin ja lopulta kolmannessa jaksossa vegetaristin sisar In-hyen kertoo tarinaa edelleen ja kertaa tapahtumia. Vegetaristista itsestään saamme kuvan ainoastaan muiden kuvauksena ja kursiivilla erotettujen unenomaisten kokemuksellisten kuvausten avulla. 

Tarina on kerrottu äärimmäisen aistivoimaisesti. Erityisesti toisen osan eroottinen lataus on hivelevä. Halun, hyväksikäytön, petoksen ja auttamisen teemat kietoutuvat montaasinomaisesti toisiinsa. Varsinaista selitystä Yeong-hyen toimille ei anneta, vaikka loppupuolella lääkärienkin lausumat mielen sairaudesta esitetään. Kukaan ei kuitenkaan pääse Yeong-hyen kokemukseen mukaan, ei ainakaan ilman, että astuu itse tavanomaisen kokemusmaailmamme tuollepuolen.

Han Kang onnistuu viemään ihmisen halujen ja mielen rajoille. Ankara tarina, kiehtova tarina, pelottavakin.

Márquezin viimeinen

 

Petettyjen lupausten joukkoon oman lisänsä kirjallisuuden historiassa tuo Gabriel García Márquezilta kesken jäänyt Elokuussa nähdään. Kirjailijan pojat ovat sen sallineet vastoin kirjoittajan toivomusta ja kustannustoimittaja on todistuksensa mukaisesti suurella vaivalla saattanut lukijoille.

Kelpo kirja, vaikka paikoin kömpelö. Tarina kertoo viisikymppisestä naisesta, joka vuosittain matkustaa yksin kotoaan perheensä luota etäämmällä olevalle saarelle äitinsä haudalle viemään miekkaliljoja.

Hän yöpyy hotellissa ja nauttii kerran vuodessa intohimoisen yön satunnaisen rakastajan sylissä. Hän ei ole lähdössä oman miehensä tai perheensä luota, kunhan vain etsii itseään, menneisyyttään ja saa kaikupohjaa omille valinnoilleen. Pettäjän mieltä kuitenkin vaivaa kiinnijäämisen pelko, pelko myös siitä, että oman miehen syrjähypyt rikkoisivat vakaan elämän kulun. Ensimmäisillä kerroilla hän ei miehiä jää kaipipaamaan, mutta lopulta myös ikävä intohimoisen rakastajan syliin myös syttyy. Márquez kertoo tarinan koruttomasti, ei ilkikurisesti tai moralisoiden, maagisiakaan elementtejä ei juuri ole. Tarina etenee osin toisteisesti, mutta tietynlainen ratkaisukin löytyy lopussa, yllättäen.

Kelpo pikku kirja itsessään ja pikantti lisä kirjailijan tuotantoon.

Márquez, Gabriel Garsía, Elokuussa nähdään. Ap. 2024, suom. Jyrki Lappi-Seppälä, WSOY, Helsinki 2025. ISBN 978-951-0-51018-6

Helmifarmi

 

Liza Marklund on epäilemättä taitava kirjoittaja. Aiemmin lukemani kirjat ( ks. tunniste Liza Marklund) ovat olleet hyviä tai jopa oikein hyviä. Helmifarmi hämmentää. Useamman kuin kerran huomasin ajattelevani, miksi ihmeessä luen tätä. Kirja on outo yhdistelmä kioskikirjallisuutta, jännärä ja yhteiskunnallista paatosta.

Päähenkilö on Manihiki-atolilla varttunut luonnonlapsi Kiona. Erilaisten sattumusten kautta hän pariutuu ruotsalaisen Erikin kanssa, saa pari lasta, sisko on hukkunut. Kiona on helmenkalastaja, sukeltaa 40 metriin. Samalla hän myös innokas lukija ja kirjallisuuden suositut perusteokset ovat hallussa. Erik kuitenkin joutuu pakenemaan ja sillä kohtaa kirja saa uuden vaihteen - pian Kiona onkin Erikiä etsimässä, ensin  Los Angelesissa, sitten Lontoossa ja Dar es Salaamissa. Sieltä koukataan Ruotsin ja pankin tallelokeron kautta takaisin Rarotongaan ja Manihikiin. Päähenkilökin "kuolee" matkalla (väjhintään henkisesti) ja on Haadeksessa, mutta toiminta jatkuu. Pyyörityksessä on kuitenkin perustana vakava asia. Venäjä ja Kiina ynnä joukko kriminaaleja pyrkii Cookin saarilla sijaitsevan pankin kautta organisoimaan verkoston, joka pystyisi kaappaamaan Yhdysvaltojen keskuspankin haltuunsa.

Kirjan rakkaustarina ei oikein vakuuta, suhde kuvataan vain ja ainoastaan Kionan näkökulmasta. Se ei ainakaan minua tavoittanut. Loikat ympäri maailmaa ovat toimintaelokuvamaisia, muut henkilöt vahvan karrikoidun oloisia ja siirtymissä on vaikea pysyä mukana. Pankkijärjestelmän ja kansainvälisen rahoituksen kuvioita selvitetään melko huolella lukemalla Erikin väitöskirjaa ja elämän suuria kysymyksiä rakkautta, kuolemaa, uskontoa ym. käsitellään kyllä laveastikin, mutta ainekset jäävät leijumaan jonnekin kirjalliseen avaruuteen tai painottomaan tilaan, kun eivät asetu oikein luontevasti Kionaan, eivätkä lukijaankaan. Värikkään ja toiminnantäyteisen elokuvan tästä voisi tehdä, mutta sisäisesti ehyeksi romaaniksi tästä ei ole.

Marklund, Liza, Helmifarmi. Suom. Laura Beck. Otava, Helsinki 2018. ISBN 978-951-1-33387-6 

Vapaus

Angela Merkel on minua yksitoista päivää vanhempi, olemme 1954-vuosikertaa. Hän eli 35 ensimmäistä elinvuottaan DDR:ssä ja sen jälkeen muurin kaaduttua nousi Saksan kristillisdemokraattisen unionin CDU:n puheenjohtajaksi ja Saksan liittokansleriksi vuosiksi 2005-2021. Hänen muistelmiensa seuraaminen on siksi kiinnostavaa monessakin mielessä. Kirja on hieno perus- ja kertauskurssi 1900-luvun lopun ja 2000-luvun alkuvuosikymmenien poliittiseen historiaan. Merkel kuvaa kuvaa tarkkaan oman toimintansa perustoja, syntyneiden ratkaisujen perusteita olipa kyseessä kansainväliset kriisit, maahanmuuttopolitiikka, ympäristökysymykset tai koronan vastainen toiminta. Tuota hän teki tuolloin, ajatteli ja toimi näin siinä ja siinä tilanteessa.

Kirja ei ole kirjallisesti erityisen ansiokas, mutta selkeälukuinen ja huolella kirjoitettu kyllä. Merkelin elämässä tapahtui paljon ja osin kirjassakin on joudutta paikoin turvautumaan luettelomaiseen esitykseen. Kiinnostavaa on varsinkin kirjan alkupuoli, lapsuuden ja nuoruuden kuvaus, maailmankatsomuksen muototuminen ja elämänolojen pakottama kyky (?) kompromisseihin. Angela M. antaa itsestään varsin sympaattisen kuvan eteenpäinpyrkivänä nuorena, joka on kuitenkin tarvittaessa valmis venyttämään sietokykyään, jotta pääsee tavoitteisiinsa. 

Kiinnostavaa on politiikan käänteiden kuvaus Saksojen yhdistymisprosessissa ja vielä silloinkin, kun Merkel on itse keskeisesti vallan kahvassa. Loppua kohden omahyväinen oikeassa oleminen jo alkaa tympiä, vaikka epäilemättä AM uskoi, uskoo ja todennäköisesti tulee aina uskomaan, että hän teki aina parhaansa ja useimmiten oli myös oikeassa, vaikka historia näyttää nyt tuomitsevan monet hänen tekemänsä ratkaisut. Mutta kyseessä on klassinen filosofinen kysymys: onko huominen meritaistelu totta jo tänään? Mielestäni Merkel pyrki vilpittömästi moniin hyviin päämääriin, vaikka nyt näyttää, että "historia" kääntää hänelle selkänsä. Minervan pöllö on aloittanut lentonsa myös Saksan viime vuosikymmenien menneisyyden hämärään. Merkeliä se ei vielä ole tavoittanut, hän jatkaa omavaloisesti edelleen vakuuttuneena siitä, että näin sen oli oltava.

Merkelin työtä on kyllä syytä arvostaa.  Kun nyt tuuleet puhaltavat Saksassakin oikealta ja Merkelin aiemmin tieltään syrjäyttämä Friedrich Merz hioo sapeleitaan vallankäyttöön, on helppo nähdä, että kristillisdemokraattinen laupeusajattelu ei enää ohjaa CDU:n toimia. Merkel kertoo, että AfD:n synty oli suoraa seurausta hänen (väitetystä) vaihtoehdottomuudestaan erityisesti finanssikriisin hoidossa. Aluksi hän puhui siitä, että ei ole muuta vaihtoehtoa, sitten hän pehmensi vähän ja sanoi, ettei ole muuta järkevää vaihtoehtoa. Samaan aikaan niin Valdimir Putin idässä kuin Donald Trump lännessä vetoaa kristillisiin arvoihin. "Länsimaisen perikadon" vastaiset voimat herättävät hämmennystä ja syystä. Merkelin "Vapaus" ei oikein maistu, sen parasta ennen päiväys on jo ohi.

Merkel, Angela ja Baumann Beate, Vapaus. Muistelmat 1954-2021.Suom. Tähti Schmidt, Kari Koski ja Kirsimarja Tielinen. Tammi, Helsinki 2024. ISBN 978-952-04-5691-7

Liza Marklund, Uutispommi

 

Liza Marklund on erityisen tunnettu "dekkari" sarjasta, vaikka dekkarina ei olekaan etsivä, vaan iltapäivälehden rikostoimittaja Annika Bengtzon. Kirjasarjan ensimmäinen osa Uutispommi ilmestyi ruotsiksi jo 1998 ja suomeksikin jo vuonna 2000 Outi Knuuttilan kääntämänä. Jos oikein Wikipedian listauksesta laskin, niitä on suomennettu yhteensä 11 kappaletta.

Halusin lukea vaihteeksi jotain suorasukaisempaa, mutta kuitenkin hyvin kirjoittettua ja tartuin siksi nyt osaan1. Näin Marklundeja on tarjolla itselleni kymmenen ja voin turvatua niihin tarvittaessa.

Suurta kirjallisuutta tai romaanin taidetta kirjat eivät ole. Marklund kirjoittaa selkeästi ja kiinnittää tapahtumapaikkoihin ja ympäröivään yhteiskuntaan runsaasti huomiota. Tämä tekee Uutispommi -kirjasta nyt jo vanhahtavan, mutta myös siksi toisaalta kiinnostavan. 1990-luvun Ruotsi on riittävän tuttu ja nyt kirjaa lukiessa huomaa kuinka maailma on 30-vuodessa muuttunut. Marklund kuvaa tarkkaan ja huolellisesti ja nykykatsannossa huvittavastakin tekniikan ihmeitä. Sitä, miten matkapuhelin voidaan jäljittää, miten tietokannasta voidaan etsiä tietoja ja tallentaa niitä levykkeille, miten puhelinvastaajien viestejä luetaan. Älypuhelimien ihmeaika on vielä edessä. Suomalaisena myös huvittaa, kun Fazerin sininen mainitaan tai naisella on Palmroothin kengät jalassaan.

Annika liikkuu maantieteellisesti suhteellisen pienellä alueella Tukholmassa, työpaikan, kodin ja päiväkodin kolmiossa. Työssän hän kuitenkin joutuu "pimeyden syöveriin", mutta selviää ratkomaan ja kertomaan vielä monesta uudesta rikoksesta seuraavissa kirjoissa.

Marklund, Liza, Uutispommi. Suom. Outi Knuuttila. Otava, Helsinki 2000. ISBN 978-951-1-37083-3

Kirjailija kadoksissa?

 Maria Stepanovalta on julkaistu suomeksi kaksi kirjaa. Aiempi,   Muistin muistolle, on erinomainen, samoin nyt julkaistu Kadoksiin. Kirjan kertoja, kirjailija M., on jättänyt kotimaansa, Pedon. Kotimaassaan kirjailijana menestynyt nainen alkaakin nyt maanpaossa, aiemman kasvun ja kehittymisen sijaan, tuntea uudenlaista merkityksettömyyttä. Aikaisempi ajatus vaikka vain älytön omaksi itseksi kasvu, vaihtuu pelkoon, että kasvussa olikin kyseessä pitkällinen kasvatus ja ruokintaprosessi,  joka toi mieleen siipikarjakasvattamon tai karjatilan, jossa rakastavaa huolenpitoa on tarjolla vaaditun painorajan saavuttamiseen asti. ( ss. 21-22)

Kirjan M. pohtii ja pelkää myös sitä mahdollisuutta, että peto on onnistunutkin kasvattamaan hänessä piilevän pedon, joka vain odottaa tullakseen esiin. Kyse on kotimaasta, kielestä ja etnisestä taustasta. Asioista, joita ei näe silmin.

Kun hän sitten huomaa eron aiemman kotimaansa ja uuden (toisin sanoen Venäjän ja Saksan, vaikka maita ei nimetä suoraan) välillä turhautuminen kasvaa. Venäjällä kirjoja lukeva yleisö haluaa nähdä kirjailijan, koska tämän kirja  on kiinnostava, hyvä tai merkittävä, uudessa kotimaassa taas kirja luetaan, koska kirjailija koetaan kiinnostavaksi. Kun M. sitten lähtee markkinoimaan teostaan ja matka ei suju suunnitelman mukaan, hän ajautuu outoon tilanteeseen. Pakopaikasta ei löydy ulospääsyä, lisäaika ei auttaisi. Onko syytä jättää kaikki taakse ja aloittaa omana itsenään, tuntemattomana, kiertelevä elämä satunnaisten ihmisten kanssa? 

Maria Stepanovan kirja on hieno juuri siinä, että kirjan tarina on herkullinen jos sattuu kuulumaan populaatioon, joka rakastaa ja ymmärtää paperille oikeaan järjestykseen aseteltuja kirjaimia ja jonka mielestä keskustelu kirjailijan kanssa raottaa jotain oventapaista paperiseinässä. (s. 24) Usein tuo kohtaaminen voi olla pettymys, puolin ja toisin. Kadoksiin kirjan kirjailija M on mukava kohdata. On kuitenkin pidettävä mielessä, että kirjoittaja M.S. on kirjailija - jotain hän raottaa avaamalla oventapaista, mutta itse kirjailija ei tässäkään tapauksessa ole tärkeä. Tarina on. Tiet ja jalkakäytävät ovat autioita ja odottavat kulkijaa. On mahdotonta selvittää, millä matkaosuudella toimintaan oli livahtanut virhe. 

Stepanova, Maria, Kadoksiin. Suom. Arja Pikkupeura. Siltala, Helsinki 2024. ISBN 978-952-388-351-2

Mirabilis

 

Anni Kytömäki on jo aiemmin osoittanut mestarillisen kiellellisen kyvykkyytensä ja aihepiiriensä omaperäisen käsittelytavan. Mirabilis on hieno kirja, taitava ja yllätyksellinen. Laaja, positiivisessa mielessä myös niin sanottu lukuromaani.

Kirjan kantta on arvosteltu kauheaksi. Tekemisessä on käytetty keinoälyä. Tyylillisesti se on vanhahtavan oloinen, teknisesti kömpelö ja sisällöllisesti aika suoraviivainen. Tiikeri viittaa kirjan ambaan, nainen on ilmeisesti Ella, yksi kirjan keskeisistä henkilöistä ja aava myrskyävä meri viitannee Amurinmaahan ja muihin seikkailuihin ja tutkimusmatkoihin Beringin salmelle  ja muualle sekä "elämän myrskyisällä merellä" seikkaileviin ja ajelehtiviin ihmisiin. Kirjan henkilöiden, niin ihmisten kuin eläinten, vaiheet ovat haastavia, kamppailua elämästä, kuolemanvaaran läsnäoloa ja osalle, kuten Stellerin lehmälle ja kormoraatille, aika on käynyt loppuun, laji on kuollut sukupuuttoon.

Kytömäki kuvaa ihmistä yhtenä eläinlajina ja eläimiä yhtenä ihmislajina. Jos luonnonkuvausta usein on syytetty luonnon inhimillistämisestä, niin Kytömäkeä voinee "syyttää" ihmisen upottamisesta osaksi luontoa, animaalistamisesta. Luonto ja ihminen ovat osa animea (sanan latinalaisessa merkityksessä), elävää kokonaisuutta. Kytömäen teksti on omaperäisen viehättävää yhdistäessään historian, paikoin kielellisen vanhahtavuuden moderniin ajatusmaailmaan ja hienoihin sanastollisiin valintoihin. Näkeekö tuon yhdistämisen anakronistisena vai taitavana yhdistämisenä vaatii kyllä tyylitajua. Kannen kuvan arviointi on oma asiansa. Kytömäen teksti kyllä puhuu puolestaan.

Erityisen koskettava on Ellan tarina. Hän on itsensä vanki monessa mielessä, eikä kykene vapautumaan, vaikka on fyysisesti taitava sirkustaiteilija, intohimoisesti maailman eri kolkista ja ihmis- ja eläinlajien tulevaisuudesta murheen taakkaa kantava, itseoppinut ajattelija. Maailma on hänelle lopulta synkkä luola, jossa voi edetä vain kohti pimeää. Sidottuna maahan, maaksi on jälleen tultava, sulauduttava yhteen kuoleman kanssa.

Tämän päivän löytöretkeilijät eivät voi löytää sitä, mikä on ikiajoiksi kadotettu. Luonnosta tulee muisto museoissa tai kirjoihin kirjattu muistelma. Mutta silti, vain ihminen muistaa, kirjaa ja kirjoittaa.

Kytömäen kirja on taiturimaista kulkua synkkyyden ja kauneuden trapetsilla.

Kytömäki, Anni, Mirabilis. Gummerus, Helsinki 2024. ISBN (sähkökirja): 978-951-24-4237-9

Anna In maailman hautakammioissa

 

Mutta jokaisella heistä on ruumiinsa sisällä, aivojensa labyrintissa kysymys, jota ei voi esittää. Ole rohkea, veljeni, esitä se minulle. Minä vastaan: kyllä. (s. 136)

Olga Tokarczukin Anna In ei avaudu lukijalleen aivan helposti. Jälkisanoissaan Tokarczuk kertoo taustaa omalle tulkinnalleen muinaisesta sumerilaisesta Inanna-myytistä. Ei ole haitaksi vaikka nuo jälkisanat lukisi ensiksikin, esipuheena. Aiemmissa kirjoissaan erinomaiseksi kirjoittajaksi osoittautunut Olga T. ei petä tälläkään kertaa.  Kieli on kirkasta ja selkeää vaikka liikutaankin myyttisissä maailmoissa, laskeudutaan manalaan, esineet saavat elämänkipinän ja erilaisia hahmoja tulee mukaan tarinan edetessä.

Tokarczuk on taustaltaa psykologi, perusviritykseltään feministi ja käyttää jungilaisuuden tulkinta-apparaattia hyväkseen. Ajatuksena on, että on olemassa ihmisestä riippumattomia malleja, rakenteita, narratiivisia algoritmeja, joihin jokainen yksittäinen olemassaolon piirre voidaan sovittaa. Jälkisanoissa hän kirjoittaa "Kaikki on jo joskus tapahtunut" ... Emme me kerro kyseisistä malleista, vaan päinvastoin: ne kertovat meistä. Tällä ajattelutavalla on pitkä filosofianhistoria aina Platonin niin kutsutusta ideaopista aina vaikkapa Karl Popperin kolmeen maailmaan. Pidemmällekin voi mennä. Muistaakseni Claude Lévi-Strauss muotoili asian niin, että me emme puhu, meissä puhutaan, me emme ajattele, meissä ajatellaan. Nyt AI:n (keinoälyn) aikaan mahdollisuudet tuon puhunnan manipulointiin ovat entistä vahvemmat. Kirjailijan työ voidaankin nähdä tuon ikiaikaisen tarinankerronnan uusintamisena, parhaimmillaan luovana uusintamisena.

Anna In on myös sähäkkä naisheeroksen kuvaus ja ylistys. Tasa-arvo miesten ja naisten välille on Tokarczukin mukaan palaamassa myyttien maailmaan. Maailman ensimmäinen tunnettu ja nimeltä mainittu kirjailija on tämän mukaan Enhuduanna, sumerilaisen kuningas Sargonin tytär. Modernin projektin feministisellä haarautumalla onkin työsarkaa, kun maailmankirjallisuus kirjoitetaan uusiksi uudesta näkökulmasta. Tokarczuk on tehnytkin näin  Empusion -teoksellaan varioiden Thomas Mannin Taikavuorta.

Anna In, Inanna elää kyllä omasta voimastaan. Hieno teos.

Tokarczuk, Olga, Anna In maailman hautakammioissa. Ap. 2006, suom. Tapani Kärkkäinen. Särötär, Helsinki 2024. ISBN 978-952-6964-4-8

Cervantes, Miguel de

Don Quijoten patsas (yksityiskohta) kotimuseon edessä
Alcalá de Hernanesissa 5.6.2018

Miguel de Cervantesia (1547-1616) pidetään romaanikirjallisuuden perustajana. Don Quijoten ritari-hahmo on ylevä lähtökohta romaanikirjallisuudeen hahmoille, kutsuuttinpa hahmoa sitten mieleväksi, neuvokkaaksi, surulliseksi tai murheelliseksi. Käännökset vaihtelevat ja sävyjen kokonaisuudessa saattaa piillä totuus. Tuulimyllyjen vastaisesta taistelustaan parhaiten tunnettu hahmo ei ole vain hölmö idealisti, vaan myös monipuolisesti maailmaa tarkkaileva, havainnoiva ja kokeva ratsumies palvelijansa Sanzo Panzan kanssa vaeltaessaan.

Cervantes oli William Shakespearen (1564-1616) aikalainen ja sattumoisin he kuolivatkin samana vuonna, vaikka oikeastaan vain heidän maallinen vaelluksensa päättyi. Kirjoitukset jäivät elämään ja elävät edelleen. Niiden merkitys kasvaa. Moneen kertaan on sanottu romaanin olevan kuollut, viimeistään Dostojevskin Karamazovin tai Mannin Taikavuoren vietyä romaanimuodon täydellisyyteen ja päätökseen. Tarve kertoa tarinoita kuitenkin jatkuu ja se löytää muotonsa muuttuvassa maailmassa.

Olen kohdannut Don Quijoten ja hänen välityksellään Cervantesin useasti. J.A. Hollon suomentaman kolmiosaisen pokkariversion (Cervantes 1974) luin Näsinneulan lähellä Haarlan paperitehtaan kesätöissä yövuorojen aikaan kesällä 1974. Hollon käännös on vuosilta 1927–1928 ja siinä olevat runot suomensi ja suometti Yrjö Jylhä. Hyllyssäni on myös Jyrki Lappi-Seppälän käännös, joka ilmestyi vuonna 2013. Sen runot on tulkitsi puolestaan Jukka Koskelainen. Uutta käännöstä en ole kokonaisuudessaan lukenut, mutta verrannut joitain kohtia, kuten Erich Auerbachin mainiosti analysoimaa jaksoa lumotusta Dulcineasta ( ks. Auerbach 1992, 361-386). Välirullaajan apulaisellekin lukeminen yövuorossa oli sallittua, päivävuorossa lukemisen katsottiin laskevan työmoraalia. Jotain olin mielestäni jo tuolloin nähnyt, lukenut ja kokenut. Usko siihen, että hyvälle ihmiselle ei voi sattua mitään pahaan, ei elämässä eikä kuolemassa, oli vahva, vaikka vähitellen usko omaan hyvyyteen taisi karista, mutta usko siihen, että on toimittava parhaan käsityksensä mukaan säilyi vankkana. Historia meidät sitten tuomitsee, vaikkakin historiaa ei tässä yhteydessä pidä ymmärtää jonain suurena tuomarina, maailmanhengen toteutumana, vaan tarinana, jonka hallitsevana muotona on voittajien tarina. Raamatun suurta kertomusta ei näistä tarinoista kerry ja kommunistinen utopiakin, tuolloin, oli vasta alkutaipaleella. Ja niinpä Cervantesin monista tarinoista punoutuva kertomus ja Don Quijoten vaellus näyttää nyt viitisenkymmentä vuotta myöhemmin vahvimmalta ehdokkaalta "suureksi kertomukseksi" - läpi illuusioiden, harhojen ja ulkopuolisuuden kokemuksena koko maailma on, Shakespearen sanoin, näyttämö, ja miehet, naiset, kaikki siin´ esiintyvät. Käsikirjoittajana on suuri tuntematon.

Kesäkuussa 2018 nousin junaan Madridin Atochan rautatieasemalta päämääränä Alcalá de Hernanes, Cervantesin syntymäkaupunki. Miguel syntyi siellä 1547, mutta muutti sieltä jo nelivuotiaana perheensä mukana Valladoliiniin.   Alcalá de Hernanesissa on Cervantesin kotimuseo, jossa voi kurkistaa tuon ajan varakkaan espanjalaisperheen kotiin. Kaksikerroksisen atriumtalon tilat on jaettu osiin, tiloja on työlle, aterioille, naisille ja lapsille, joita Miguelin lisäksi syntyi vielä kuusi, sekä perheen isälle. Isä oli alun perin cordóbalainen välskäri Rodrigo de Cervantes. Vastaanottotilojen alla on tilava viinikellari, kuinkas muuten. On helppo kuvitella talon vilkkautta lasten leikkiessä ja isän kohdatessa elämän käännekohdat vastaanotollaan.

Don Quijote -teos alkoi niittää mainettaan vasta 58-vuotta kirjailijan syntymää myöhemmin. Don Quijote on tarina miehestä, joka luettuaan "liikaa" ritariromaaneja, irtautuu omaan maailmaansa puolustamaan ritarihyveitä. Kiinnostavaa on, miten Don Quijoten havaintomaailma taipuu hänen mielensä mukaan. Uljas ratsu on pahainen kaakki, ihana rakastettu, ylhäisöön lukeutuva kaunotar Dulcinea onkin rumaksi väitetty maalaisnainen. Mitkään tosiasiat ja faktat eivät saa Don Quijotea luopumaan harhoistaan. Vai ovatko ne harhoja? Pitäisikö paremminkin puhua tajunnan perusluonteesta.

Tajunnan intentionaalisuus on yksi filosofian ja miksei myös psykologian kiehtovimmista kysymyksistä. 

Cervantesin isän työhuone kotimuseo Alcalá de Hernanesissa 5.6.2018


Edmund Husserlin kirjoituksissa intentionaalisuus sai laajan huomion nykyaikaisessa filosofiassa. Jean-Paul Sartre identifioi intentionaalisuuden teoksessaan Oleminen ja ei-oleminen (1943) tietoisuuteen, koska piti näitä kahta erottamattomina toisistaan. Edelleen Martin Heidegger määritteli teoksessaan Oleminen ja aika (1927) intentionaalisuuden "huoleksi" (Sorge), tilaksi, jossa yksilön eksistentiaalisuus ja faktisiteetti kohtaa.

Jos ja kun matkallamme kohtaamme vihollisen tai rakastetun, kannattaa olla huolellinen siinä miten kohteen valitsee. Vai onko niin, että kohde valitsee meidät?

Niin tai näin. Oman itsen säilyttäminen on nuorallatanssia oman mielen voiman ja sille  ulkoisena maailmana näyttäytyvän paineen, tuulen ja tuiskun, ilmanalassa. 

Eteenpäin, päättäväisesti Cervantesin viitoittamaa tietä!

Auerbach, Erich, Mimesis. Todellisuudenkuvaus länsimaisessa kirjallisuudessa. SKS, Helsinki 1992. ISBN 951-717-675-0

Cervantes, Miguel de,  Don Quijote. Suom. Jyrki Lappi-Seppälä, runot Jukka Koskelainen. WSOY, Helsinki. ISBN 978-951-0-34901-4

Cervantes, Miguel de,  Don Quijote I-III. Suom. J.A. Hollo. 5.p. WSOY, Helsinki 1974. ISBN 951-0-06111-5

Lehmä synnyttää

 

Pajtim Statovci leikkaa suoraan tapahtumien keskelle samaan tapaan kuin Caravaggio tauluissaan. Lehmä synnyttää yöllä kirjan kuvaukset  ovat unenomaisen vahvoja, aistivoimaisia, väkivaltaisia ja usein myös kuvottavia. Todellisuus Suomessa ja Kosovossa on rankka, lukijaa ei päästetä pakoon; näin tapahtui, näin koin sen tapahtuvan, näin kuvittelin sen tapahtuvan. Pään sisäinen tapahtuma on ainoaa kiistatonta todellisuutta, kokijan näkökulmasta horisontti on vinossa, nurinpäin tai ylösalaisin. Tervetuloa ahdistukseen. Teksti on totta, halusipa tai ei.

Statovci on taitava. Pitkät, hengästyttävät lauseet kiemurtavat mieleen. Samalla, kun kuvaus pakottaa eläytymään kirjan päähenkilön, pienen pojan ja sittemmin menestyneen kirjailijan, mielen vihanhuuruiseen maisemaan, se myös pakottaa katsomaan maailmaa ja "ihmisen osaa" yksilön sisäisen maailman näkökulmasta. Lukiessa joutuu tekemään töitä sen suhteen, mikä on tämän kirjan todellisuutta. Statovci on painottanut, että kirja ei ole autofiktiota. Epäilemättä se on fiktiota, mutta miten se ankkuroituu todellisuuteen: kirjailijan, kirjan kertojan, Suomen ja Kosovon, maailman todellisuuteen? Kirjan maailmassa on myös ilmeisen epärealistinen maailma, joka skitsofreenisten kuvitelmien tavoin esittäytyy kokijalleen totena. Toden totta, on myös kuvitteellinen ja taiteellinen totuus, joka onnistuu puhkomaan lukijan toden maailman.

Päähenkilö, kirjailija, joka on kovasti Statovcin itsensä näköinen, on monessa mielessä vihansa vanki. Anteeksi ei annetta, ei haluta antaa tai ei kyetä antamaan, ei albaaneille, ei serbeille, ei isälle, ei äidille, ei Suomen hallitukselle tai kirjakustantamoille, ei koulukiusaajille. Moneen vihaan on helppo samaistua ja vaikka kirjan päähenkilökin katuu (?) nykyhallitukselle vuodattamaansa sapekasta tekstiään, lukijana se myös riemastuttaa. Joskus on kihelmöivää päästellä täysillä, tältä se tuntuu. Vaikka se ei ole sivistynyttä sanoa sitä ääneen tai kirjoittaa siitä edes somealustoilla, ei ainakaan omalla nimellä, ei ainakaan tällä tyylillä. Pahalla ololla on tekijänsä, se ei ole laskeutunut meidän keskuuteemme Jumalan armosta tai Saatanan synnyttämänä. Statovci on vanginnut vihan kirjallisesti taidokkaaseen maailmaan. Siellä se on katsottavissa, osin koettavissa. Sieltä sen ei soisi pääsevän irti kuin paha Pandoran lippaasta. 

Statovcia kannatta lukea päivänvalossa, kohti kevättä menessä. Yöllä on synkkää ja pimeää jo omasta takaa.

Statovci, Pajtim, Lehmä synyttää yöllä. Otava, Helsinki 2024. ISBN 978-951-1-49338-9