Reunamerkintöjä. Kadonnutta Eurooppaa etsimässä

Hieno kirja! 

Ville-Juhani Sutinen etsii Eurooppaa, joka voisi olla eurooppalainen. Eurooppalaisuus löytyy Galitsiasta, joka on Sutisen ja hänen hengenheimolaistensa  intohimon hämärä kohde. Galitsia sijaitsee nykyisen iä-Puolan ja länsi-Ukrainan tienoolla, jossakin epämääräisessä ajassa ennen nykyisten kansallisvaltioiden karttaan piirrettyjä ja tarkkaan vartioituja rajoja ennen. 

Galitsian myytti on Euroopan reunamerkintä, marginaaliin jäänyt, mutta ratkaisevan tärkeä huomio. (s.11)

Sutiselle Galitsia on (kauno)kirjallisuuden kautta hahmottuva ja haavekuvan  tavoin välkkyvä kangastus. Pohdiskelevan nostalgian intellektuaalisen linssin läpi katsottuna sen kauneutta rikkoo historialliset faktat ja varjonsa sille heittää nykyisen Euroopan ja Lähi-Idän kauheudet. Ukrainan sota ja Gazan kansanmurha eivät jätä rauhaan. Alueellisesti Galitsian alueella salamoi ja myrskyn tavoin Venäjän ohjukset pyyhkivät nostalgisen mielikuvan mielen perukoille. Juutalaisuuden vaikutus alueella oli merkittävä ja "juutalaiskysymys" on edelleen polttava ja vaarassa laajeta maailmanpaloksi. Vain lukemalla aiempia tekstejä eurooppalaisuuden toden merkityksen voi palauttaa mieleen, ajan ja atmosfäärin ennen nykyisiä kansallisvaltioiden tiukkoja rajoja. Se on kuin kehittäisi vanhasta  negatiivista uutta, entistä kirkkaampaa kuvaa.

 

Ville-Juhani Sutisen kirjan jäsentävänä ajatuksena on amerikanvenäläisen tutkija Svetlana Boymin nostalgian jaottelu (Boym 2002) kahteen päähaaraan, pohdiskelevaan ja entistävään. Pohdiskeleva nostalgia kuvittelee menneisyyden paremmaksi, mutta ei välttämättä usko sen todella olleen sellainen, kun taas entistävä nostalgia uskoo menneisyyden olleen parempi kuin nykyisyys ja pyrkii palauttamaan entisen ajan. ( Sutinen 2025, 102-103)

Parasta kirjassa on esseet kirjailijoista, heidän kirjoistaan ja elämänkohtaloistaan. Kärsimysnätelmiä Leopod von Sacher-Masochista, Stefan Zweigiin, Joseph Rothiin, Bruno Schulziin, Samuel Josef Agnoniin, Stanislaw Lemiin ja Yuriy Tarnawskyiin. Ohessa on myös hienoja huomioita muun muassa Kafkasta ja Musilista, heidän suhteestaan Galitsiaan ja galitsialaisiin. Sutinen ujuttaa tekstiin myös omaa kirjailijuuttaan, kehitystään ja suhtautumistaan kirjallisuuteen. Kiinnostavaa kyllä, vaikka tuntuu, että Ville-Juhani on nyt varhaiskypsä vanhus. Toivottavasti puhtia riittää edelleen, vaikka nuoruuden kiihko onkin taittumassa.

Sinua sinua

Petri Tammisen (s. 1966) Wikipedian esittelyssä väitetään hänen olevan mestari kirjoittamaan "aukollista tekstiä". Sinua sinua -pienoisromaani osoittaa tämän hyvällä tavalla. Prahan kadut, Tampereen yliopisto ja Pispalan rinteet, haahuilu siellä sun täällä ja tietenkin nuoruuden ja sittemmin jo elämää nähneenä parisuhteiden monet vivahteet ja rakkauden kiemurat luovat oivan pinnan, jossa voi, samoja paikkoja kierrellen nostalgisoida ja pohtia omien valintojensa pontimia ja ikuista kysymystä, olisinko voinut valita toisin.

Tamminen on taitava sanankäyttäjä, lakoninen, joskus ironinenkin, mutta ei ilkeä tai piruileva. Vaikea on asettaa tekstiä akselille itseironinen vai nostalginen. Ehkä molempia. Tietty naiivius on tässä tekstissä tyylilaji. Kirjan päähenkilö, kaikesta päättämättömyydestään huolimatta, oivaltaa elämästään ja ehkä elämästä yleensäkin, tärkeitä seikkoja, vaikka ei ole oikein valmis rauhaan ja tyyneyteen jota on etsinyt.

Luin kirjan osin kuuntelemalla ja osin perinteisesti lukemalla.  Antti Virmavirta ääneen lukijana onnistuu tuomaan tekstin hienosti lähelle. Itse hiljaa luettuna äänenpainot muuttuvat ja teksti jollain tavalla latistuu. Ehkä siinä kuulee liikaa oman äänensä? Kirjan päähenkilö, Petri, huomaa olevansa osissa tarinaa "nolojen tilanteiden mies". Kerrottuna monet asiat ovat noloja, vaikka itselle ne esittäytyvät toisin. Yön pimeys painaa seppeleen päähän, mutta silti Sinua sinua ...

Tamminen, Petri, Sinua sinua. Otava, Helsinki 2025. ISBN 978-951-1-50060-5

Ihmisten teot ja ihmisyys

Han Kangin Ihmisten teot on raskasta luettavaa. Etelä-Koreassa toukokuussa 1980 Gwangjussa alkoi kapina sotilasdiktatuuria vastaan ja se johti Gwangjun verilöylyyn. Lapset, naiset ja nuoret opiskelijat joutuivat sotilaiden teuraaksi. Yli 200 ihmistä kuoli. Ne jotka selvisivät saivat elinikäisiä vammoja, usein fyysisiä matta myös psyykisiä. Ja nekin, jotka eivät itse tai joiden omat läheiset eivät joutuneet suoraan väkivallan uhreiksi, pyrkivät selvittämään tapahtumien kulkua. Muistot piinaavat, historian vaienuksissa olleet kärsimyksen äänet kuuluvat edelleen. Ihmisten teot ovat kauhistuttavia.

Julmuuksien muisteleminenkin on tuskallista:

Taistelen yksin joka päivä. Taistelen sitä helvettiä vastaan, josta selvisin hengissä. Sitä tosiasiaa, että olen ihminen. Sitä ajatusta vastaan, että pääsen pakoon ihmisyyttä ainoastaan kuolemalla. (s. 143)

Kirjan lukijanakaan en voi auttaa, en väkivallan kohteeksi joutunutta, en siitä selvinnyttä, en sitä muistelevaa, en siitä kirjoittavaa. Sanokaapa, (...) miten ratkaisisitte pulmani. Olettehan ihminen kuten minäkin. (s. 143)

Han Kangin kieli on tässäkin kirjassa kaunista, kirkkasta, intensiivistä ja kompleksista. Se luo oudon harmonian, kaikesta huolimatta, kesken ei voi jättää. Kirja myös palauttaa mieleen Jonathan Gloverin tietokirjan ja 1900-moraalihistorian esityksen Ihmisyys (2008).

Gwangjun nimen korean kirjoitusmerkit tarkoittavat ”valon kaupunkia”. Ehkä, kaikesta huolimatta, olemme menossa kohti valoisampia aikoja, mutta hitaasti ja polveillen. Yksi askel eteen, kaksi taakse. Gaza, Ukraina, Sudan. 1900-luku, erityisesti sen ensimmäinen puolisko on synkkä. 2000-luvun alkuvuosikymmenten julmuudet saavat tällä menolla siitä synkkyyden riemuvoiton.

Han Kang antaa vainajien puhua tekstinsä kautta meille, kuulenko, kuuletko?

Brecht kirjoitti vuonna 1939:

Synkkinä aikoina

Synkkinä aikoina
lauletaanko silloinkin
silloinkin lauletaan
synkistä ajoista

Han Kang, Ihmisten teot. Ap. 2014. Suom. Sari Karhulahti. Gummerus, Helsinki 2018. ISBN 978-951-24-0494-0

Glover, Jonathan, Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria. Suom. Petri Stenman. Like, Helsinki 2008. ISBN 978-952-01-0072-8
 

Rakkauden ja historia kriittisessä pisteessä

Jenny Erpenbeckin kirjan nimi Kairos viittaa Antiikin Kreikan myyttiin. Ihmisen elämässä ja historiassa ajatellaan olevan hetkiä, jotka ovat otollisia ja tässä mielessä kriittisiä muutokselle. Rakastumisen hetki tai historian käännekohta voi olla käänne,  siirtymä uuteen. Maailma ei tuon hetken jälkeen ole entisensä tai sen kokeminen entiseen tapaan ei ole enää mahdollista. Tuollainen hetki on transsendentaalinen siirtymä, ovi tuonpuoleiseen avautuu ja on vaikea enää nähdä mistä on tullut. Paluu menneeseen on myös mahdotonta. Kairos avaa myös mahdollisuuden kritiikin sukulaistermin kuvaamalle tilanteelle, kriisille. Molempien termien juuri on krinein (kreikaksi), joka tarkoittaa erottaa, tuomita tai päättää.

Katharina, kirjan päähenkilö, kohtaa "otollisena hetkenä"  Hansin sattumalta 1980-luvun Itä-Berliinissä. Opiskelija Katharina on 19, kirjailija Hans kymmeniä vuosia vanhempi ja naimisissa. Katharina on sosialismin,  Hans Natsi-Saksan kasvatti.  Heidän rakkaus on ensi hetkestä lähtien intensiivistä, ehdotonta, tuskallista, tasapainotonta ja väkivaltaista. 

Elo DDR:ssä edellyttää sitoutumista. Sosialismi ja tulevaisuudessa häämöttävä kommunismi edellyttää uskollisuutta ja uhrimieltä. Samoin kuin salasuhteisella parilla, tuleva onnen aika värjyy aivan tuossa, jos vain "rakastaa" ehdoitta, luottaa sokeasti kumppaniin ja on valmis uhramaan välittömät tarpeensa tulevaisuuden alttarille. Kumppanin luottamuksen menettäminen, petos ja epäusko ovat tuhon siemeniä ja kriisin ensitahdit nostavat myrskyn, joka lopulta murtaa muurin ja rakkauden siteen. Kun vuosikymmen kääntyy lopuilleen, Berliinin muuri, valtio ja yhteiskunta romahtavat. Jokaisen on luotava itselleen uusi identiteetti. Katharinan ja Hansin väliin lankeaa entistä suurempi juopa, jota epätäydellinen rakkaus ei pysty korjaamaan. 

The New York Timesin kriitikon mukaan Erpenbeck kuuluu hienostuneimpiin ja vaikuttavimpiin romaanikirjailijoihin, joita meillä on. Vaikuttavuudesta olen samaa mieltä, mutta hienostuneisuus, mitä se tässä mahtanee tarkoittaa? Vaikuttavuutta Erpenbeckin tekstissä on aina hämmentävyyteen asti, mutta monin paikoin se ei ole kovin hienostunutta, paremminkin raakaa ja repivää, provosoivaa. Katarinan ja Hansin suhde on toksinen ja patologinen riippuvuussuhde. Rakkauden kanssa sillä on tekemistä vain rakkauden pimeän ja raatelevan ja  animaalisen seksuaalisuuden, vallankäytön ja masokistis-sadistisen sitoutumisen merkityksessä. Erpenbeckin tehokeinot ovat vahvoja, vaikkakin perusteltuja. Seksiä ja siihen liittyvää sanoastoa hän viljelee suoraan ja säästelemättä, mutta se ei kuitenkaan vaikuta tarkoitushakuiselta tai päälle liimatulta. Vainoaminen, kontrolli, syyllistäminen, tunnustaminen ja loputtomasti totuuden kaivaminen toiselta osapuolelta, olipa kyseessä parisuhde tai Stasin vainoama kansalainen, on totta ja todellista, mutta johtaa tuhoon. Täydellinen onni on tuonpuoleinen, transsendentti tavoite, joka liuttaa tavoittelijansa kohti kuilua ja romahdusta. Vain kuolema voi täydellistää elämän. Tämänpuoleinen Paratiisi on contradictio in adjecto.

Erpenbeck onnistuu oivallisesti ja musertavastikin kuvaamaan sitä pettymyksen spiraalia, joka suuren rakkauden menetys tuo tullessaan. Tuon spiraalin päässä on tuttu metodinen ohje: epäile kaikkea. Erpenbeckin on mestari kirjoittamaan aukollista tekstiä. Hän laittaa lauseita limittäin - lukijan on yritettävä hahmottaa tilanne tai tapahtuma, jossa nuo lauseiden kuvaamat asiantilat vallitsevat. Intiimit yksityiset hetket, tunteet ja politiikan ja historian tapahtumat ovat kuin Gordionin solmu. Solmut eivät aukea helposti. Tapahtumien henkilöillä ei ole miekkaa, jolla solmun voi hakata auki. Lukijalle ainoa ratkaisu on asettaa ongelma uuteen kontekstiin. Rakkauden, totuuden ja uskollisuuden solmu ei ratkea vallan kontrollin, syytösten ja kuulustelun kontekstissa. Omanarvontuntoinen, vastavuoroiseen kunnioitukseen perustuva suhde, on niin hyvän yhteisön kuin parisuhteen luja perusta. Valtio voi parhaimmillaankin vain turvata edellytyksiä hyvälle yhteisöllisyydelle.

Milan Kundera vertaa sokeasti kommunismiin uskovaa henkilöön, joka luopuu omasta minästään, omasta persoonastaan, omasta yksityiselämästään, jonkin korkeamman, jonkin yksityisyyttä, ylempänä olevan hyväksi. ( Pila, 237) Tuo ylempi voi olla Jumala, rakastettu tai poliittinen ideaali, yhtä hyvin Kolmas valtakunta kuin kommunismi.  Raamatun teksteihinkin voi vedota viittamalla rakkauden eri muotoihin. Ei ole siis ole tärkeää vain löytää rakkauden kohdetta vaan myös oikea tapa rakastaa. Evankeliumeista nousevan kommunistisen utopian tavoittelun rinnalla eli, ja ehkä elää vieläkin, ajatus paluusta autenttiseen elämäntapaan (alkukommunismiin). Myös solidaarisuuteen ja ihmisten veljeyteen tai feministiseen ajatteluun pohjautuva sentimantaalinen yhteisöllisyyden korostaminen voi olla näyttämässä valoa kohti globaalikapitalismin jälkeistä aikaa. "Myrkyllisen älyn perinne" (Kunderan käyttämä termi) perustuu taas ajatukseen, että systeemi itsessään ajautuu väistämättä sisäiseen kriisiin ja sopivalla hetkellä murros pyyhkii vanhan tieltään ja koittaa uusi aika. Onko se parempi vai huonompi, sen aika näyttää. Ilmastokriisi, pandemiat ja energialähteiden kolonisointiin pyrkivät sodat ja valloitukset näyttävät tuohon tien, valoisampi suunta on jos kykenemme kääntymään pois tältä tieltä kohti tulevaisuutta, jolla ei ainakaan vielä ole nimeä. Yhteiskunnilla ja parisuhteilla on kairoksensa - on siis tartuttava toimeen, kun hetki koittaa. 

Jenny Erpenbeck on oiva kirjoittaja. Häneltä on käännetty myös teokset:

Vanhan lapsen tarina. Suom. Mari Janatuinen. Avain, 2011. ISBN 978-951-692-841-1

Kodin ikävä. Suom. Helen Moster. Avain, 2011. ISBN 978-951-692-840-4 

Päivien loppu. Suom. Jukka-Pekka Pajunen. Tammi, 2020. ISBN 978-952-04-1247-0

Mennä, meni, mennyt. (Gehen, ging, gegangen, 2015) Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen. Tammi, 2019. ISBN 978-952-04-0498-7

Kairos. Suom. Jukka-Pekka Pajunen. Tammi, 2025. ISBN 978-952-04-6536-0

Birnamin metsä

Eleanor Catton on kirjoittanut kiinnostavan kirjan ympäristöaktivistien ja globaalikapitalismin toimijoiden  kohtaamisesta. Aikalaiskirja kehystyy hyvin niin omiin kokemuksiin viimeisten 50-vuoden aikana ympärtistöaktivismin, vihreän (vai hirveän?) siirtymän ja veganismin myllertäessä arjen tapoja samalla kun kansainvälisten toimijoiden, vaikkapa Elon Muskin ja kumppaneiden, projektit oittavat ylivallan kansallisvaltioista ja niiden liittymistä.

Cattonin kirja on viihdyttävästi kirjoitettu trilleri, vaikka osin epätasainen. Henkilöhahmot keikkuvat uskottavuuden rajoilla. Hienosti hän kuitenkin analysoi ja kuvaa eri ympäristöissä toimivien ihmisten keskinäisiä suhteita ja ajatuskuvioita, luottamuksen ja epäuskon vaihtelua. Loppua kohden kirja muuttuu entistä enemmän jännityskirjamaiseksi, mikä lisää kyllä luettavuutta, mutta myös peittää osin tarinan syvempää virtaa. Henkilöt piirtyvät usein melko ohuesti taustaansa ja ympäristöaktivistien toiminnan perusteet jäävät aika lapsenomaisiksi, vaikka heillä toisaalta on varsin laaja käsitys maailman menosta.

Kirjan tapahtumat sijoituvat Uuteen-Seelantiin, mutta ajatus- ja tapahtumakulut ovat monilta osin tuttuja globaalisti. Ympäristöaktivistien Birnamin-metsä -niminen ryhmä on viljellyt laittomasti yksityisiä joutomaita, tienpenkereitä ja puistoja jo vuosien ajan. Ryhmän epävirallinen johtaja Mira Bunting näkee jo mahdollisuuden siirtyä sissiviljelystä laajempaan tuotantoon. Tämä synnyttää ryhmässä ristivetoa, koska osan mielestä se on siirtymistä systeemin palvelukseen koska kaupallinen toiminta tapahtuu väistämättä markkinaehtoisen tavarakulutuslogiikan paradigman sisällä. Tavoitteena tulisi olla tuon paradigman murtaminen tai kokonaan uuden paradigman luominen. Catton kirjoittaa asiasta kiinnostavaa argumentatiivista tekstiä puolin ja toisin.

Asiat mutkistuvat entisestään, kun erinäisten sattumusten kautta Mira Bunting tutustuu monimiljonääri Robert Lemoniin, joka lupautuu tukemaan Birnamin metsän toimintaa rahallisesti. Lemon on kuitenkin huijari, narsistinen ja kyyninen miljördööri. Hän harjoittaa kansainvälisesti laitonta kaivostoimintaa ja naamioi toimintansa esittämällä eksentristä survivalistia, joka muka rakentaa itselleen bunkkeria syrjäiseen maailmankolkkaan maapallon tuhon edellä. Hän manipuloi rahan, oman turvakaartinsa ja drooneihin perustuvan valvontajärjestelmänsä avulla niin Miraa ja Birnamin metsän muita osallistujia kuin Uuden-Seelannin hallitusta haaveillen maailmanherruudesta. Liuskeöljyyn etsintä, hyödyntäminen ja sen tuomat taloudelliset hyödyt pyörittävät Lemonin toimintaa ja hän alistaa kaiken sen alttarille.

Catton, Eleanor, Birnamin metsä, Suom. Tero Valkonen, Siltala, Helsinki 2024. ISBN 978-952-388-290-4

W.G. Sebald

Peruuttamaton ulkopuolisuus antoi hänelle kyvyn ja kielen tarkastella ennen kaikkea menneisyyden maailmaa ja ihmisen sielun maailmaa suhteessa todellisuuteen, joka älyllisen ihmisen ympärillä tuntuu kaatuvan alas täydelliseen pimeyteen, jossa kaikki on menetetyn tuntuista, koskaan toteutumattoman huomisen kaltaista. 

( Rax Rinnekangas 2013,  W.G. Sebaldista)

Walter Benjamin väittää, että jokainen suuri kirjailija luo uuden genren.  W.G.Sebald (1944-2001) on oiva esimerkki tästä. Hänen kirjojaan on vaikea luokitella romaaneiksi, matkakirjoiksi, historiateoksiksi tai elämäkerroiksi.  Hänen luovuutensa on kyvyssä yhdistää erilaisia tapoja intensiivisiksi koosteiksi, jossa lukijalle jää paljon täytettävää. Sebald itse on kuvannut tekstejään "dokumentaariseksi fiktioksi" (O´Connell 2011). Teksti on kuin musiikkia, jossa tauot, kestot ja dynamiikka piano pianissimosta forte fortissimoon ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin kuultavat soinnut ja sävelet. Sanonta on lakonista ja sävyt hienovaraisia, poljento varmaa ja rauhallista. Teksti on sopusoinnussa sen lomassa olevien huolella valittujen harmaasävykuvien kanssa.

Tutkija Marja Saarenheimo tiivistää Sebaldin ydinajatuksen: kysymys on menneisyyden kipujäljistä. (Saarenheimo 2012, 110-142). Juutalaisuus, maanpako ja holokausti leimaavat Sebaldin henkilöiden elämää kauan sen jälkeen, kun keskitysleirien polttouunit kylmenivät. Kipujäljet ovat polttomerkkanneet niin kirjoittaja Sebaldin, hänen kirjojensa päähenkilöt, rakennetun ympäristön, muistomerkit ja historian. 

Austerliz (Sebald 2002) teoksessa kirjoittaja, päähenkilö ja yksintein myös lukija altistuu aluksi tarkastelemaan näitä jälkiä ja samalla repimään niitä auki. Lukijana kysyn, miksi minä, jolla ei muistaakseni ole kovinkaan traumaattisia lapsuuskokemuksia, olen kiinnostunut ja erikoisella tavalla viehättynyt Sebaldin tekstistä. Olenko torjunut joitain muistoja tai peräti kieltänyt itseäni näkemästä sitä mikä on ilmeistä historiassa, ympäristössäni ja itsessäni? Jacques Austerlitz, kirjan päähenkilö, on maaninen valokuvaaja. Asetanko hänen tavallaan kameran kilveksi ja suodattimeksi itseni ja ympäristöni välille. Miksi en ole tai halua koskaan olla osa ympäristöäni?

Ehkä häivähdys oikeaan suuntaan löytyy Aristoteleelta. Hän neuvoo tarkastelmaan asioita asiaankuuluvissa mitoissa. Kärpästä ei tule ampua, mikäli se ylipäänsä on mielekästä puuhaa, tykillä. Tai sitten on kysymys toivon prinsiipistä, jonka mukaan toivo on annettu meille niiden vuoksi, joilla toivoa ei ole. Maailman menoa on syytä tarkkailla sopivalta etäisyydeltä ja näkemäänsä on syytä puuttua epikuroolaisella tyyneydellä. Muutoin voi astua hämärän rajamailla kulkiessaan upottavaan ja synkään suonsilmään.

Kaikkea maailman melskettä ei yksinkertaisesti kestä. Georg Eliot sanoo sen hienosti:

If we have keen vision and feelings of all ordinary human life, it would be like hearing the grass grow and the squirrel´s heart beat, and we should die of that roar which lies on the other side of silence.

(Georg Elliot, Middlemarch, lainaus Angler 2021, 71)

Vaikka ei uskoisi kohtaloon ennalta annettuna, niin jälkikäteinen ahdistus ihmisen kokemasta elämänpolusta on epäilemättä jokaisen ihmisen kohtalo. Elettyä elämää ei muuksi saa, mutta menneisyytensä muistaa monin eri tavoin. Ihminen unohtaa sen mitä ei kykene, voi tai halua muistaa. Unohdus ei ole muistamisen vastakohta, vaan osa sitä. Ehkä on syytä armahtaa myös oma menneisyytensä viemällä kukkia sen haudalle?

Carole Angler (Anger 2021) on kirjoittanut seikkaperäisen tutkielman W.G.Sebaldista ja hänen tuotannostaan. On hämmentävää miten Sebald tarinoi häikäilemättä asioista, jotka sijoittuvat muistetun, väärin muistetun ja sepitettyjen ihmisten sekä reaalimaailman ihmisille tapahtuneisiin asioihin. Sebald käyttää kirjoisaan myös oikeita valokuvia, mutta tekstissä nimetyt henkilöt ovat kuvitteellisia. Tarinasta se tekee vakuuttavan, mutta vaarana on, että kaikki kuvat ja itse tekstit muuntuvat mielessä pelkäksi fabuloinniksi. Ehkä koko tarina juutalaisista ja heidän historiastaan onkin pääosin keksitty tai vahvasti liioiteltu? Näinhän varsinkin fasismiin taipuvilla äärioikeistolaisilla salaliittoteorioilla on taipumus väittää.

Vaikutus voi olla myös päinvastainen.  On syytä olla varuillaan ja hätkähtyä kysymään tekstien ja kuvien suhdetta todellisuuteen. Mikä on niiden referenssipohja ja millä tavalla ne toisaalta heijastavat tekstin/kuvan ulkopuolista todellisuutta ja missä määrin ja millä tavalla ne luovat todellisuutta. Sorsa/jänis-kuvion ekstrapolaatio. Merkityshorisonttien variaatiot.

Sebaldin käyttämät kuvat ovat oudolla tavalla myös ennalta tuttuja. Ikäiselleni ei olisi vaikea löytää omasta tai vanhempieni valokuvakansiosta kuvia, jotka vastaavat Sebaldin kirjoissa olevia  hää-, perhe-, koulu- ja hautajaiskuvia. Epäilys kuvien aitouteen hälvenee. Mikä tahansa (sopiva) kuva voi tuottaa halutun merkityksen ympärillä oleva kontekstin muuttuessa.

Sebaldin henkilö vie tunnetun Barthesin valokuvanäkemyksen askeleen pidemmälle. Barthesin ajatuksena on, että jokainen valokuva aina sisältää ...tulevan kuolemani väistämättömän merkin ( Barthes 1985, 103) Sebaldin minäkertoja Paul Bereyter -kertomuksessa  toteaa: ...albumin kuvia katsellessani minusta toden totta tuntui ja tuntuu yhä edelleen kuin vainajat palaisivat takaisin tai kuin me olisimme juuri liittymässä heidän joukkoonsa.  (Sebald 2004, 57-58)

Sebaldin kertojat ovat perheyhtäläisiä Walter Benjaminin flanöörin, todellisuutta etsivän ja sitä samalla pakenevan intellektuellin kanssa, Ludwig Wittgensteinin kirjallisia sisaruksia. Älä ajattele, katso! Yhtymäkohtia esseemäiseen elämäntapaan voi etsiä myös Robert Musilin suunnasta. Mutta siinä, missä Musilin teksti Mies vailla ominaisuuksia romantisoi mennen maailman, Sebald on armoton näkijä. Austerlitz -kirjan kertoja on Wittgensteinin tavoin onneton filosofi.  Hän on  omien loogisten pohdintojensa selkeyden ja tunteidensa sekasorron vanki.

Sebald kirjoitti myös, romaaniensa lisäksi, faktapohjaista aineistoa vakuuttavasti. Ilmasota ja kirjallisuus (Sebald 2014) on yksi vaikuttavimmista sotakuvauksista. Se on myös hyvää vastapainoa nykykulttuurimme natsien toimia popularisoiville kirjoille, elokuville ja sarjoille. Sebald kuvaa liittotuneiden pommitusten tuhoja ja sen aiheuttamia siviilien kärsimyksiä  II maailmansodan loppunäytöksissä. Kirja tuo mieleen Mihail Šiškinin kokoelmat kirjallisuudesta ja sen suhteesta sotaan ja autoritaarisiin hallintoihin (ks. Šiškinin 2023 ja 2024). Siviilien tappaminen, rikokset ihmisyyttä vastaan ja kansanmurhat eivät ole saksalaisten erityisomaisuutta ja kohteeksi joutuvat juutalaisten lisäksi myös muut etniset tai muulla tavalla valikoituneet ryhmät, niin ukrainalaiset, palestiinalaiset, afganistanilaiset kuin vaikkapa sudanilaiset.

Ja kun meillä ei enää ole muistoja ja edessämme on tulevaisuus, jota ainutkaan ihmismieli ei enää voi käsittää, me erkanemme elämästä haluamatta viipyä edes tuokion vertaa, emmekä liioin kaipaa pääsyä takaisin edes pieneksi hetkeksi. (Sebald 2015,  47)

Sebald, W.G., ( Ap. ilmestymisvuoden mukaisessa järjestyksessä): 

Luonnon mukaan. Perusruno. Ap. 1988.  Suom. Kari Aronpuro. Palladium & ntamo, Siuro & Helsinki 2022. ISBN 978-952-725-639-8

Huimaus. Ap. 1990. Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2011. ISBN 978-951-31-5804-0

Vieraalla maalla. Neljä kertomusta. Ap. 1992.  Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2004. ISBN 951-31-2679-X

Saturnuksen renkaat. Ap. 1995.  Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2010. ISBN 978-951-31-5013-6 

Ilmasota ja kirjallisuus. Ap. 1999.  Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2014. ISBN 978-951-31-7128-5

Austerlitz.  Ap. 2001. Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2002. ISBN 951-31-2423-1

Merkintöjä Korsikasta. Ap. 2003.  Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2015. ISBN 951-31-7129-2

Muu kirjallisuus ja aineisto:   

Angler, Carole, Speak, Silence. In Search of  W.G. Sebald. Great Britain 2021. ISBN 978-1-5266-3479-5 

Barthes, Roland, Valoisa huone. Suom.- Martti Lintunen, Kansankulttuuri/Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki 1985. ISBN 951-615-365-8

O´Connell, Mark, Why You Should Read W. G. Sebald, New York Times 14.12.2011, luettu 21.4.2025 https://www.newyorker.com/books/page-turner/why-you-should-read-w-g-sebald

Rax Rinnekangas, Nocturama. Sebaldia lukiessa. LURRA Editions, Helsinki 2013. ISBN 978-952-5850-32-1

Saarenheimo, Marja, Muistamisen vimma. Osuuskunta Vastapaino, Tampere 2012. ISBN 978-951-768-401-9

Šiškinin, Mihail, Sota vai rauha : kirjoituksia Venäjästä ja lännestä. Suom. Sirpa Hietanen. WSOY, Helsinki 2023. ISBN 978-951-0-49185-0

Šiškinin, Mihail, Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta. Suom. Vappu Orlov ja Sirpa Hietanen. WSOY, Helsnki 2024

Älä jätä hyvästejä

Han Kangin Älä jätä hyvästejä on epäilemättä yksi hienoimmista ja vaikuttavimmista kirjoista, joita olen lukenut pitkään aikaan. Tarina on vahva ja vaikuttava, yhteiskunnallisesti merkittävä. Hän kertoo sen runollisen viipyilevästi ja vie lukijan unenomaisesti kohti historian ja mielen syvyyksiä, julmiin tapahtumiin Korean sisällissodan vuosiin 1950-1953. Lännessä sotaa on joskus kutsuttu "unohdetuksi sodaksi" ja Etelä-Koreassa sen aikaisista tapahtumista on vaiettu. Kirjassa arkistolähteet ja ihmisten tarinat iskevät kirjan kertojan tietoisuuteen ja ovat viedä mennessään meren syvyyteen, jossa vain ohuet valokeilat silloin tällöin valaisevat pimeyttä tai vain syvällä elävät loistekalat erottuvat sameassa vedessä.

Hyvästejä ei ole syytä jättää, koska saatamme kohdata menneisyyden, niin historian, ihmiset ja linnutkin, vaikka näyttää siltä, että kuolema on  huuhtonut ne menneisyyden sakeaan kaivoon. 

Korean viisikymmentäluvun rajut avohaavat tuovat mieleen Suomen 1918 luokkasodan, jonka kärsimysjäljet näkyvät osin edelleen yli sadan vuoden jälkeen suomalaisessa mielenmaisemassa.

Kaiken tuon kuvaaminen siten, että sen jaksaa lukea, onnistuu Han Kangilta hienosti, koska hänen kielensä ja tarinankerrontansa on kaunista ja hienostunutta. Lumihiutaleiden tavoin asiat leijailevat tietoisuuteen ja karuimmatkin kuvaukset on upotettu tarinaan höyhenenkevyesti. Kannattaa siis matkata Souliin, Busaniin ja Jejun saarelle - sota jatkuu, muistot eivät katoa, vaikka aselepo solmittiin yli 60-vuotta sitten.

Han Kang, Älä jätä hyvästejä. Ap. 2021. Suom.  Taru Suominen, Gummerus, Helsinki 2021. ISBN 978-951-24-4293-5

 

Valkoinen kirja

 

Han Kangin Valkoinen kirja on proosan, runouden ja aforismin yhdistelmää. Teemana on valkoisen värin assosioima suru lapsen kuolemasta, siitä mitä olisi voinut olla ilman sitä ja niistä muistoista joita asiaan liittyy. Valkoinen (maito, lumi, riisi, kuu  ...) yhdistää tätä. Sen käyttö näin voisi tuntua keinotekoiselta tai temppuilulta, mutta Han Kang kirjoittaa niin kauniisti ja vaikuttavasti, että tekstistä vain nauttii. Melankolia huokuu jokaisen kirjaimen, sanan, lauseen ja kappaleen valkoisista väleistä.

Kirjassa on myös muutamia tarkoin harkittuja minimalistisia harmaasävykuvia. Ne tuovat mieleen W.G. Sebaldin, mutta kuvat eivät viittaa ihmiseen, vaan valkoisen eri ilmentymiin.

Han Kang ei uppoa pateettiseen vaikerrukseen. Hän sukeltaa kauniisti syvälle murheen ja surumielisyyden alhoon, armotta, rehellisesti. 

Han Kang, Valkoinen kirja. Suom. Taru Salminen, Gummerus, Helsinki 2016. ISBN 978-951-24-2393-4

Vegetaristi

 

Vegetaristi on oivallinen kirja. Han Kang onnistuu kertomaan kauniilla ja yksinkertaisella kielellä tarinan, joka hämmentää ja mietityttää. Kolmiosaisessa jaottelussa vegetaristiksi ryhtyvän naisen, Yeong-hyen, mies kertoo pelottavan unen nähneen vaimonsa muutoksesta. Vaimo muuttuu etäiseksi, riutuu, käyttäytyy oudosti ja kukaan hänen lähipiiristään ei ymmärrä miksi hän ei voi enää syödä lihaa. Toisessa jaksossa Yeong-hyen sisaren mies, videotaiteilija, kertoo samaa tarinaa toisesta näkökulmasta ja vie tarinaa eteenpäin ja lopulta kolmannessa jaksossa vegetaristin sisar In-hyen kertoo tarinaa edelleen ja kertaa tapahtumia. Vegetaristista itsestään saamme kuvan ainoastaan muiden kuvauksena ja kursiivilla erotettujen unenomaisten kokemuksellisten kuvausten avulla. 

Tarina on kerrottu äärimmäisen aistivoimaisesti. Erityisesti toisen osan eroottinen lataus on hivelevä. Halun, hyväksikäytön, petoksen ja auttamisen teemat kietoutuvat montaasinomaisesti toisiinsa. Varsinaista selitystä Yeong-hyen toimille ei anneta, vaikka loppupuolella lääkärienkin lausumat mielen sairaudesta esitetään. Kukaan ei kuitenkaan pääse Yeong-hyen kokemukseen mukaan, ei ainakaan ilman, että astuu itse tavanomaisen kokemusmaailmamme tuollepuolen.

Han Kang onnistuu viemään ihmisen halujen ja mielen rajoille. Ankara tarina, kiehtova tarina, pelottavakin.

Márquezin viimeinen

 

Petettyjen lupausten joukkoon oman lisänsä kirjallisuuden historiassa tuo Gabriel García Márquezilta kesken jäänyt Elokuussa nähdään. Kirjailijan pojat ovat sen sallineet vastoin kirjoittajan toivomusta ja kustannustoimittaja on todistuksensa mukaisesti suurella vaivalla saattanut lukijoille.

Kelpo kirja, vaikka paikoin kömpelö. Tarina kertoo viisikymppisestä naisesta, joka vuosittain matkustaa yksin kotoaan perheensä luota etäämmällä olevalle saarelle äitinsä haudalle viemään miekkaliljoja.

Hän yöpyy hotellissa ja nauttii kerran vuodessa intohimoisen yön satunnaisen rakastajan sylissä. Hän ei ole lähdössä oman miehensä tai perheensä luota, kunhan vain etsii itseään, menneisyyttään ja saa kaikupohjaa omille valinnoilleen. Pettäjän mieltä kuitenkin vaivaa kiinnijäämisen pelko, pelko myös siitä, että oman miehen syrjähypyt rikkoisivat vakaan elämän kulun. Ensimmäisillä kerroilla hän ei miehiä jää kaipipaamaan, mutta lopulta myös ikävä intohimoisen rakastajan syliin myös syttyy. Márquez kertoo tarinan koruttomasti, ei ilkikurisesti tai moralisoiden, maagisiakaan elementtejä ei juuri ole. Tarina etenee osin toisteisesti, mutta tietynlainen ratkaisukin löytyy lopussa, yllättäen.

Kelpo pikku kirja itsessään ja pikantti lisä kirjailijan tuotantoon.

Márquez, Gabriel Garsía, Elokuussa nähdään. Ap. 2024, suom. Jyrki Lappi-Seppälä, WSOY, Helsinki 2025. ISBN 978-951-0-51018-6

Helmifarmi

 

Liza Marklund on epäilemättä taitava kirjoittaja. Aiemmin lukemani kirjat ( ks. tunniste Liza Marklund) ovat olleet hyviä tai jopa oikein hyviä. Helmifarmi hämmentää. Useamman kuin kerran huomasin ajattelevani, miksi ihmeessä luen tätä. Kirja on outo yhdistelmä kioskikirjallisuutta, jännärä ja yhteiskunnallista paatosta.

Päähenkilö on Manihiki-atolilla varttunut luonnonlapsi Kiona. Erilaisten sattumusten kautta hän pariutuu ruotsalaisen Erikin kanssa, saa pari lasta, sisko on hukkunut. Kiona on helmenkalastaja, sukeltaa 40 metriin. Samalla hän myös innokas lukija ja kirjallisuuden suositut perusteokset ovat hallussa. Erik kuitenkin joutuu pakenemaan ja sillä kohtaa kirja saa uuden vaihteen - pian Kiona onkin Erikiä etsimässä, ensin  Los Angelesissa, sitten Lontoossa ja Dar es Salaamissa. Sieltä koukataan Ruotsin ja pankin tallelokeron kautta takaisin Rarotongaan ja Manihikiin. Päähenkilökin "kuolee" matkalla (väjhintään henkisesti) ja on Haadeksessa, mutta toiminta jatkuu. Pyyörityksessä on kuitenkin perustana vakava asia. Venäjä ja Kiina ynnä joukko kriminaaleja pyrkii Cookin saarilla sijaitsevan pankin kautta organisoimaan verkoston, joka pystyisi kaappaamaan Yhdysvaltojen keskuspankin haltuunsa.

Kirjan rakkaustarina ei oikein vakuuta, suhde kuvataan vain ja ainoastaan Kionan näkökulmasta. Se ei ainakaan minua tavoittanut. Loikat ympäri maailmaa ovat toimintaelokuvamaisia, muut henkilöt vahvan karrikoidun oloisia ja siirtymissä on vaikea pysyä mukana. Pankkijärjestelmän ja kansainvälisen rahoituksen kuvioita selvitetään melko huolella lukemalla Erikin väitöskirjaa ja elämän suuria kysymyksiä rakkautta, kuolemaa, uskontoa ym. käsitellään kyllä laveastikin, mutta ainekset jäävät leijumaan jonnekin kirjalliseen avaruuteen tai painottomaan tilaan, kun eivät asetu oikein luontevasti Kionaan, eivätkä lukijaankaan. Värikkään ja toiminnantäyteisen elokuvan tästä voisi tehdä, mutta sisäisesti ehyeksi romaaniksi tästä ei ole.

Marklund, Liza, Helmifarmi. Suom. Laura Beck. Otava, Helsinki 2018. ISBN 978-951-1-33387-6 

Vapaus

Angela Merkel on minua yksitoista päivää vanhempi, olemme 1954-vuosikertaa. Hän eli 35 ensimmäistä elinvuottaan DDR:ssä ja sen jälkeen muurin kaaduttua nousi Saksan kristillisdemokraattisen unionin CDU:n puheenjohtajaksi ja Saksan liittokansleriksi vuosiksi 2005-2021. Hänen muistelmiensa seuraaminen on siksi kiinnostavaa monessakin mielessä. Kirja on hieno perus- ja kertauskurssi 1900-luvun lopun ja 2000-luvun alkuvuosikymmenien poliittiseen historiaan. Merkel kuvaa kuvaa tarkkaan oman toimintansa perustoja, syntyneiden ratkaisujen perusteita olipa kyseessä kansainväliset kriisit, maahanmuuttopolitiikka, ympäristökysymykset tai koronan vastainen toiminta. Tuota hän teki tuolloin, ajatteli ja toimi näin siinä ja siinä tilanteessa.

Kirja ei ole kirjallisesti erityisen ansiokas, mutta selkeälukuinen ja huolella kirjoitettu kyllä. Merkelin elämässä tapahtui paljon ja osin kirjassakin on joudutta paikoin turvautumaan luettelomaiseen esitykseen. Kiinnostavaa on varsinkin kirjan alkupuoli, lapsuuden ja nuoruuden kuvaus, maailmankatsomuksen muototuminen ja elämänolojen pakottama kyky (?) kompromisseihin. Angela M. antaa itsestään varsin sympaattisen kuvan eteenpäinpyrkivänä nuorena, joka on kuitenkin tarvittaessa valmis venyttämään sietokykyään, jotta pääsee tavoitteisiinsa. 

Kiinnostavaa on politiikan käänteiden kuvaus Saksojen yhdistymisprosessissa ja vielä silloinkin, kun Merkel on itse keskeisesti vallan kahvassa. Loppua kohden omahyväinen oikeassa oleminen jo alkaa tympiä, vaikka epäilemättä AM uskoi, uskoo ja todennäköisesti tulee aina uskomaan, että hän teki aina parhaansa ja useimmiten oli myös oikeassa, vaikka historia näyttää nyt tuomitsevan monet hänen tekemänsä ratkaisut. Mutta kyseessä on klassinen filosofinen kysymys: onko huominen meritaistelu totta jo tänään? Mielestäni Merkel pyrki vilpittömästi moniin hyviin päämääriin, vaikka nyt näyttää, että "historia" kääntää hänelle selkänsä. Minervan pöllö on aloittanut lentonsa myös Saksan viime vuosikymmenien menneisyyden hämärään. Merkeliä se ei vielä ole tavoittanut, hän jatkaa omavaloisesti edelleen vakuuttuneena siitä, että näin sen oli oltava.

Merkelin työtä on kyllä syytä arvostaa.  Kun nyt tuuleet puhaltavat Saksassakin oikealta ja Merkelin aiemmin tieltään syrjäyttämä Friedrich Merz hioo sapeleitaan vallankäyttöön, on helppo nähdä, että kristillisdemokraattinen laupeusajattelu ei enää ohjaa CDU:n toimia. Merkel kertoo, että AfD:n synty oli suoraa seurausta hänen (väitetystä) vaihtoehdottomuudestaan erityisesti finanssikriisin hoidossa. Aluksi hän puhui siitä, että ei ole muuta vaihtoehtoa, sitten hän pehmensi vähän ja sanoi, ettei ole muuta järkevää vaihtoehtoa. Samaan aikaan niin Valdimir Putin idässä kuin Donald Trump lännessä vetoaa kristillisiin arvoihin. "Länsimaisen perikadon" vastaiset voimat herättävät hämmennystä ja syystä. Merkelin "Vapaus" ei oikein maistu, sen parasta ennen päiväys on jo ohi.

Merkel, Angela ja Baumann Beate, Vapaus. Muistelmat 1954-2021.Suom. Tähti Schmidt, Kari Koski ja Kirsimarja Tielinen. Tammi, Helsinki 2024. ISBN 978-952-04-5691-7

Liza Marklund, Uutispommi

 

Liza Marklund on erityisen tunnettu "dekkari" sarjasta, vaikka dekkarina ei olekaan etsivä, vaan iltapäivälehden rikostoimittaja Annika Bengtzon. Kirjasarjan ensimmäinen osa Uutispommi ilmestyi ruotsiksi jo 1998 ja suomeksikin jo vuonna 2000 Outi Knuuttilan kääntämänä. Jos oikein Wikipedian listauksesta laskin, niitä on suomennettu yhteensä 11 kappaletta.

Halusin lukea vaihteeksi jotain suorasukaisempaa, mutta kuitenkin hyvin kirjoittettua ja tartuin siksi nyt osaan1. Näin Marklundeja on tarjolla itselleni kymmenen ja voin turvatua niihin tarvittaessa.

Suurta kirjallisuutta tai romaanin taidetta kirjat eivät ole. Marklund kirjoittaa selkeästi ja kiinnittää tapahtumapaikkoihin ja ympäröivään yhteiskuntaan runsaasti huomiota. Tämä tekee Uutispommi -kirjasta nyt jo vanhahtavan, mutta myös siksi toisaalta kiinnostavan. 1990-luvun Ruotsi on riittävän tuttu ja nyt kirjaa lukiessa huomaa kuinka maailma on 30-vuodessa muuttunut. Marklund kuvaa tarkkaan ja huolellisesti ja nykykatsannossa huvittavastakin tekniikan ihmeitä. Sitä, miten matkapuhelin voidaan jäljittää, miten tietokannasta voidaan etsiä tietoja ja tallentaa niitä levykkeille, miten puhelinvastaajien viestejä luetaan. Älypuhelimien ihmeaika on vielä edessä. Suomalaisena myös huvittaa, kun Fazerin sininen mainitaan tai naisella on Palmroothin kengät jalassaan.

Annika liikkuu maantieteellisesti suhteellisen pienellä alueella Tukholmassa, työpaikan, kodin ja päiväkodin kolmiossa. Työssän hän kuitenkin joutuu "pimeyden syöveriin", mutta selviää ratkomaan ja kertomaan vielä monesta uudesta rikoksesta seuraavissa kirjoissa.

Marklund, Liza, Uutispommi. Suom. Outi Knuuttila. Otava, Helsinki 2000. ISBN 978-951-1-37083-3

Kirjailija kadoksissa?

 Maria Stepanovalta on julkaistu suomeksi kaksi kirjaa. Aiempi,   Muistin muistolle, on erinomainen, samoin nyt julkaistu Kadoksiin. Kirjan kertoja, kirjailija M., on jättänyt kotimaansa, Pedon. Kotimaassaan kirjailijana menestynyt nainen alkaakin nyt maanpaossa, aiemman kasvun ja kehittymisen sijaan, tuntea uudenlaista merkityksettömyyttä. Aikaisempi ajatus vaikka vain älytön omaksi itseksi kasvu, vaihtuu pelkoon, että kasvussa olikin kyseessä pitkällinen kasvatus ja ruokintaprosessi,  joka toi mieleen siipikarjakasvattamon tai karjatilan, jossa rakastavaa huolenpitoa on tarjolla vaaditun painorajan saavuttamiseen asti. ( ss. 21-22)

Kirjan M. pohtii ja pelkää myös sitä mahdollisuutta, että peto on onnistunutkin kasvattamaan hänessä piilevän pedon, joka vain odottaa tullakseen esiin. Kyse on kotimaasta, kielestä ja etnisestä taustasta. Asioista, joita ei näe silmin.

Kun hän sitten huomaa eron aiemman kotimaansa ja uuden (toisin sanoen Venäjän ja Saksan, vaikka maita ei nimetä suoraan) välillä turhautuminen kasvaa. Venäjällä kirjoja lukeva yleisö haluaa nähdä kirjailijan, koska tämän kirja  on kiinnostava, hyvä tai merkittävä, uudessa kotimaassa taas kirja luetaan, koska kirjailija koetaan kiinnostavaksi. Kun M. sitten lähtee markkinoimaan teostaan ja matka ei suju suunnitelman mukaan, hän ajautuu outoon tilanteeseen. Pakopaikasta ei löydy ulospääsyä, lisäaika ei auttaisi. Onko syytä jättää kaikki taakse ja aloittaa omana itsenään, tuntemattomana, kiertelevä elämä satunnaisten ihmisten kanssa? 

Maria Stepanovan kirja on hieno juuri siinä, että kirjan tarina on herkullinen jos sattuu kuulumaan populaatioon, joka rakastaa ja ymmärtää paperille oikeaan järjestykseen aseteltuja kirjaimia ja jonka mielestä keskustelu kirjailijan kanssa raottaa jotain oventapaista paperiseinässä. (s. 24) Usein tuo kohtaaminen voi olla pettymys, puolin ja toisin. Kadoksiin kirjan kirjailija M on mukava kohdata. On kuitenkin pidettävä mielessä, että kirjoittaja M.S. on kirjailija - jotain hän raottaa avaamalla oventapaista, mutta itse kirjailija ei tässäkään tapauksessa ole tärkeä. Tarina on. Tiet ja jalkakäytävät ovat autioita ja odottavat kulkijaa. On mahdotonta selvittää, millä matkaosuudella toimintaan oli livahtanut virhe. 

Stepanova, Maria, Kadoksiin. Suom. Arja Pikkupeura. Siltala, Helsinki 2024. ISBN 978-952-388-351-2

Mirabilis

 

Anni Kytömäki on jo aiemmin osoittanut mestarillisen kiellellisen kyvykkyytensä ja aihepiiriensä omaperäisen käsittelytavan. Mirabilis on hieno kirja, taitava ja yllätyksellinen. Laaja, positiivisessa mielessä myös niin sanottu lukuromaani.

Kirjan kantta on arvosteltu kauheaksi. Tekemisessä on käytetty keinoälyä. Tyylillisesti se on vanhahtavan oloinen, teknisesti kömpelö ja sisällöllisesti aika suoraviivainen. Tiikeri viittaa kirjan ambaan, nainen on ilmeisesti Ella, yksi kirjan keskeisistä henkilöistä ja aava myrskyävä meri viitannee Amurinmaahan ja muihin seikkailuihin ja tutkimusmatkoihin Beringin salmelle  ja muualle sekä "elämän myrskyisällä merellä" seikkaileviin ja ajelehtiviin ihmisiin. Kirjan henkilöiden, niin ihmisten kuin eläinten, vaiheet ovat haastavia, kamppailua elämästä, kuolemanvaaran läsnäoloa ja osalle, kuten Stellerin lehmälle ja kormoraatille, aika on käynyt loppuun, laji on kuollut sukupuuttoon.

Kytömäki kuvaa ihmistä yhtenä eläinlajina ja eläimiä yhtenä ihmislajina. Jos luonnonkuvausta usein on syytetty luonnon inhimillistämisestä, niin Kytömäkeä voinee "syyttää" ihmisen upottamisesta osaksi luontoa, animaalistamisesta. Luonto ja ihminen ovat osa animea (sanan latinalaisessa merkityksessä), elävää kokonaisuutta. Kytömäen teksti on omaperäisen viehättävää yhdistäessään historian, paikoin kielellisen vanhahtavuuden moderniin ajatusmaailmaan ja hienoihin sanastollisiin valintoihin. Näkeekö tuon yhdistämisen anakronistisena vai taitavana yhdistämisenä vaatii kyllä tyylitajua. Kannen kuvan arviointi on oma asiansa. Kytömäen teksti kyllä puhuu puolestaan.

Erityisen koskettava on Ellan tarina. Hän on itsensä vanki monessa mielessä, eikä kykene vapautumaan, vaikka on fyysisesti taitava sirkustaiteilija, intohimoisesti maailman eri kolkista ja ihmis- ja eläinlajien tulevaisuudesta murheen taakkaa kantava, itseoppinut ajattelija. Maailma on hänelle lopulta synkkä luola, jossa voi edetä vain kohti pimeää. Sidottuna maahan, maaksi on jälleen tultava, sulauduttava yhteen kuoleman kanssa.

Tämän päivän löytöretkeilijät eivät voi löytää sitä, mikä on ikiajoiksi kadotettu. Luonnosta tulee muisto museoissa tai kirjoihin kirjattu muistelma. Mutta silti, vain ihminen muistaa, kirjaa ja kirjoittaa.

Kytömäen kirja on taiturimaista kulkua synkkyyden ja kauneuden trapetsilla.

Kytömäki, Anni, Mirabilis. Gummerus, Helsinki 2024. ISBN (sähkökirja): 978-951-24-4237-9

Anna In maailman hautakammioissa

 

Mutta jokaisella heistä on ruumiinsa sisällä, aivojensa labyrintissa kysymys, jota ei voi esittää. Ole rohkea, veljeni, esitä se minulle. Minä vastaan: kyllä. (s. 136)

Olga Tokarczukin Anna In ei avaudu lukijalleen aivan helposti. Jälkisanoissaan Tokarczuk kertoo taustaa omalle tulkinnalleen muinaisesta sumerilaisesta Inanna-myytistä. Ei ole haitaksi vaikka nuo jälkisanat lukisi ensiksikin, esipuheena. Aiemmissa kirjoissaan erinomaiseksi kirjoittajaksi osoittautunut Olga T. ei petä tälläkään kertaa.  Kieli on kirkasta ja selkeää vaikka liikutaankin myyttisissä maailmoissa, laskeudutaan manalaan, esineet saavat elämänkipinän ja erilaisia hahmoja tulee mukaan tarinan edetessä.

Tokarczuk on taustaltaa psykologi, perusviritykseltään feministi ja käyttää jungilaisuuden tulkinta-apparaattia hyväkseen. Ajatuksena on, että on olemassa ihmisestä riippumattomia malleja, rakenteita, narratiivisia algoritmeja, joihin jokainen yksittäinen olemassaolon piirre voidaan sovittaa. Jälkisanoissa hän kirjoittaa "Kaikki on jo joskus tapahtunut" ... Emme me kerro kyseisistä malleista, vaan päinvastoin: ne kertovat meistä. Tällä ajattelutavalla on pitkä filosofianhistoria aina Platonin niin kutsutusta ideaopista aina vaikkapa Karl Popperin kolmeen maailmaan. Pidemmällekin voi mennä. Muistaakseni Claude Lévi-Strauss muotoili asian niin, että me emme puhu, meissä puhutaan, me emme ajattele, meissä ajatellaan. Nyt AI:n (keinoälyn) aikaan mahdollisuudet tuon puhunnan manipulointiin ovat entistä vahvemmat. Kirjailijan työ voidaankin nähdä tuon ikiaikaisen tarinankerronnan uusintamisena, parhaimmillaan luovana uusintamisena.

Anna In on myös sähäkkä naisheeroksen kuvaus ja ylistys. Tasa-arvo miesten ja naisten välille on Tokarczukin mukaan palaamassa myyttien maailmaan. Maailman ensimmäinen tunnettu ja nimeltä mainittu kirjailija on tämän mukaan Enhuduanna, sumerilaisen kuningas Sargonin tytär. Modernin projektin feministisellä haarautumalla onkin työsarkaa, kun maailmankirjallisuus kirjoitetaan uusiksi uudesta näkökulmasta. Tokarczuk on tehnytkin näin  Empusion -teoksellaan varioiden Thomas Mannin Taikavuorta.

Anna In, Inanna elää kyllä omasta voimastaan. Hieno teos.

Tokarczuk, Olga, Anna In maailman hautakammioissa. Ap. 2006, suom. Tapani Kärkkäinen. Särötär, Helsinki 2024. ISBN 978-952-6964-4-8

Cervantes, Miguel de

Don Quijoten patsas (yksityiskohta) kotimuseon edessä
Alcalá de Hernanesissa 5.6.2018

Miguel de Cervantesia (1547-1616) pidetään romaanikirjallisuuden perustajana. Don Quijoten ritari-hahmo on ylevä lähtökohta romaanikirjallisuudeen hahmoille, kutsuuttinpa hahmoa sitten mieleväksi, neuvokkaaksi, surulliseksi tai murheelliseksi. Käännökset vaihtelevat ja sävyjen kokonaisuudessa saattaa piillä totuus. Tuulimyllyjen vastaisesta taistelustaan parhaiten tunnettu hahmo ei ole vain hölmö idealisti, vaan myös monipuolisesti maailmaa tarkkaileva, havainnoiva ja kokeva ratsumies palvelijansa Sanzo Panzan kanssa vaeltaessaan.

Cervantes oli William Shakespearen (1564-1616) aikalainen ja sattumoisin he kuolivatkin samana vuonna, vaikka oikeastaan vain heidän maallinen vaelluksensa päättyi. Kirjoitukset jäivät elämään ja elävät edelleen. Niiden merkitys kasvaa. Moneen kertaan on sanottu romaanin olevan kuollut, viimeistään Dostojevskin Karamazovin tai Mannin Taikavuoren vietyä romaanimuodon täydellisyyteen ja päätökseen. Tarve kertoa tarinoita kuitenkin jatkuu ja se löytää muotonsa muuttuvassa maailmassa.

Olen kohdannut Don Quijoten ja hänen välityksellään Cervantesin useasti. J.A. Hollon suomentaman kolmiosaisen pokkariversion (Cervantes 1974) luin Näsinneulan lähellä Haarlan paperitehtaan kesätöissä yövuorojen aikaan kesällä 1974. Hollon käännös on vuosilta 1927–1928 ja siinä olevat runot suomensi ja suometti Yrjö Jylhä. Hyllyssäni on myös Jyrki Lappi-Seppälän käännös, joka ilmestyi vuonna 2013. Sen runot on tulkitsi puolestaan Jukka Koskelainen. Uutta käännöstä en ole kokonaisuudessaan lukenut, mutta verrannut joitain kohtia, kuten Erich Auerbachin mainiosti analysoimaa jaksoa lumotusta Dulcineasta ( ks. Auerbach 1992, 361-386). Välirullaajan apulaisellekin lukeminen yövuorossa oli sallittua, päivävuorossa lukemisen katsottiin laskevan työmoraalia. Jotain olin mielestäni jo tuolloin nähnyt, lukenut ja kokenut. Usko siihen, että hyvälle ihmiselle ei voi sattua mitään pahaan, ei elämässä eikä kuolemassa, oli vahva, vaikka vähitellen usko omaan hyvyyteen taisi karista, mutta usko siihen, että on toimittava parhaan käsityksensä mukaan säilyi vankkana. Historia meidät sitten tuomitsee, vaikkakin historiaa ei tässä yhteydessä pidä ymmärtää jonain suurena tuomarina, maailmanhengen toteutumana, vaan tarinana, jonka hallitsevana muotona on voittajien tarina. Raamatun suurta kertomusta ei näistä tarinoista kerry ja kommunistinen utopiakin, tuolloin, oli vasta alkutaipaleella. Ja niinpä Cervantesin monista tarinoista punoutuva kertomus ja Don Quijoten vaellus näyttää nyt viitisenkymmentä vuotta myöhemmin vahvimmalta ehdokkaalta "suureksi kertomukseksi" - läpi illuusioiden, harhojen ja ulkopuolisuuden kokemuksena koko maailma on, Shakespearen sanoin, näyttämö, ja miehet, naiset, kaikki siin´ esiintyvät. Käsikirjoittajana on suuri tuntematon.

Kesäkuussa 2018 nousin junaan Madridin Atochan rautatieasemalta päämääränä Alcalá de Hernanes, Cervantesin syntymäkaupunki. Miguel syntyi siellä 1547, mutta muutti sieltä jo nelivuotiaana perheensä mukana Valladoliiniin.   Alcalá de Hernanesissa on Cervantesin kotimuseo, jossa voi kurkistaa tuon ajan varakkaan espanjalaisperheen kotiin. Kaksikerroksisen atriumtalon tilat on jaettu osiin, tiloja on työlle, aterioille, naisille ja lapsille, joita Miguelin lisäksi syntyi vielä kuusi, sekä perheen isälle. Isä oli alun perin cordóbalainen välskäri Rodrigo de Cervantes. Vastaanottotilojen alla on tilava viinikellari, kuinkas muuten. On helppo kuvitella talon vilkkautta lasten leikkiessä ja isän kohdatessa elämän käännekohdat vastaanotollaan.

Don Quijote -teos alkoi niittää mainettaan vasta 58-vuotta kirjailijan syntymää myöhemmin. Don Quijote on tarina miehestä, joka luettuaan "liikaa" ritariromaaneja, irtautuu omaan maailmaansa puolustamaan ritarihyveitä. Kiinnostavaa on, miten Don Quijoten havaintomaailma taipuu hänen mielensä mukaan. Uljas ratsu on pahainen kaakki, ihana rakastettu, ylhäisöön lukeutuva kaunotar Dulcinea onkin rumaksi väitetty maalaisnainen. Mitkään tosiasiat ja faktat eivät saa Don Quijotea luopumaan harhoistaan. Vai ovatko ne harhoja? Pitäisikö paremminkin puhua tajunnan perusluonteesta.

Tajunnan intentionaalisuus on yksi filosofian ja miksei myös psykologian kiehtovimmista kysymyksistä. 

Cervantesin isän työhuone kotimuseo Alcalá de Hernanesissa 5.6.2018


Edmund Husserlin kirjoituksissa intentionaalisuus sai laajan huomion nykyaikaisessa filosofiassa. Jean-Paul Sartre identifioi intentionaalisuuden teoksessaan Oleminen ja ei-oleminen (1943) tietoisuuteen, koska piti näitä kahta erottamattomina toisistaan. Edelleen Martin Heidegger määritteli teoksessaan Oleminen ja aika (1927) intentionaalisuuden "huoleksi" (Sorge), tilaksi, jossa yksilön eksistentiaalisuus ja faktisiteetti kohtaa.

Jos ja kun matkallamme kohtaamme vihollisen tai rakastetun, kannattaa olla huolellinen siinä miten kohteen valitsee. Vai onko niin, että kohde valitsee meidät?

Niin tai näin. Oman itsen säilyttäminen on nuorallatanssia oman mielen voiman ja sille  ulkoisena maailmana näyttäytyvän paineen, tuulen ja tuiskun, ilmanalassa. 

Eteenpäin, päättäväisesti Cervantesin viitoittamaa tietä!

Auerbach, Erich, Mimesis. Todellisuudenkuvaus länsimaisessa kirjallisuudessa. SKS, Helsinki 1992. ISBN 951-717-675-0

Cervantes, Miguel de,  Don Quijote. Suom. Jyrki Lappi-Seppälä, runot Jukka Koskelainen. WSOY, Helsinki. ISBN 978-951-0-34901-4

Cervantes, Miguel de,  Don Quijote I-III. Suom. J.A. Hollo. 5.p. WSOY, Helsinki 1974. ISBN 951-0-06111-5

Lehmä synnyttää

 

Pajtim Statovci leikkaa suoraan tapahtumien keskelle samaan tapaan kuin Caravaggio tauluissaan. Lehmä synnyttää yöllä kirjan kuvaukset  ovat unenomaisen vahvoja, aistivoimaisia, väkivaltaisia ja usein myös kuvottavia. Todellisuus Suomessa ja Kosovossa on rankka, lukijaa ei päästetä pakoon; näin tapahtui, näin koin sen tapahtuvan, näin kuvittelin sen tapahtuvan. Pään sisäinen tapahtuma on ainoaa kiistatonta todellisuutta, kokijan näkökulmasta horisontti on vinossa, nurinpäin tai ylösalaisin. Tervetuloa ahdistukseen. Teksti on totta, halusipa tai ei.

Statovci on taitava. Pitkät, hengästyttävät lauseet kiemurtavat mieleen. Samalla, kun kuvaus pakottaa eläytymään kirjan päähenkilön, pienen pojan ja sittemmin menestyneen kirjailijan, mielen vihanhuuruiseen maisemaan, se myös pakottaa katsomaan maailmaa ja "ihmisen osaa" yksilön sisäisen maailman näkökulmasta. Lukiessa joutuu tekemään töitä sen suhteen, mikä on tämän kirjan todellisuutta. Statovci on painottanut, että kirja ei ole autofiktiota. Epäilemättä se on fiktiota, mutta miten se ankkuroituu todellisuuteen: kirjailijan, kirjan kertojan, Suomen ja Kosovon, maailman todellisuuteen? Kirjan maailmassa on myös ilmeisen epärealistinen maailma, joka skitsofreenisten kuvitelmien tavoin esittäytyy kokijalleen totena. Toden totta, on myös kuvitteellinen ja taiteellinen totuus, joka onnistuu puhkomaan lukijan toden maailman.

Päähenkilö, kirjailija, joka on kovasti Statovcin itsensä näköinen, on monessa mielessä vihansa vanki. Anteeksi ei annetta, ei haluta antaa tai ei kyetä antamaan, ei albaaneille, ei serbeille, ei isälle, ei äidille, ei Suomen hallitukselle tai kirjakustantamoille, ei koulukiusaajille. Moneen vihaan on helppo samaistua ja vaikka kirjan päähenkilökin katuu (?) nykyhallitukselle vuodattamaansa sapekasta tekstiään, lukijana se myös riemastuttaa. Joskus on kihelmöivää päästellä täysillä, tältä se tuntuu. Vaikka se ei ole sivistynyttä sanoa sitä ääneen tai kirjoittaa siitä edes somealustoilla, ei ainakaan omalla nimellä, ei ainakaan tällä tyylillä. Pahalla ololla on tekijänsä, se ei ole laskeutunut meidän keskuuteemme Jumalan armosta tai Saatanan synnyttämänä. Statovci on vanginnut vihan kirjallisesti taidokkaaseen maailmaan. Siellä se on katsottavissa, osin koettavissa. Sieltä sen ei soisi pääsevän irti kuin paha Pandoran lippaasta. 

Statovcia kannatta lukea päivänvalossa, kohti kevättä menessä. Yöllä on synkkää ja pimeää jo omasta takaa.

Statovci, Pajtim, Lehmä synyttää yöllä. Otava, Helsinki 2024. ISBN 978-951-1-49338-9