Hämmentävä keitos

Natasha Lesterin Ranskalainen valokuvaaja on hämmentävä kirja. Luklistalle se valikoitui aiheensa mukaan ja aiheen mukaan kaunokirjallisuuden valinta on aina riski.

Mitä kirja siis käsittelee? Tarina pohjautuu väljästi amerikkalaisen valokuvaaja Lee Millerin elämään. Juuri tämä sai tarttumaan kirjaan. Olen nähnyt Millerin valokuvia Dublinissa James Joyce Centerissä 2014 ja hänestä on kiinnostavia dokumentteja myös Yle Areenan tarjonnassa. Kirjoittaja Natasha Lester on nettitietojen mukaan New York Timesin yksi myydyimmistä kirjoittajista. Lee Miller oli aluksi malli, mutta II maailmansodan kuluessa hänestä tuli yksi keskeisisti sotakuvaajista. Naispuolisten kuvaajien asema sodan pyörteissä ei ollut helppo. On siis tärkeää ja kiinnostavaa nostaa heidän työnsä esiin ja kirjoittaa sitä auki niin dokumentaarisessa kuin fiktiivisissäkin tarinoissa.

Lee Millerin valokuvanäyttely, Dublin 2014

Natasha Lesterin feministinen tavoite on sinällään kunnioitettava. Hän on nähnyt paljon vaivaa ja kaivanut monista lähteistä tietoa sodan kulusta ja valokuvaajien asemasta eri vaiheissa. Mukaan on punottu silloin toimineiden oikeiden ihmisten lausuntoja ja kuvailtu todellisia tapahtumia. Itse juoni on kuitenkin fiktiivinen ja kirjan päähenkilökin on nimeltään Jessica May.  Lester kuvaa sodan karuutta paikoin varsin onnistuneesti. Yhdysvaltojen toimet Euroopassa Saksan kukistamisessa ovat paljon kuvattuja. Hyvät ja pahat ovat vastakkain ja Lesterin ansioihin kuuluu, että hän ei asettele henkilöitään yksioikoisesti akselille amerikkalaiset hyviä,  saksalaiset (natsit) pahoja. Lester tuo esiin sen, miten sekä saksalaiset että amerikkalaiset sotilaat tekivät raskaita sotarikoksia - tappoivat siviilejä sekä käyttivät hyväksi ja raiskasivat naisia. Samalla Lester sortuu toiseen mustavalkoisuuteen: miehet ovat joko raakalaisia (enemmistö) tai yksittäisiä hyvännäköisiä sankareita, naiset puolestaan ovat pääasiassa juonittelevia syöjättäriä lukuunottamatta muutamia reiluja, jotka pärjäävät miesten maailmassa, joko käyttämällä reipasta miesmäistä kieltä ja oikeuksistaan kiinni pitäen tai tarpeen tullen ja silloin tällöin käyttäen "naisellisia avujaan".

Ranskalaisen valokuvaan keskeinen heikkous on ihmiskuvassa ja kielellisessä kömpelyydessä. Stereotypiat jylläävät. Miehet ovat joko raiskaajia tai ylivertaisen taitavia, helliä ja komeita rakastajia. Naiset ovat kauniita, mutta petollisia. Juonen käänteet ovat melodraamaattisia ja saippuasarjoista tuttuja. Kuka saa kenetkin ja missä vaiheessa. On tietysti virkistävää, että naiset haluavat tässä kirjassa komeat ja urheat miehen sänkyyn äkkiä ja nopeasti, kun taas miehet jarruttelevat ja viipyilevät ennen kuin vievät daaminsa uskomattomaan hurmokseen. Rakkaus ja seksi on ylivertaista, juuri sen ja vain sen oikean kanssa.  Avioliitto vain taloudellinen liittymä. Eli lyhyesti ilman keskeistä aihettaan -sotaa ja miesten ja naisten asemaa erityisoloissa - kirja on ällöttävää soopaa.

Monesti aioin jo jättää kirjan kesken, mutta aiheen tärkeys piti mukanaan. Harmi, että hyvä teema ei saanut ansaitsemaansa taitavaa kirjoittajaa tekijäkseen.  Lee Millerin tuotantoon ja elämään perustuvaa aineistoa on onneksi tulossa, muun muassa Ellen Kurasin Lee niminen elokuvat on tulossa ensi-iltaan 6.12.2023.

 

Makeannälkä

Ei ehkä paras Ian McEwan, mutta erinomainen, tämäkin.

 Kirjan päähenkilö nuori kaunis nainen, Serena Frome, palkkautuu Iso-Britannian tiedustelupalveluun, värvää petoksella kirjailija Tom Haleyn mukaan peitenimellä Makeannälkä organisoituun projektiin, rakastuu kohdehenkilöönsä, eikä siitä hyvää seuraa.

Eletään 1970-luvun alkua saarivaltiossa, joka kipuilee tuolloinkin suhteestaan Manner-Eurooppaan. Kulttuuriväkeäkin haalitaan mukaan kylmän sodan hankkeisiin monin eri tavoin, virallisilla apurahoilla ja myös ohjaamalla rahaa sopiviksi katsotuille antikommunistisille kirjailijoille. McEwan onnistuu kirjassaan luomaan elävän kuvan ajasta, jossa hänen fiktiivinen tarinansa lomittuu todellisiin historian käänteisiin. Viittauksia historian käänteisiin, oikeisiin kirjailijoihin ja poliitikkoihin on runsaasti. Tuloksena on kirjoittamisen, elämän ja historian yhteenpunoutumisen kirjava ja värikäs kudelma.

Lukijaa viedään päähenkilöiden myötä, eikä yllättävältä loppukäänteeltä vältytä nytkään.

Ian McEwanin Makeannälkä (ap. 2012) tuo juoneltaan mieleen Olli Jalosen Stalker-kirjan (2022). Molemmissa on samankaltainen perusidea. Siinä missä Jalonen on melko tosikkomainen kertoja, McEwan onnistuu viihdyttämään lukijaa joustavilla juonenkäänteillä. Ajankuvina mokolemmat ovat kyllä taitavia. Sateinen Lontoo ja 1970-luvun Britannia on harmaa, mutta McEwan kertoo siitä värikkäästi.

Halun filosofiaa

 

Timo Airaksisen kirjoittama Halun vallassa. Onnellisuutta etsimässä on suhteellisen helppoa ja viihdyttävää luettavaa. Se ei tee lukijaansa onnellisemmaksi, mutta toimii virikkeenä pohtiessamme nykyisten, etenkin varakkaiden länsimaiden, halutalouden toimintaa ja omia valintojamme sen puitteissa.

Airaksisen käsitteistöstä mieleen jäi erityisesti halukertomus. Halukertomuksen avulla oikeutamme omat halumme. Tarvitsen uuden auton, koska vanha on niin saastuttava. En kuitenkaan ole perusteellisesti tutkinut, onko todella näin esimerkiksi sen suhteen, millainen elinkaari tuotteella on. En siis oikeasti tarvitse uutta autoa vaan perustelen  haluni sen avulla. Airaksinen eritteleekin kiinnostavasti halun ja tarpeen eroja sekä tekee kiinnostavia vertailuja halun ja tarpeen käsitteen erilaisille käyttötavoille yksilöllisen valinnan retoriikassa ja  poliittisessa päätöksenteossa eri yhteiskunnissa, pääasiassa vertailemalla Yhdysvaltojen ja pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan tapaa hahmottaa tarpeita ja haluja. Usein haluja perustellaan tarpeilla, vaikka varmaan useimmat meistä kuluttajina ovat huomanneet halujen tulevan ja menevän, vaikka tarpeet säilyvät ennallaan.

Filosofisesti Airaksinen ei tässä teoksessa kaiva kovin syvälle omaa metafysiikkaansa, jossa maailmat vaihtuvat kuin takki käyttäjänsä päällä. On toki helppo ymmärtää, miten maailma on toinen, kun vaihdan takin toiseen. On myös kiinnostava ajatella, että ihminen ei etsi niinkään itseään, vaan haluaa päästä eroon (vanhasta) itsestään muuttammalla itseään niin ulkoisesti (esimerkiksi ottamalla tatuointeja tai turvautumalla plastiikkakirurgiaan) tai lukemalla sivistävää kirjallisuutta.  Kyse on kuitenki enemmän retoriikasta kuin maailman muuttumisesta tai muuttamisesta. Maailman ja maailmojen fundamenttalisuudesta kaipaisi tukevampaa otetta, jotta tarpeet ja halut (sittenkin) kiinnittyisivät muullakin tavoilla halutalouteen kuin vain rajautumalla filosofian piiristä psykologiaan tai yhteiskuntatieteeseen. Mutta tämä ei selvästikkään ole ollut tämän kirjan fokuksessa, ei vaikka haluaisinkin niin olevan.

Kyse on siis halun vallasta, ei halusta valtaan. Halujen tuolla puolen on kuitenkin niin ylevä kuin ihmisen raadollinen puolikin. Airaksinen siteeraa Nitzscheä jotenkin siihen tapaan, että kupolisissa enkelikuoro laulaa ja kryptassa ulvovat sudet. Myös Timo Airaksinen seikkailee oivasti leppoisan ymmärtäväisenä ihmisten halujen (myös omiensa) rajattomuudessa, mutta pistelee paikoin myös piikikkäästi halujen hulluuksista.

Virkistävää luettavaa.

Olemmeko kaikki natseja?

Vihassa ja rakkaudessa on voimaa. Isaac Bashevis Singer osaa kertoa tarinaa sujuvan särmikkäästi.  Eipä ihme, että kirja herätti ilmestymisaikanaan (1972) närkästystä juutalaisyhteisössä. Entä miten nyt, kun keskustelu juutalaisuudesta, natsien keskitysleireistä, Israelin valtion politiikasta sekä flirttailusta oikeistoradikalismin kanssa ei ota laantuakseen vaan käy kovilla kierroksilla? Saako, pitääkö ja voiko natsismista tai juutalaisuudesta vitsailla ja kertoa komediallisesti?

Yleistä ja yksiselitteistä vastausta tuskin voi antaa ja sekös itsessään on kiusallista. Kyse on kontekstista. Singer, juutalaisyhteisön jäsenenä (?) tekee sen joka tapauksessa tyylikkäästi. Hänen kirjansa newyorkilaistuneet päähenkilöt eivät ole puhtaita pulmusia, heidän traaginen taustansa ei oikeuta heidän toimintaansa vaikkakin antaa sille uskottavan perustan. 

Ironisesti yksi kirjan henkilöistä vertaa kylmässä amerikkalaisasunnossa palellessaan oloja keskitysleiriin. Siellä oli paremmin, koska oli edes toivo paremmasta. 

Kirjan keskushenkilö, puolanjuutalainen Herman Broder on menettänyt vaimonsa ja lapsensa natsivallan aikana. Hän on paennut Yhdysvaltoihin ja mennyt naimisiin entisen palvelijansa, Jadwigan kanssa. Hermanilla on myös rakastajatar Masha.  Tamara, kuolleeksi luultu vaimo, onkin elossa ja tulee New Yorkiin, samanaikaisesti Jedwiga on ensikertaa raskaana ja rakastajatar Masha ottaa eron omasta puolisostaan ja vaatii Hermania kanssaan naimisiin. Hermannilla on vaativa kolmio- tai oikeastaan neliödraama omalta osaltaan ratkottavana.

Miten elää juutalaisen perinteen, maallistuneen juutalaisuuden, amerikkalaisuuden, kristinuskon ja historiallisen taakan ristipaineessa? Herman on tuuliajolla vaikkakin monessa mielessä myös onnekas kolmen naisen auttaessa häntä kaikesta huolimatta. Komediallisessa kontekstissa Singer heittää hyvin vakavia väitteitä ihmisestä, niin juutalaisista kuin kaikista muistakin Hermanin äänellä: käyttäytymisessään eläimiä kohtaan kaikki ihmiset ovat natseja. Ihmiset kykenevät kohtelemaan toisia lajeja niin omahyväisen piittaamattomasti, että se kävi esimerkkistä rotuoppien äärimuodosta, periaatteesta jonka mukaan valta antaa oikeuden. (s. 258-259)

Antaako valta oikeuden? Onko valta oikeassa, jos se vaikka tulee demokratian kautta äänestyksen tuloksena? Voiko "kansan äänen" delegoida puolueille, hallitukselle, presidentille? Seurauksia valinnoista tuleee "kansalle". Herman, Jedwiga, Masha ja jokaisen meistä kantaa taakkaa, mutta olemmeko vastuussa ja kannammeko syyllisyyttä ja vastuuta noista valinnoista? Ja entä sitten? Olemmeko kaikki natseja jos emme ryhdy kasvissyöjiksi ja päättäväisiksi antinatseiksi? Vai onko niin, että kaikissa meissä elää mahdollisuus pahaan, siksi se on huomattava, tunnistettava ja kesytettävä monin keinoin. Antti Eskola totesi aikoinaan pisteliäästi: ihmisiä on tutkittava ikään kuin he olisivat inhimillisiä olentoja. Entäpä jos he ovatkin sitä?

Radikaalin humanismin lupaus

 Humanistinen ihmiskäsitys on koetuksella. Ukrainan siirtymä länsiliittoutuneisiin ja Venäjän hyökkäys maahan toisaalla ja samalla äärioikeiston nousu niin länsieuroopassa kuin Suomessa pakottavat muotoilemaan omia käsityksiä joko uusiksi tai ratkaisemaan, miten vanhat käsitykset soveltavat nykyiseen tilanteeseen. Joskus uudet analyysit onnistuvat, joskus mennään pieleen. Janne Saarikiven 25.7.2023 julkaisema HS:n kolumni "Purraan mustaan säkkiä ja ehtoolisleipää" on saanut viimepäivinä ansaittua kritiikkiä. Tasapainoilu, jossa äärilaidat torjutaan ja ajatellaan kultaisen keskitien aina löytyvän jostain sopivasta kohtaa katsantojen janaa ei toimi silloin, kun on selkeästi torjuttava virheellinen tai vaarallinen vaihtoehto. Itsekriittinen on oltava ja malka on on otettava ensin omasta silmästä, toki. Ennen Ukrainan sotaa vältin ottamasta kantaa Ukraina - Venäjä - Nato -kysymykseen, koska ei ollut mielestäni perusteltua asettua suinpäin Naton puolelle kiistassa, jossa vaihtoehtona oli sodan syttyminen. Venäjän hyökkäys Ukrainaan ei kuitenkaan ollut eikä ole oikeutettu, vaikka Ukrainan omat valinnat johtivat osaltaan syntyneeseen konfliktiin, jossa Nato ja sen liittolaisjäsenet toimivat neuvonantajina. Olinko siis väärässä tuolloin? En mielestäni ollut, vaikka nyt tarkasteltuna olenkin ( vrt. Aristoteleen klassikkokysymys: onko huominen meritaistelu tosi jo tänään?).

Jarno Hietalahden & Mika Pekkolan Terapiaa mielipuoliselle maailmalle - Erich Fromm ja radikaalin humanismin lupaus (Vastapaino, Tampere 2019) antaa hyviä aineksia myös ylläolevien ongelmien tarkasteluun, joskaan ei välttämättä ratkaise äärilaitojen ja vastakkaisuuksien ongelmaa ajassa ja historiallisessa muutoksessa. Kirja ei ole erityisen vetävästi kirjoitettu, mutta lainaan siitä pitkähkön katkelman, koska koen, että siinä on yksilöllisen ajattelun kannalta keskeisiä aineksia, joiden avulla voi murtaa individualistisen häkin ja vapautua muukalaisvihan, rasismin, etnonationalismin ja nationalismin kuristusotteesta. Otteen jonka vangiksi olemme ajautumassa.  Vähä vähältä ja joskus aika reippaastikin olemme siirtyneet aikaan, jolloin koemme elävämme tai ainakin itse koen eläväni entistä vieraammassa maassa ja maailmassa, muukalaisena muukalaisten maassa. Sivullisuus on jo aiemmin tuttua, mutta muukalaisuus kulttuurissa, johon on syntynyt ja elänyt jo aika pitkään! Samalla yritän muistaa aristokraatti-anarkisti Nietzschen varoituksen: vastustaessasi hirviötä, sinusta tulee helposti hirviö. Toisaalta Jeesus kehotti kääntämään toisenkin posken, mutta osasi käyttää ruoskaakin tarvittaessa. Joka tapauksessa on pyrittävä ajattelemaan itse, ei vain etsittävä sopivaa opettajaa, ei Nietzscheä, Jeesusta sen paremmin kuin Frommiakaan (vaikka viimemainittu taitaa olla paras näistä tiennäyttäjänä).

Mutta nyt siis Erich Frommin opetuksiin Jarno Hietalahden tekstilainauksella:

Humanismin tärkein koetinkivi onkin siinä, kuinka yksilö tai yhteisö suhtautuu muukalaisiin eli siihen, mikä on vierasta. (...) Hän (Erich Fromm - kirj. lisäys) määrittelee muukalaisen ihmiseksi, jolla ei ole valtaa ja joka on erilainen kuin muut hänen ympärillään. Tällainen ihminen ei sovi kitkattomasti kulttuuriseen kuvastoon. (..) meidän on kuitenkin nähtävä pinnallisten erojen - kuten uskomusjärjestelmien ja sukupuolen - taakse ja ymmärrettävä, kuinka jokainen jakaa kaikille yhteisen ihmisyyden perusluonteen.

(...)

Muukalainen on tunnustettava ihmiseksi, joka ei ole mitään muuta kuin ihminen - eli häntä ei määritellä esimerkiksi tapojen tai ihonvärin perusteella. Tämä vaatii ymmärrystä siitä, että yksilö itsekin on muukalainen muiden silmissä. Kommunistit ovat vieraita talouskasvu-uskovaisille, uskovaiset ateisteille ja humanistiajattelijat diktaattoreille. Emme voi koskaan havainnoissamme tavoittaa ihmistä sinänsä, vaan aina vain ihmisyyden yksilöllisiä ilmenemispiirteitä. (s. 30)

Vierauden paradoksi on siinä, että olemme kaikki muukalaisia toisillemme ja meidän on löydettävä itsemme vieraana, jotta voimme nähdä toisemme lähimmäisinä erilaisuudesta huolimatta ja juuri sen tähden.

Ajatuksen iltarusko

 

Sue Prideauxin Niezsche-elämäkertaa En ole ihminen, olen dynamiittia on ylistetty monin sanoin ja hyvin perustein. Kirja on tasapainoinen, hyvin kirjoitettu, helppolukuinen ja kuitenkin myös valottaa Friedrich Nietzschen ajattelua ja sen historiallista kontekstia kiitettävän huolellisesti. Filosofianhistoriallisesti tekstiä ei ole rasitettu liikaa. Tavoitteena on ollut kuvata Nietzschen elämää, sen vaiheita ja eri puolia sekä sen vaikutusta ajattelijan tuotantoon. Samalla oioitaan edelleen eläviä virheellisiä ja yksipuolisia tulkintoja Nietzschen filosofiasta.

Jokusia Nietzschen elämäkertateoksia ja viittauksia Nietzscheen on tullut luetuksi aiemmin  Nietzschen omien teosten lisäksi.  Prideaux onnistuu tuomaan uutta tietoa ja näkemystä sekä auttaa kokoamaan aiempia palasia yhteen. Hän syventää tarinaa siitä, miten Nietzschen sisko Elisabeth onnistui vääristämään ja kaappaamaan Nietzschen ajattelun nationalismin ja natsisimin palvelukseen ja osoittaa vakuuttavasti, että Friedrich Nietzsche vastusti saksalaista nationalismia ja nationalismia yleensä, ei antanut tukea sisarensa rasistisille ajatuksille ja hankkeille ja individualistina suhtautui vihamielisesti kaikkiin massaliikkeisiin.

Mistä Nietzschen ajattelussa sitten oli kysymys? Tiivistetysti voi ajatella, että se oli ajatuksen iltaruskoa aikana, jolloin aristokraattinen ja kristillis-feodaalinen yhteiskunta oli maallistunut ja kääntynyt kohti teollista, kapitalistista massayhteiskuntaa. Jumala kuoli, kirkon uskonnollinen arvovalta rapistui ja siihenastisen moraalin perusta romahti. Mitä siis tilalle? Nietzschen radikaali aristokraattinen, yksilökeskeinen ja  anarkistinen kaikkien arvojen uudelleenarviointi ja nurinpäinkääntäminen oli yksi vaihtoehto tiellä modernia ja postmodernia ajattelua, jossa kaikki on sallittua ja ihmisen ja ihmisten yhdessä tulee asettaa omalle elolleen moraaliset ja yhteiskunnalliset puitteet. Orjamoraalista on irrottauduttava leijonan voimalla ja sen tehtyään leikki voi alkaa. Ihminen voi sanoa kyllä maailmalle sellaisena kuin se on ja tanssia tähtien kanssa.

Prideauxin kirja monipuolistaa aiempaa käsitystäni Nietzschen suhteesta lähipiiriinsä. Hänelle läheiset naiset - äiti, sisar, täti sekä ystävät ja rakkauden kohteet Cosima Wagner ja Lou Salome - eivät ole karikatyyreja, jotka eri tavoin rajoittavat tai raastavat Nietzschen hulluuteen, vaan he ovat  itsenäisiä toimijoita, jotka omilla toimillaan vetävät Nietzschen ristiriitojen raastamaa ajattelua, elämää ja käytännön ratkaisuja eri tavoin ja eri suuntiin. Suhde miespuolisiin ystäviin ja erityisesti Nietzshen ihailun kohteeseen ja isähahmoon Richard Wagneriin saa myös yksityiskohtaisen kuvauksen.

Loppuun Prideaux on koonnut omia lempisitaattejaan  Nietzschen aforismeista.  Oma suosikkini ei ole mukana, joten liitän sen tähän:

Drei Verwandlungen nenne ich euch des Geistes: wie der Geist zum Kamele wird, und zum Löwen das Kamel, und zum Kinde zuletzt der Löwe. (Also Sprach Zarathustra)

( Kerron teille  kolme hengen muutosta: kuinka hengestä tulee kameli, kamelista leijona ja lopuksi leijonasta lapsi.) 

Torakat hallituspuuhissa

Ian McEwan taitaa satiirin. Näin Petteri Orpon hallituksen alkuviikkoja seuratessa on aika riemastuttavaa lukea 2019 ilmestynyttä fiktiota brittihallituksen touhusta ja tohinasta. Ian McEwan kuvailee herkullisesti ihmisen muodon saaneiden torakoiden pyrkimystä kääntää kaikki päälaelleen. Reversalismiksi kutsuttu hanke pyrkii kääntämään talouden rahavirran päinvastaiseksi. Työssäkäynnistä pitää maksaa, kaupassa ostaessa saa rahaa. Näin Britannia irrottautuu maailmantaloudesta omaksi saarekkeekseen ja alkaa uusi kukoistuksen kausi. Rinnastusta viimevuosien politiikan EU-brexitiin ei liene vaikea nähdä.

Ja kun pimeyden asujamistosta nyt puhutaan, niin on korostettava, että Petteri Orpon nykyhallituksen jäsenet eivät liene ihmismuodon ottaneita torakoita tai muitakaan eläimiä, vaikka toimet kovasti muistuttavat brittivirkaveljien toilailua Ian McEwanin kirjassa. Vakavasta asiasta on kysymys niin brittien kuin nykysuomalaisten kannalta. Pyrkimys kääntää kaikki nurin on ajatuskokeena hauskaa, vaikka todellisuudessa tapahtuvana tragediaa.

Suorat viittaukset McEwanin kirjalla on Kafkan Muodonmuutokseen. Myös Mihail Bulgagovin Saatana saapuu Moskovaan tulee mieleen. Torakka on kuitenkin suppea ja nokkela pitkähkö kommentaari brittipolitiikan sekoiluun.

McEwanin Torakka -kirjaa voi kyllä suosittaa. Se auttaa roolittamaan viimevuosien politiikkaa ja huomaamaan kuinka sanonta: he tekeveät sen itse pätee usein pelottavalla tarkuudella. 

Sovitus

 

Ian McEwanin Sovitus on taattua McEwania: sujuvasti kerrottua, viihdyttävää, yhteiskunnalliseen ja historialliseen jatkumoon nivoutuvaa sujuvaa kerrontaa ihmisen tekemistä valinnoista ja niden seurauksista sekä kaiken tämän kertomisen menetelmistä kirjailijan työssä.

Tarinan keskiössä on Tallisin perhe ja erityisesti perheen nuorimmainen tytär Briony Tallis. Nuorena tyttönä Brionyn vilkas mielikuvitus ja pyrkimys tarinallistaa ympäristönsä tapahtumat johtaa hänet tarinallisiin  tekoihin, joita ei voi myöhemmin muuksi muuttaa. Hieman kasvettuaan Briony yrittää sovittaa tekoaan ja lopulta teosta ja sen sovitusyrityksestä muotoutuu koko tulevan kirjailijan elämänuraa määrittävä juonne. Ajallisesti McEwanin kirja kattaa ajan 1930-luvun sotaa edeltävistä vuosista aina 1990-luvulle. Sotaan valmistuva Englanti, sota ja Dunkirkin taistelut mukaan lukien päähenkilöiden elämät kietoutuvat historian käänteisiin. Keskeinen rakkaustarina on Brionnyn isosiskon Cecilian ja luokkarankingissä alempaa ponnistavan Robinin välillä.

Tarinan ja tarinallisuuden vaarat ovat vahvasti esillä kerronnassa. Kirjailijalla on mahdollisuus olla jumalan asemassa ja muuntaa tarvittavassa määrin kirjoittamaansa. Oikea elämä asettaa kuitenkin puitteet tarinalle ja kirjallisen tarinan ulkopuolisessa elämässä on oltava kovin huolellinen siitä, minkälaista tarinaa kertoo ja mitä tarinoita on valmis uskomaan.

McEwan on oiva kertoja virittämään pohdiskelut lukijalle. Kirjoitamme oman elämämme tarinaa sankarina ja pelkurina. Joskus joudumme tai pääsemme katsomaan myös omaa elämäämme sivustakatsojana tai kirjallisesta peilistä. Valitsemme sanamme väärin ja momentum menee ohi. Tai ainakin uskomme, että jos olisimme toimineet toisin, sanoneet toisin, tarina olisi edennyt toiseen suuntaan.

Jutun loppu

Graham Greenen Jutun loppu -kirjassa on kaksi miestä Henry ja Bendrix sekä Bendrixin rakastettu ja Henryn vaimo Sara. Miehet rakastavat Saraa kumpikin omalla tavallaan ja Sarakin heitä, omalla tavallaan hänkin. Mutta rakastaako Sara enemmän Jumalaa ja on uskollinen ensisijaisesti tälle antamille lupauksille, vai kunteleeko hän sydäntään ja ruumistaan, joka sykkii Bendriksille? Onko Sara kunnon katolinen? Vai onko Jumalaa edes olemassa? Voiko Jumalan kanssa käydä kilpasille Saran sielusta ja ruumiista, kysyy puolestaan Bendrix? 

Kolmiodraamat ovat kirjojen ja elokuvien kestäviä perusteemoja. Jokaisessa suhteessa on aina enemmän kuin kaksi. Freudin ajattelun arkiversion mukaan ainakin molempien vanhemmat tulevat mukaan. Lasten synnyn myötä myös he vaikuttavat parisuhteen kehkeytymiseen. Mutta joillekin tuo kolmas voi olla itse Isä Jumala tai ainakin haaste, jonka hänen kokee asettavan suhteelle. Ja ilman Jumalaakin joutuu helposti tilanteeseen, jossa toimii tai huomaa toimineensa niin, että armoa ja anteeksiantoa on vaikea kuvitella. Ei itselle, eikä varsinkaan muille pahantekijöille, syntisille.

Jutun loppu on jollain tavalla vanhahtavan oloista pohdintaa ikiaikaisista teemoista. Paikoin se tuntuu kilpailevan kioskikirjallisuuden romanttisten ikuisen rakkauden kaipuun kuvausten kanssa, paikoin se onnistuu aidon oloisesti kuvaamaan sydäntä raastavia ristiriitoja omien halujen, haaveiden ja yhteiskunnan ja yhteisön normien miinakentällä. Miten toimia jos syystä tai toisesta ei saa sydämensä valittua? Ja vielä haastavammin: miten toimia, kun uskoo rakastettunsa kuoleen ja näin ei olekaan.  Tai on uskonut, ettei saa vastarakkautta omalle intohimolleen, mutta oleensa väärässä?

Greenen kirjan vanhahtavuuteen vaikuttaa myös paikoin kömpelö käännös, alkuperäinen  The End of Affair ilmestyi 1951. Uusi käännös tekisi kirjalle varmaan oikeutta.

Juttu alkaa aina jotenkin ja myös päättyy. Kuolema korjaa satonsa, se on varmaa. Meille, joita ei lohduta(?) ajatus tuonpuoleisesta, siinä on kiertämätön loppu. Siihen asti on aina toivoa, ehkä tarina sittenkin jatkuu.

Ulyssesta lukiessa

 

Ulysses avautuu moneen suuntaan ja siksi se on ehtymätön. Kirja on loistava osoitus siitä, miten rosoisella kaduilla, kodeissa, kapakoissa ja kujilla, tässä ja nyt, kaikki on läsnä: menneisyyden kerrostumat ja tulevaisuuden idut. Nykyisyys on menneisyyden tulevaisuutta ja tulevaisuuden menneisyyttä. Asioilla on yhteytensä, mutta ihmisten kanssakäymisessä, keskustelussa ja mielen kaleidoskoopissa merkit ja merkitykset varioivat moninaisina muodostelmina. Tuo moninaisuus  väreilee, hehkuu ja sumenee, se näkyy aamun kirkkaudessa, päivän paisteessa tai sateen hämärässä. Illan ja yön koittaessa ovet aukeavat pimeyteen ja vasta siellä valon kirkkaus osoittaa voimansa. 

Jamesin teksti on romaanitaidetta hienoimmillaan: tapahtumat on lokalisoitu Dubliniin, tapahtumat sijoittuvat aikaan, yhteiskuntaan, poliittiseen tilanteeseen ja pusertavat häkellyttävän määrän kulttuurin tuhkaa ja timantteja verbaalisena ilotulituksena osaksi lukijan oman pään tietoja ja tuntemuksia. Teksti on häpeilemättömän roisia, tyylillisesti vaihtelevaa ja leikittelevää, myös snobistista kiusoittelua ja eroottista härnäämistä. Perustana on humanistinen elämän koko kirjon salliva viuhka, jota leyhyyttämällä nationalismin ja puritaanisen löyhkän umpimielinen lemu väistyy ainakin hetkeksi.

James Joycen Ulysses - useimmiten Odysseuksena tunnettu - ilmestyi alunperin vuonna 1922. Pentti Saarikosken luova käännös julkaistiin vuonna 1964  ja nyt käsillä on Leevi Lehdon 2012 alaviittein kommentoitu versio. Leevi Lehto kertoo esipuheessa häneltä menneen käännökseen kymmenen vuotta. Saman verran ja risat kesti itselläni lukea teksti. 

Lukurupeama ei ollut turha, vaikka sitä selittäisi psykologisella teorialla, jonka mukaan on vaikea tunnustaa käyttäneensä  paljon aikaa johonkin turhaan.

Miksi näin kauan ja miten lukeminen edistyi?

Suomennettu teksti on 832 sivua suhteellisen tiivistä tekstiä. Kun kirjan jykevään esineellisyyteen tarttuu, mukaan asettuu lupaus laajasta romaanista ja kun huomaa, ettei kyseessä olekaan perinteinen lukuromaani, pettyy. Näin kävi ainakin minulle. Muistaakseni kirjan kriitikoista joku väitti siis Joysen epäonnistuneen, koska kirja ei tunnetusti ole helppolukuisuuden tai nautittavan haastavuuden maineessa. Siksi aikaa kului näkökulmaa ja motivaatiota etsien. Jossain vaiheessa vaihdoin lukustrategiaa. En yrittänytkään sovittaa tekstin suomia vihjeitä tarinallisuuden kehykseen, en Bloomien perheen historian monipolivisuuteen tai Bloomin reittiin Dublinissa, puhumattakaan, että olisin lukenut sitä kontekstissa Homeroksen Odysseukseen ja kirjallisuushistorialliseen perintöön. Päätin lukea kirjaa kielellisen ilmauksen taidonnäyteenä. Sitä Ulysses on ja sellaisena se tarjoaa verrattomasti haasteita, yllätyksiä ja ilon aiheita. Ulysses on kuin lautasellinen herkullista kiisseliä. Se ei kuitenkaan lusikoimalla lopu.

Luin kirjaa sekä painettuna että e-kirjana. Kirjan painavuus estää sen lukemista vaakatasossa, eikä sitä mielellään ota matkalukemiseksikaan. E-kirja puolestaan on näppärä ja siinä on myös etu, että painetun kirjan alaviitteet ovat siinä siirretty kunkin kappaleen jälkeen loppuviitteiksi. Näin tekstin eteneminen ei katkea alaviitteitä lukiessa, eikä niitä tule itse asiassa luetuksi kappaleen päättyessäkään kovin tarkkaan. Painetussa kirjassa puolestaan yhden aukeaman lukeminen alaviitteineen, viittauksineen aiempiin  alaviitteisiin tai alaviitteiden tietojen avaaminen itselle voi helposti viedä mennessään. Voi huomata poikenneensa Dublin kaduilta ja olevansa aivan (vieraalla) kujalla. Kirjallista seikkailua parhaimmillaan, mutta myös aika hidasta lukemista ja ärsyttävää, koska jatkuvasti törmää tietämyksensä ja ymmärryksensä rajoihin. Näin kirja on kuin joustava verkko. Siinä voi hyppiä kuin trampoliinissa - oma jäntevyys ja into vastaavat kirjasta saatavaan ponnahdukseen ja voltteihin.

Leevi Lehdon suomennos ilmestyi siis vuonna 2012. Yritin ostaa sen saman vuoden kesäkuussa Porin Suomalaisesta kirjakaupasta, mutta hyllytavarana sitä ei ollut saatavana. Samana vuonna matkalla Tukholmaan oli joutoaikaa Turussa laivan lähtöaikaa odotellessa. Huomasin kirjan sikäläisessä kirjakaupassa ja pakkohan se oli hankkia. Lukeminen keskeytyi aika ajoin ja eteni vain verkkaisesti aina silloin, kun muulta lukemisesta joudin. Lopulta, nyt keväällä 2023 YLE Areenassa olevan hienon ”James Joyce ja Odysseus”  (nähtävillä 28.2.2025 saakka) dokumentin innoittamana, kaivoin kirjan jälleen esiin.  Kirjamerkki oli puolen välin paikkeilla ja jatkoin siitä ja nyt 14.6.2023 huomaan pääseeni viimeiselle tekstisivulle. 

Kyllä. Joycen  päätös lopettaa kirjansa tähän myönteiseen sanaan on vapauttava. Mielemme ja kielemme luo, synnyttää ja kehittää oman maailmansa, jossa meillä on vapaus olla miten haluamme. Arjen maailmassa elämme vain raadollisen välttämättömyyden vuoksi. Yksi elämä itselle, yksi unelmille. Tai monta elämää, monta unelmaa. Kyllä.

R E C - Rubikin kuutio camera obscurana

 

Oletetaan, että meillä on rubikin kuutio ja samalla se on camera obscuran tavoin toimiva still- ja videokamera. Painamme rec-nappulaa, välillä otamme valokuvia, kierrämme kuutiota. Tallennamme eri kuvaformaateilla, .raw, .jpeg ja videoita eri resoluutioilla. Keräämme näin saadun aineiston isoon laatikkoon, ravistamme sitä . Sen jälkeen järjestelemme aineiston erilaisiin saleihin, huoneisiin ja laatikoihin. Lopuksi vielä kerromme sanallisesti sekä prosessin että tuotokset,  tarinallistamme sen eri näkökulmista jaksoiksi, kappaleiksi, virkkeiksi, lauseiksi ja sanoiksi. Laitamme kirjoihin ja kansiin.

Luulisi, että tuloksena on kaoottinen kokonaisuus tai sekavista fragmenteista koostuva silppusäkki.

Marisha  Rasi-Koskinen onnistuu kuitenkin REC -kirjassa koostamaan aineiston tavalla, jota voi vain ihailla. Kirjan rakenne on fragmentaarinen ja ainakaan yhdellä lukukerralla ei voine olettaa, että lukija pystyy hahmottamaan kirjan juonelliseksi kokonaisuudeksi.

Alun tarina on intensiivinen kertomus kahdesta tai kolmesta nuoresta miehestä, Lucaksesta, Colesta ja Nikistä. Lucas ja Cole ovat sielunveljiä, mutta heidän suhteensa on patologisen kompleksinen. Heidän suunnitelmissaan on luoda jotain ennennäkemätöntä elokuvallista ja elämänkokemuksellista aineistoa, taideteoksella, joka on elämää suurempaa ja hyvän ja pahan tuollapuolen. Sitten lukija tipahtaa toisenlaisiin maailmoihin ja maisemiin siten, ettei oikein tiedä, miten alku ja keskikohta liittyvät toisiinsa ja lopulta palataan taas alkuun, Nikin ja Colen myöhempiin vaiheisiin.

Luin joitain arvioita kirjasta ja osa lukijoista arveli, että uudella lukemisella teksti asettuisi uuteen asemaan ja tarina ehkä aukeaisi kokonaisuutena paremmin. Näin varmaan tapahtuisikin ja silloin kirjan aktiiviseksi osallistujaksi tuleekin entistä enemmän lukija, joka kääntelee palasia ja pyrkii samaan Rubikin kuution sivut järjestykseen ja kääntämään camera obscuran kuvan oikein päin. REC -kirjasta voisi kuvitella näin valmistuvan remake-version ja uskoakseni tarina ja nyt esillä oleva saattaisi toimia myös perinteisemmällä rakenteella ja juonivetoisella kerronnalla, mutta silloin menetettäisiin REC-kirjan ehdoton ansio. Sen rakenne, kerronnallinen hataruus ja tekstin harsomainen läpinäkyvyys jättäisi vain yliterävän, kolorisoidusti käsitellyn kuvan, joka saattaisi sekin olla teknisesti taitava, mutta samalla aika kyllästyttävä, boring. Usein kiinnostavampaa on se mikä ei näy, peittyy varjoon tai vain häivähtää kuvassa.

Kirjoittajana Rasi-Koskisesta jää kiinnostava kuva. Ilmeisen älykäs, taitava ja kielellisesti lahjakas. REC-kirjassa on myös runsaasti teoreettista ainesta niin valokuvauksen, videoinnin kuin tarinallistamisen mahdollisuuksista ja sen ansoista nykyihmisen elämää määrittävänä tekijänä. Kirjassa on erilaisia punctumeja, jotka viiltävät kirjan edetessä lukijaan erilaisia haavoja ja jättävät jälkensä.

Yleensä arvostan kirjoittajien taitoa kertoa monimutkaisia asioita selkeästi ja koruilematta. REC ei kuitenkaan vaikuta temppuilulta tai itsetarkoituksellisen vaikeaksi tehdyltä. Se on kaiken kaikkiaan hieno kirja, virkistävä ja kunnianhimoinen. 

Narkomania

 

Rax Rinnekangas on omanlaisensa kirjoittaja ja elokuvien ohjaaja. Myös Narkomania -kirjan aihepiiri  ja käsittelytapa on haastava: Peter Handke, Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2019 saanut kirjailija, ja häneen kohdistuneet kiistat sekä laajemminkin oikeus ja velvollisuus vähintäänkin pohtia asioita eri näkökulmista silloinkin kun yleinen mielipide ajaa meitä yksioikoiseen ja mustavalkoiseen ajatteluun.

Peter Handken tapauksessa on kyse Jugoslavian hajoamisprosessista, serbien ja Serbian suhteesta länsimaihin, Natoon. Kansanmurha, kansainvälinen oikeus ja ihmisen julmuuden triangeli on haastava purtava. Se taitaa olla pala, joka on usein vain yritettävä niellä tai kakistaa kurkusta, jotta ei tukehdu. Näin Neuvostoliiton hajoaminen heijastuu eri elämän ja kulttuurin aloille. Jugoslavia oli vielä alkua. Ukraina ja Venäjän sodankäynti Ukrainan säilyttämisksi osana Venäjän imperiumia ja etupiiriä on katkeraa jatkoa, joka tulee ulottumaan tästä ajasta vielä pitkään. Nyt sotana ja jatkossa, toivottavasti, jonkinlaisena kivuliaana rauhanprosessina ja eri maiden ja kulttuurien yhteensovittumisen hierteenä. 

Rax Rinnekangas kuitenkin yrittää ja onnistuukin avaamaan ongelmavyyhteä monelta kannalta. Aina ei kovin analyyttisesti tai selkokielisesti, vaan runnollisin ja osin ainakin itselleni kryptisin tavoin. Tärkeintä on huomata yhteydet historian eri vaiheiden kautta. Hitlerin ajan Saksan menneisyyden jälkipuinti jatkuu edelleen. Hannah Arendtin tapa käsitellä fasismin ja yksittäisten ihmisen vastuuta herätti 1960-luvun alussa Eichman oikeudenkäynnin yhteydessä jyrkkää vastustusta. Fasismi ja fasistit haluttiin demonisoida ja saksalaisviha ydistyi tähän. Kyvyttömyys erottaa asioiden ymmärtäminen ja niiden hyväksyminen yhdistyneenä nationalismiin on tällaisen vihan perustana. Juuutalaisuuden, antisemitismin sekä Israelin valtion politiikan keskeinään sekoittaminen palvelee samaa pyrkimystä nähdä asiat kaksijakoisina. 

Peter Handke on oiva ja ylväs esimerkki Jugoslavian hajoamisprosessin spiraalissa. Venäjä, venäläisyys ja Putinin johtaman Venäjän valtion sotapolitiikan suhde synnyttää samankaltaista kyvyttömyyttä erottaa ihmisten toiminnan eri muotoja, pyrkimystä demonisoida vihollisen toiminta ja pyrkimys lokeroida maailma kahteen leiriin, ihmiset kahteen ryhmään, polarisoida vastakohdat, jotta maailmankuvaan saada jyrkkä kontrasti. Nationalismi eri muodoissaan synnyttää tilan, joka kääntyy lopulta myös sen kannattajia vastaan.

Tällaisen jyrän alle tallautuu helposti kirjallisuuden kannalta olennainen. Peter Handken kirjat ovat omalla tavallaan hienoja. Hän ei ole varsinaisesti mielikirjailijoitani, enkä edes ole kattavasti perehtynyt koko tuotantoon. Aika nihkeän arvionkin kirjoitin hänen Toiston pysyvyys kirjastaan, mutta varmaankin yksi Handke/vuosi saattaa hyvin mahtua lukuohjelmaani jatkossakin.

Rax Rinnekankaan kirjan motto on osuva:

Narkomania on tila,

jossa käyttäjät

ajatuvat hybrikseen,

jossa he uskovat

tulkintojensa

tietysitä asioista

olevan yhtä kuin 

totuus.

Rumpujen kutsu

 

Näin sen täytyy olla. Olga Tokarczukin tekstissä värähtelee taajuus, joka noituu mukaansa. Teksti on matalaa kumua, jota ei oikeastaan kuule vaan tuntee. Tämän kirjan henkilöt elävät omassa todellisuudessaan, näkyvän, toden sekä koetun ja kuvitellun hypnoottisessa maailmassa. Olga Tokarczugilla on taito muuntua moneksi, kertoa se kauniilla ja yksinkertaisella kielellä kiehtovasti ja kietoa lukija mukaan rumpujen kaupunkiin, Che Guevaran outoihin riitteihin, pavuista ennustamisen erikoiseen maailmaan - mitä teemme ennustuksilla joiden totuuden tiedämme vasta, kun asiat ovat jo toteutuneet?

Ihailtavan hienoa tekstiä. Tästä huolimatta, jotkin uskontoon liittyvät pohdinnat, erityisesti puolalaisuuteen liittyvät, eivät aina onnistuneet viemään mukaansa, mutta suurimmalta osin saattoi "valveksua" kerrotun maailman totuuden. Tokarczukin kieli on pääasiassa oivallisen selkeää ja vain harvoin hän tukeutuu nokkeliin sanailuihin, kuten edellä. Ja saman tien esittää myös kritiikin perään. "Valveksunta", otaksuminen, uneksiminen - sukuahan ne ovat keskenään, mutta onko tuo sittenkään sitä mitä tavoitellaan. Minkälainen on se lisä, jonka jokaisen "minä" tuo minän ulkopuoliseen todellisuuteen? Minkälaisessa unessa tai valveessa elämme?

Kun kirjan kädestään jättää, voi kokea todeksi nyt-hetken. Ei koskaan enää. Ja kuitenkin tämän tekstin, rumpujen syvän kumun, ääreen haluaa palata uudestaan.

Lontoolainen lauantai

Tuomas Nevanlinna lukee Ian McEwanin Lauantai kirjan huomaamattoman hienosti (mikä on siis hyvä asia äänikirjassa). Kiitokset siis hänelle.

Kirjan päähenkilö neurokirurgi Henry Perowne herää lauantaina aamuyöstä ja huolestuu nähdessään lentokoneen tekevän liekeissä pakkolaskua Hawthornen kentälle Lontoossa. Tästä käynnistyy kirja ja päätyy saman päivän illan nukkumaanmenoon. 

Yhden päivän romaanissa McEwan onnistuu käsittelemään päähenkilönsä pään, ja tässä tapauksessa sananmukaisesti kirurgin potilaiden päiden kautta, kautta monia ihmiselämän perusasioita. Yksi kiinnostavimmista teemoista kirjassa on suhde rauhanliikkeeseen ja sotaan.Britannia on valmistautumassa Irakin sotaan, ihmisten mielipiteet jakautuvat puolesta ja vastaan, niin myös Henryn. Ewan onnistuu kuvailemaan Henryn mielenliikkeitä hyvin samaistuttavasti ja myös siten, että välillä lukijana on helppo olla Henryn kanssa samoillla linjoilla, välillä taas ei. Ja kutkuttavaa on, ettei aina ole perillä mikä on Henryn tai Ian McEwanin sanoma (vai onko sitä). Onko sota oikeutettu (Irakissa) jos en avulla voidaan eliminoida (vielä pahempi Saddamin) hirmuvalta? Ajankohtainen teema edelleen ja juuri nyt.

McEwan onnistuu kuvailemaan pikkutarkasti päivän kulkua ja ajatuksin voimin mennään sekä menneeseen, että tulevaisuuden uhkakuviin. Pääasiassa kuvaus on onnistunutta ja herkullista, vaikka toisinaan, kuten squash-pelin yksityiskohtaisessa kuvauksessa, vähempikin olisi riittänyt (yhdessä kirjan esittelytekstissä tosin juuri tätä kuvausta pidettiin yhtenä parhaista). Kirja on jännittäväkin ja vaikka perhe on tässä keskiössä, niin sen kuvaus onnistuu ilman liikaa siirappia tai hunajaa.

Mainio kirja, vaikka Opetuksia oli vielä enemmän mieleen.

Rakastumisia

 

Javier Marías on taiturimainen kertoja. Rakastumisia kirjan juoni on lähes kioskikirjamainen kolmiodraama yhdistettynä dekkarimaiseen jännitykseen. Samalla se on metakertomus tarinallaisuuden petoksellisuudesta ja totuuden muuntumisesta näkökuman vaihtuessa ja ajan kuluttaessa draaman särmiä.

Mutta ennenkaikkea se on mestarillinen kuvaus mielen liikkeistä, epäilystä, luottamuksesta, rakkauden polkujen mutkista ja eksyttävistä labyrinteistä.

María, kirjan kertoja, on seurannut kantakahvilassaan Miguel Desvernin ja tämän vaimon Luisan onnellisia aamuhetkiä. Yhtenä aamuna Luisa ja Maria näkevät Miguelin viimeistä kertaa. Hänet surmataan väkivaltaisesti.

María tutustuu leskeksi jäävään Luisaan ja rakastuu Miguelin parhaaseen miesystävään Javieriin, josta tulee myös Marían rakastaja. Javier puolestaan on rakastunut Luisaan. Tässä ainekset tarinaan ja sen henkilöiden tarinoiden tarinaan.

Rakkaan kuolema, rakkaan menetys tai rakastuminen toiseen, jolta ei saa vastarakkautta. Kaikki ne johtavat tilanteeseen, jossa elämän merkitys tuntuu katoavan tai itse rakkaus tuntuu julmalta ja kohtuuttomalta. Elämä kuitenkin jatkuu ja maailma ei ole surustamme milläskään vaan porskuttaa eteenpäin meistä välittämättä. Surijan on vaikeaa hyväksyä, että epäonni on tuhonnut menneen elämän, mutta ei suinkaan tulevaa, vaikka siltä tuntuu. Päivä päivältä suru lientyy, vaikka usein siitä pyrkii pitämään kiinni. Kuolema tai pysyvä poissaolo pelottaa, mutta emmehän sure aikaa ennen syntymäämmekään. Samalla tavalla uusi elämä alkaa ja mennyt elämä kuolee pois, päivä päivältä, yö yöltä. Näin käy myös hyvien muistojen, harmillista kyllä. Jos muistot eivät haalistu, ne saattavat myös jalostua elämää suuremmiksi, idealisoiduiksi, sadunomaisiksi kristalleiksi.

Maríaksen Valkoinen sydän oli ehkä vielä vaikuttavampi, mutta Rakastumisia kirjaa lukee jännittyneenä aina loppuun saakka. Sanotaan, että kosto elää, mutta onko kuitenkin monta kertaa parempi antaa olla, antaa ajan hoitaa ja antaa kuolleiden haudata kuolleensa.

Vaivan arvoista - kyllä!

Ennakkoluuloisena tartuin Ville-Juhani Sutisen kirjaan Vaivan arvoista - Esseitä poikkeuskirjallisuudesta. Lehtiarvioista olin saanut kuvan - ja täydelleen väärän - kirjan tyylilajista ja tavoitteesta. Taas kerran osoittautui oikeaksi ajatus, että pitää lukea itse ja tehdä oma arvio, ei luottaa toisen käden lähteisiin.

Sutinen käsittelee kirjassaan poikkeuskirjallisuutta, joka pääasiassa tarkoittaa laajoja, usein rakenteeltaan ja/tai kieleltään monimutkaisia teoksia. Sutisen käsittelemiä teoksia on kolmetoista ja niiden lukeminen vaatii erityistä ponnistelua ja usein edellyttää myös kirjan synnyn yhteiskunnallisen ja kulttuurisen kontekstin ymmärrystä sekä sitä, että kykenee asettamaan tekstin kirjallisuushistorialliseen yhteyteensä. Viittauksia muihin, usein tunnetumpiin teoksiin on myös runsaasti.

Osa teksteistä on joko maineeltaan itsellenikin tuttuja, osaan olen tutustunut, ainakin osittain, mutta suurin osa Sutisen käsittelemistä teoksista on itselleni täysin tuntemattomia ja myös osasta niiden kirjoittajista en ole kuullut. Osaa niistä ei ole suomennettu ja kirjojen alkukielinen lukeminen vaatisikin hyvää tai erinomaista kyseisen kielen hallintaa.

Paras innoituksen lähde Sutisen kirjassa on se tapa, jolla hän käsittelee teoksia ja niiden tekijöitä. Riittävästi, mutta ei liikaa ja hän myös kertoo omasta suhteestaan teoksiin. Kirjallisuutta opiskelleena, kirjoja kirjoittaneena ja kirjoja kääntäneenä hänellä vaikuttaa olevan hyvä perehtyneisyys aiheeseen. Ville-Juhani Sutinen kehittelee teoksesta vaikuttavan sivistyksen puolustuspuheen ja arvostelee "perstuntuma paradigmaksi" kutsumaansa, ajallemme tyypillistä, perustelematonta ja asiantuntijuutta, tietämistä ja tiedettä väheksyvää "keskustelua" ja "kirjallisuutta".

Vaivan arvoista on vaivan arvoinen.

 

Lystillinen surumielisyys, Italo Calvino

Italo Calvinon kirjallisen testamentin teemoina on keveys, nopeus, täsmällisyys, näkyvyys ja moninaisuus. Näissä Amerikan luennoiksi kutsutuissa esseissä hän pohtii ja kertoo kirjoittamisen periaatteista. Kirjan otsikkona on Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle, mutta tekstejä on viisi. Calvino ei ennättänyt saada viimeistä luentoa valmiiksi ennen kuolemaansa.

Luennot ovat kiinostavia ja opettavaisia. Lukijana saan kurkistaa kirjailijan lukeneisuuteen perustuvaa oppineisuutta, käytännön kokemusta kirjailijana, kääntäjänä ja kustannustoimittajana. Etenkin nykykirjallisuuden suhde antiikin teksteihin on kiinnostava. Ensimmäinen luento Keveys on erityisen antoisa. Huomiot kaunokirjallisuuden, ajan tieteen ja muun kulttuurin suhteesta tulee kirkkaiden välähdyksien tavoin esille Calvinon pohtiessa keveyden ja raskauden suhdetta elämässä ja teksteissä.

Calvinoon itseensäkin sopii hyvin hänen Shakespearelta lainaamansa tekstikatkelma Miten haluatte näytelmän Jaquesilta:

... raskasmielisyyteni on minun omaani, monenmoisista aineksista valmisteltua, monenmoisista sekoituksista kiehitettyä, ja itse asiassa kokonaistutkistelemus matkoistani, joiden tuhkatiheä jauheleminen sotkee minut sangen lystilliseen surunvoittoisuuteen.

Taloustieteilijä humanismin oppimestarina

 

On hienoa, että talouden, politiikan, demokratian ja hyvinvointivaltion tilaa ja tehtäviä tarkastellaan humanismin prisman kautta. Sixten Korkman pyrkii valottamaan ja vahvistamaan hyvinvointivaltion taloudellista perustaa ja poliittista kivijalkaa markkinaliberalismin ja populistisen konservatismin  ristiaallokossa maltillisesti, kiihkottomasti ja korrektisti sosiaaliliberaalein äänenpainoin. Äärikiihkoilua nykymaailmassa on riittämiin, joten yritys on kiitettävä jo sinällään. Samalla se tekee kirjan käsittelytavasta jollain tavoin lattean ja oppimestarimaisen. En oikein tiedä kenelle se on tarkoitettu?

Humanisteille, joihin itsekin ilmeisesti kuulun, teksti on monin osin koulukirjamaista ja sivistysanakirjasta määritelmiä etsivää kertausta, syventävää tai uusia oivalluksia on vaikea tekstistä löytää. Talous-  tai yhteiskuntatieteiden perusteiden tuntijalle tai tekniikan asiantuntijalle teksti taas tuntuu nostavan oppimestarin sormen pystyyn: riennä taiteen piiriin, mieluusti oopperaan tai ainakin romaanitaiteen pariin, jotta ymmärrät kokonaisuudestakin jotain. Korkmanin tavoite on siis hyvä, poliittinen ohjelmiakin pääosin hyväksyttävä, vaikkakin liian pehmeä.  Hän tuntuu ymmärtävän lähes kaikkea ja kaikkia ja  uskovan, että valistamalla ei-humanisteja asiat korjautuvat. Humanisti joutunee kuitenkin tänä päivänä pitämään hyvinvointivaltion ”makeiskorista” kiinni paljon tukevammin, kuin saarnaamalla lähimmäisenrakkautta korulausein pohjoismaisen kolmannen tien nimiin. Korkmanin katu-uskottavuus ei ole kovin vakuuttava.

Parasta kirjassa ovat jaksot, jotka ilmeisesti ovat Korkmanin oman osaamisen ydintä. Tilastolliset ja kansantaloustieteellisin vertailut erilaisten valtioiden ja yhteiskuntien välillä.  Korkman perustelee ja osoittaa pohjoismaisen säätelyn onnistuneisuuden pahimpien kapitalismin tai markkinatalouden kielteisten ”ulkoisvaikutusten” loiventamisessa. Tasa-arvoon pyrkiminen, ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen sekä ympäristön pelastamisen asettaminen etusijalle on hyvä arvopohja tarkastelulle. En kuitenkaan samastaisi ja käyttäisi synonyymina markkinataloutta ja kapitalismia. Kapitalismin ydin on pääoman arvonlisäyksen sisäisen logiikan ja kehityksen lainalaisuuksissa. Markkinat taas ovat laveampi alusta, joka historian kulussa on saanut ja voi saada jatkossakin kapitalismista erkaantuvia muotoja. Poliittinen kenttä on tämän päivän maailmassa jakautunut moneen eri tapaan, niin vasemmistoon kuin oikeistoon, mutta usein myös näitä halkovaan arvoliberaaliin ja arvokonservatiiviseen suuntaan.

Sixten Korkman poseeraa kirjansa kansikuvassa kirjastossa. Lukenut mies hän epäilemättä on, monessa mielessä sivistynytkin, mutta oppimestarimaisuus tekstissä ärsyttää.

2 x Jorge Luis Borges

 

Jorge Luis Borges (1899-1970), argentiinalainen tarinoitsija, ei ole kuka tahansa. Hänen kirjoissaan on aivan omanlaisensa swingi. Omaelämäkerrassaan hän kuvailee lyhyesti kirjallista elämäänsä ja hänen elämänsä onkin sidoksissa kirjoihin, nähtyihin, luettuihin, kirjoitettuihin ja kuviteltuihin. Toisin kuin esimerkiksi Ville-Juhani Sutinen (Vaivan arvoista), Borges korostaa iloa tuottavaa lukukokemusta. Sutiselle kirjan lukemisen, ainakin osan niistä, palkitsevuus syntyy lukemisen vaivannäöästä. Borgesille kirjan tulee tuottaan ensisijaisesti iloa. Kirjan ei tule vaatia ponnistelua, onnen ei tule vaatia ponnistelua. Tämä on myös kriteeri onnistuneelle kirjalle. 

Jos jotain on vaikea lukea, kirjoittaja on epäonnistunut. Sen vuoksi katson, että Joycen kaltainen kirjailija on oleellisesti epäonnistunut, koska hänen lukemisensa vaatii ponnistelua. 

Borgesin mukaan (k)irja luetaan muistamisen vuoksi.

Mutta ei Borgeskaan ole aivan helppo luettava. Erityisesti on suhteellisen haastavaa päästä jyvälle kaikista niistä koukuista, joita hänen tekstissään vilisee. Viittauksia, lainauksia ja kujeita moneen suuntaan. Borges on hyvin lukenut ja sulattanut lukemansa, mutta ei akateemiseen tapaan piittaa kovinkaan paljon tulkinnan kohdallisuudesta tai reflektoi pohdintojaan suhteessa muiden omien aikalaistensa kirjoituksiin.

Nyt hiljattain suomennetussa luentoihin perustuvissa kirjoituksissa Viisi aihetta Borges pohtii, otsikon mukaisesti, viittä aihetta: kirjaa, kuolemattomuutta, Emmanuel Swedenborgia, salapoliisikertomusta ja aikaa. Mikäli aiheita katsoo kokonaisuutena, ne ovat melkoisessa epätasapainossa: aika ja kuolemattomuus painavat tonneittain enemmän kuin kirja, salapoliisikertomus ja Swedenborg. Mutta kaikki tyyni; juuri tässä on Borgesin voima. Hän asettaa elämän moninaiset asiat yhteyteen toistensa kanssa, usein yllättävällä tavalla. Pohdinnat ovat omalla tavallaan viihdyttäviä, syvällisiä ja kokoavat monia keskeisiä teemoja yhteen. Kirja on maailman, ainakin Borgesin maailman, merkittävä fokus. Ajan pohdinnassa on varsin hyvin kerätty teemoja ajan luonteesta kokemuksen paradoksaalisena perustana. 

Mielen labyrinttiin ei tarvitse eksyä, siellä voi kulkea vapautuneesti kuin hyvin järjestyneessä kirjastossa tai sen hämärämmän ja sekavamman varaston viileässä hyväilyssä.

Vaikea pala

 Mihail Šiškinin Sota vai rauha. Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä (WSOY, Helsinki 2023) on haastava ja raastava kirja. Sen luettuaan ymmärtää ja suree Venäjän tilannetta ja Venäjän ja Lännen suhteita entistä enemmän. Šiškinin kuvaus on armoton, synkkä ja monessa mielessä venäläinen. Lyhyesti: Šiškinin mukaan ei ole odotettavassa Venäjän demokratisoitumista näkyvässä olevassa tulevaisuudessa ilman, että tapahtuu ihme. Venäjän kansa ei kaipaa muutosta, koska muutos merkitsisi kaaosta. Kansa kaipaa vakautta ja vahvaa johtajaa, itsevaltias Putinia tai, mikäli Putin epäonnistuu (Ukrainan) sodassa, uutta "Putinia" nykyisen tilalle, häntä joka palauttaa Venäjän suuruuden. Uutta oikeaa tsaaria.

Länteen suuntautuneen sivistyneistön, potentiaalisen opposition ja nuoren sukupolven voima ei riitä muutokseen. Ei ole riittänyt ennen, eikä riitä nyt. Venäjällä on ollut vain kaksi lyhyttä muutoksen mahdollisuutta, heti vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen ja uudestaan 1990-luvun Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Molemmat kerrat päättyivät eliitin vaihtoon ja voittoon, mutta itse yhteiskunnan rakenne ei muuttunut. Tsaari kaatui, kommunistisen puolueen terroristinen hallinto kaatui, mutta eliitti säilytti tai vaihtoi osin edustajiaan, mutta säilytti rakenteellisen asemansa. Kansa alistuu orjan lailla isäntien alaisuuteen sillä jokaisen on elettävä ja perheiden on selviyttävä vallitsevissa oloissa. Normina on vahvemman valta, kaikkien tietämä valhe sekä korruptoitunut systeemi, jossa "mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy".

Šiškinin kuvaus Venäjästä on vielä synkempi kuin esimerkiksi Mark Galeottin Valta ja voima. Venäjän mafia Kremlin suojeluksessa teoksessa. Galeotti analysoi Kremlin valtakoneiston ja rikkollisjärjestöjen suhdetta ja yhteistoimintaa. Šiškinin menee paljon pidemmälle. Hänen mukaansa Venäjällä ei ole mafiaa, koska Venäjän valtio on mafia, kriminaalien joukko, joka pitää kansan ruodussa. Veriraha valuu Venäjältä länteen, koska sitä ei ole turvallista säilyttää muiden roistojen ulottuvilla ja lännen pankit ja myös valtiot ovat olleet polvillaan ja kuolanneet tuon rahan perään tai sitä ei ainakaan ole tähän mennessä kyetty torjumaan. 

Šiškinin teksti ei ole kovin analyyttinen. Se on humanistinen hätähuuto tilanteessa, jossa tunnelin päässä ei näy valoa tai valo tulee korkeintaan vastaan tulevasta junasta, joka murskaa taas kerran toivon paremmasta. Šiškin valjastaa kirjallisen kykynsä venäläisen patetian voimalla puolustamaan demokratiaa ja vastustamaan nykyistä menoa Venäjällä. Hän häpeää ja pyytää anteeksi. Vain täydellinen nykyisen Venäjän valtakoneiston tuhoaminen on vaihtoehto samaan tapaan, kuin Hitlerin Saksa tuhoaminen aiemmin. Saksa teki ja tekee edelleen pesäeroa omaan synkkään menneisyyteensä. Venäjällä on sama  edessä, mikäli mielii päästä mukaanlännen demokraattiseen kehitykseen.

Lopussa Šiškinin ylistää Eurooppaa ja EU:ta niin, että hirvittää. Ihme ja EU:n edustamat arvot voivat pelastaa Venäjän. Melko surutta Šiškinin yhdistää euroopan (kiistatta hienon) kulttuuriperinnön EUn ja länsimaiden nykyisiin arvoihin.

Ymmärrystä Venäjän tilanteeseen Šiškinin kirjoitukset tuovat. Pelkoa ja epäilystä se ei vähennä. On siis oltava valppaana, jotta hyvä usko parempaan ei estä näkemästä realiteetteja.

Maailma ja elämä opettaa

Oivallinen oman elämän (kirjan henkilön) ja Euroopan ja maailmankin historian yhteennivouma brittiläisestä näkökulmasta. 

Ian McEwanin Opetukset on varsin mittava yritys sitoa oma tarina maailman menoon, niin historiaan kuin omaan elämänhistoriaan. Kirjan päähenkilöllä on runsaasti yhtymäköhtia kirjan kirjoitajan elämään, missä määrin, se jää auki. Kirjan päähenkilön Roland Bainesin tarina alkaa kuvauksesta, jossa hän nuorena poikana hämmentyy naispuolisen pianonsoitonopettajansa oudosta käyttäytymisestä. Sen jälkeen siirrytään aikuiseen Rolandiin, nuoreen isään, joka on jäänyt pienen poikansa Lawrencen yksinhuoltajaksi. Vaimo Alice on lähtenyt yllättäen. Eletään 1980-lukua. Kirjan lopussa ollaan nykyajassa 2020-luvun alussa. 

Vuosien saatossa Rolandin vaimosta saksalaistaustaisesta Alicesta kehkeytyy Nobel-tasoinen kirjailija. Rolandista, lahjakkaasta pianistista ja runoilijasta, ei sen sijaan tule "mitään". Hän kasvattaa poikaansa, elättää heitä hotellin aulapianistina ja tennisvalmentana. Köyhyys, epäonni parisuhteissa, terveydelliset ja muut vastoinkäymiset ovat ajelehtivan Rolandin riesana. Vähitellen kirjassa avataan Rolandin taustaa. 

Kirjan aikaulottovuus on siis aina 1950-luvulta nykypäivään. Tarinaan on kudottu monia aikamme keskeisiä solmukohtia aina 1960-luvun kylmän sodan ydinsodan pelosta Tšernobylin onnettomuuteen, Saksojen yhdistymiseen, koronaan, terveyteen, elämäntapaan ja sairauteen, feminismiin, parisuhteen kiemuroihin, uusperheisiin ja omaan sukuun. Samalla pohditaan tapahtumien yhteyksiä luovuuteen ja tarinallisuuden suhdetta kirjallisuuteen, runouteen ja musiikkiin, tunteisiin ja koko elämismaailmaan. Teemoja ja tapahtumia on lähes hengästyttävä määrä, pääasiassa melko luontevasti tarinaan liittyen. Joissain kohdin siirtymät vaikuttavat rakenteellisesti kömpelöiltä, mutta henkilöiden elämänkulku on riittävän tutun ja todenkaltaisen oloinen, jotta tarinaa ja poliittis-historiallista aineistoa voi lukea sujuvasti.

Kirjan tarinan sisään on rakennettu paljon pohdintaa romaanien omaelämänkerrallisuudesta ja totuudenkaltaisuudesta. Myös loppusanoissa Ian McEwan kertoo muutamin sanoin kirjan suhteesta omaan elämäänsä. Mikä tämä suhde todellisuudessa on jää arvoitukseksi. Tärkeämpää on varmaan miettiä kirjan tarinaa suhteessa omaan elämäänsä. Mitä valitsin, missä olin vietävissä. Teinkö valinnat hyvässä uskossa ja olisinko oikeasti voinut toimia toisin. 

Kirjassa taitaa olla opetus: tavallinen elämä on tavoittelemisen arvoista. Se suodaan harvoille ja valituille. Usein muun tavoitteleminen saattaa tuottaa hienoja kulttuurisia tuotoksia, mutta onko siitä maksettava inhimillinen hinta liian suuri, ja kenen kannalta. Missä on raja rakkauden ja rikoksen välillä. Parantaako aika haavat, mitä voi ja tulee antaa anteeksi itselle ja muille? 

New York -ihmisen kaupunki

 

Vivian Gornick sanoo tietäneensä jo hyvin nuorena, että maailmalla on keskipiste ja pääkaupunki. New York ja erityisesti Manhattan on ihmisten välisen vuorovaikutuksen tihentymä, jossa elämä sykkii, tiivistyy ja kukoistaa. Menestys, älykkyys, kahvilat ja keskustelu on polttovoima, jossa yksinäisyys viihtyy. Ihmisen pyrkimys saada selville oman olemisensa vieraus mahdollistuu ja tarve päästä siitä eroon käy tarpeettomaksi. Mutta ei siitä puhuminen ja kirjoittaminen.

Erikoisen naisen kaupunki: Muistelma kertoo ihmisistä, joita pelottaa luonnossa oleminen. Elämä tuntuu vaaralliselta, jos lähietäisyydellä ei ole metroasemaa tai taidemuseota. He tuntevat kauhua, ehkä aivan heideggerilaiseen tapaan, autiomaan kasvaessa. Kun tuo autiomaa valtaa alaa omassa mielessä, lähimmällä metrolla saattaa vielä päästä pakoon tai kadun satunnainen sattumus läikäyttää elämän voiman oman mielen sopukkaan (tai ainakin siitä voi kirjoittaa muistiinpanon tulevia tekstejä rikastuttamaan).

Jostain syystä tämä on samalla kertaa kiehtovaa ja kammottavaa: Vivian Gornick antaa kaupungin puhua kauttaan kieltä, jota on helppo ymmärtää, vaikka kokemus New Yorkista on melko etäinen (vaikka tunnen sen kyllä paremmin kuin Lappeenrannan, Kuopion tai sanokaamme Delhin tai Pekingin).

Vivian Gornickin keskipisteenä on hänen oman ajattelunsa kaupunki. Hienosti hän kuvaa rakkauden ja ystävyyden samuutta ja eroa. Niiden syntymistä, kestoa ja katoavaisuutta. Kaipuuta yksinäisyyteen, joka on mahdollista vain joukossa kaltaisia. Lähin ystävä löytyy toisesta, jonka löytää omasta itsestään.

W.G.Sebaldin mukaan

W.G.Sebaldin esikoisteos Nach der Natur (1988) on ilmestynyt suomeksi Kari Aronpuron oivallisena käännöksenä nimellä Luonnon mukaan. Perusruno (PALLADIUM &NTAMO 2022). Kirjassa on kolme tekstiä KUIN LUMI ALPEILLA, JA JOS JÄISIN ÄÄRIMMÄISELLE MERELLE sekä SYNKKÄ YÖ VÄISTYY.

Sebaldin tuotannosta on tehty lukuisia tutkimiuksia ja useimmissa tämä esikoisteos on sivutettu melko vähällä. Tulkinnat sen runollisen ilmaisun suhteesta hänen proosatuotantoonsa ovat vaihtelevia. Teksti on kertovaa proosarunoutta, jossa W.G. Sebald kuvailee maalari Matthias Grünewaldin (noin 1475–1528), luonnontieteilijä Georg Wilhelm Stellerin (1709–1746) ja omia kokemuksiaan ja näkemäänsä muistoina jostain menneestä. Sebald kysyy: Miten kauas taaksepäin pitää ylipäänsä mennä löytääkseen alun?

Sebald kirjoittaa, Aronpuron kääntämänäkin, niin kauniisti, ettei oikeastaan ole olennaista mistä hän kertoo vaan miten hän sen tekee. Lukiessa on kuin kuuntelisi tarinaa, joka vie mennessään vieraalle maalle, vieraisiin kieliin ja tunteisiin, joiden olemassaolon vain aavistaa.

Tuomari Nurmio on täällä tänään

 

Dumari, Tuomari Nurmio, Hande Nurmio ... rakkaalla rokkarilla on monta nimeä. Mutta kenelle hän on rakas, ei ainakaan itselleen. Saattaa olla, että joillekin hän on myös inhokki ja välinpitämättömästi hänen tekemisiinsä ei taida juuri kukaan suhtautua.

Raimo Pesosen, Jukka Lindforsin ja Markku Salon kirjoittama  Dumari. Vanha ja Uusi testamentti on laajennettu ja osin korjattu painos aiemmasta vuonna 2010 ilmestyneestä Dumari - Kohdusta hautaan ja paratiisin puutarhaan. Silloin sen luin, mutta nyt 11 vuotta myöhemmin teos ja Nurmion tuotanto avatui kyllä paremmin. Dumarin tekstien ja elämänvaiheiden lisäksi levyjen ja esiintymisten soundilliset valinnat ja musiikilliset ulottuvuudet nousivat paremmin esille. Kirja pitäytyy hyvin tuotantokeskeisessä tarkastelussa ja tekstien ja musiikin niin sanotut ulkomusiikilliset tekijät tuodaan esiin vain tarvittavissa määrin sen enempää retostelematta elämän tai Nurmion yksityiselämän yksityiskohdilla.

Tähän mennessä olen Nurmiolta kuunnellet hyvillä mielin pääosin vain levyt Kohdusta Hautaan (1979), Maailmanpyörä palaa (1980), Lasten mehuhetki (1981), Punainen planeetta (1982) ja Hullu puutarhuri (1992). Nyt kuuntelin tai ainakin yritin kuunnella myös muut levyt, mutta vain Alamaailman Vasaroiden kanssa tehty Kinaportin kalifaatti (2005) sekä eräät värssyt Dumari ja Spuget tuotannosta tulivat perille. Hämmentävästi ne olivat jääneet jotenkin väliin tässä vuosien varrella.

Hannu Nurmio on ylittämätön sananikkari ja parhaimmillaan hieno runoilija suomalaisessa musiikkiskenessä. Musiikillisesti laaja-alainen, yllättävä ja tinkimätön omalla tavallaan. Henkilönä Nurmiosta ei piirry kovin miellyttävää kuvaa, mutta persoonansa ristiriitaisuudet ovat tuoneet ulottuville jotain hyvin omanlaatuista musiikkia ja tekstiä. Osa projekteista on vielä kesken, joten vielä voimme odottaa jotain tulevaksi.

Alussa oli... ?

 

Alussa oli kiinnostus, lopussa ärsytys. Olisihan ollut mullistavaa, jos vuoden 2023 ensimmäisenä päivänä loppuunsa tullut kirja olisi avannut kokonaan uuden näkemyksen ihmiskunnan historiaan, nykyisyyteen ja avannut vieläpä auvoisan näkemyksen tulevaisuuteen. David Graeberin ja David Wengrowin pyrkimys kirjoittaa ihmiskunnan historia uusiksi on kunnioitettava, kiinnostova ja hankkeena sinänsä kannatettava. Mutta, mutta. Aika monta Muttaa tulee mieleen etsimättä ja etsimällä varmaan vielä enemmän.

Alussa oli ... Ihmiskunnan uusi historia -teoksen tekijät  popularisoivat kymmenen vuoden tutkimus- ja kirjoitustyön tulokset tavalla, joka on toisaalta syy, jonka vuoksi ei-antropologiaan erityisesti perehtynyt lukija yleensäkään jaksaa kuunnella tai lukea laajan teoksen, mutta samalla se on ärsytyksen aihe. Kirjan retoriikka on varsin vastenmielinen ja lukijalle on melko selvää minkälainen poliittinen agenda sen taustalla on, vaikka Wengrow haastettelussa (Yle Areena 15.9.2022) väittää perustavansa väitteensä empiiriseen arkeologiseen aineistoon. He siis lukevat aikaisempaa aineistoa ja uusinta tai uudempaa arkeologista aineistoa uudesta näkökulmasta. Mutta välineinä ei ole vain arkeologia, vaan myös antropologinen tutkimus, politiikan teoria, sosiologia, valtio-oppi ja kielitieteellisiä päätelmiäkin viljellään. Aatehistoriakin laitetaan käsittääkseni uusiksi tai versioidaan omiin tarpeisiin sopivaksi.

On hyvä, että pyrkimyksenä on ylittää ja syntetisoida eri tieteenalojen tuloksia, mutta samalla se johtaa melkoiseen käsitteelliseen, terminologiseen ja retoriseen soppaan, josta ei selvitä, onko kyseessä tieteellinen tutkimus, uusi (myyvä) tarina, hypoteettinen tiedepoliittinen ohjelma vai nykypolitiikan kritiikki, jota perustellaan sopivasti valitulla aineistolla. Ehkä kaikkea tätä. 

Graeber ja Wengrow haastavat perinteisen, länsimaisen ja  evolutiivisen käsityksen ihmiskunnan historian välttämättömästä kehityksetä pienehköistä metsästäjä-keräilijä ryhmistä maatalouden vallankumouksen kautta nykyisiin kansallisvaltioiden muodostamaan hierarkiseen, epätasa-arvoiseen globaaliin systeemiin. Aineistoa, esimerkkejä ja kertausta kirjassa on tavalliselle ei-arkeologiaan tai ihmiskunnan historiaan syvällisesti perhetyneelle lukijalle pyörryksiin asti. Oman tietomääräni puitteissa on mahdoton arvioida teoksen tietosisällön kattavuuden tai valikoivuuden astetta riittävästi, jotta voisi siitä perustellusti sanoa juuta tai joota. Kirjan heikkous on siinä, että tieteenfilosofinen artikulaatio teoksen paradigmaattisista lähtökohdista ja sen arkeologisen aineiston ja aineiston politologisen lukemistavan välillä on vähintäänkin pinnallinen. Retoriset keinot ovat kuitenkin vahvasti käytössä ja monin paikoin kirjoittavat tuntuvat voimakkain keinoin väheksyvän aiempaa tieteellistä tutkimusta ja vetoavat (populistisesti?) kirjassaan akateemisen tutkimuksen vastaiseen mielialaan ikään kuin itse eivät tuohon yhteisöön kuuluisi. He viittaavat usein tarinallisuuden harhoihin, mutta eivät kuitenkaan reflektoi luotettavan tuntuisesti oman tarinansa tieteenfilosofisia, poliittisia ja retorisia ennakkoehtoja ja seurauksia. Vaarana on, että tämän tarinan voi heittää tarinoiden laatikkoon muiden tarinoiden joukkoon. Historia ja tarina ovat perimmiltään samaa juurta - maailmasta on tuhat tarinaa, tämä on niistä yksi. Tuomas Nevanlinna lukee tarinan varsin oivallisesti, mutta lisää tuota retorista ulottuvuutta omilla äänenpainoillaan entisestään.

Graeber ja Wengrow eivät aina tunnu erottavan ideaalityyppisiä ja empiirisiä tai historiatieteellisiä kuvauksia toisistaan. Näin he voivat aina tarpeen tullen polttaa kulloinkin rakentamansa olkipukin ja tanssia sen liekkien lämmössä ja korostaa oman näkemyksen loistavuutta. Päähyökkäyksen kohteena on strukturalistinen ja evolutiivinen käsitys yhteiskuntien kehityksestä. Sen tilalle he tukevat käsitystä, jossa ihmiset yhteisössään valitsevat minkälaisen yhteisön he haluavat. Graeber ja Wengrow saavat esihistorian kuulostamaan siltä, että kauan sitten, ajassa noin 5000 vuotta sitten, ihmiset istahtivat rinkiin tai mutkikkaiden riittien ja rituaalien avuilla kysyivät, että mitenkäs sitten eletään: viljelläänkö nyt hetki leikkimielellä viljaa, keräillään sitten puoli vuotta marjoja, jyviä, tammenterhoja ja muuta vapaata luonnontuotetta, ollaan välillä hierarkisia ja välillä taas tasa-arvoisia ja sitten taas jotain muuta, vapaasti ja luovasti. Ja kyllä löytyy myös muodikkaasti viittauksia feministiseen historiaan sekä patriarkaattisen historian kritiikkiä.

Pari kolme Muttaa liittyy myös siihen, minkälaisin käsitteellisten välinein aineistoon tartutaan. Tuntuu, että tekijät eivät tee hyödyllistä erottelua sivilisaation ja kultuurin välille ja Horkheimerin ja Adornon valistuksen dialektiikkakin tuntuu olevan heille outo kehitelmä. Historian ja aatehistoriankin solmukohdan he asettavat valistukseen ja Jean-Jaques Rousseaun filosofiaan, vaikka se luontevammin asettuisi renessanssiin ja niin sanotun uuden ajan alkuun, eikä vasta Ranskan valistukseen. Melko keveästi he heittävät vakiintuneita luokituksia romukoppaan ja samalla luovat omia ensimmäisen, toisen ja kolmannen asteen järjestelmiä tilalle itse luomiensa kriteerien perusteella. Tuntuu siis, että he pyrkivät paradigmaattiseen muutokseen eli tieteelliseen vallankumoukseen eivät niinkään kehittämään jotakin olemassaolevaa tutkimuslinjaa edelleen.

Yuval Noah Harari on yksi kirjassa kritisoitu tunnettu historian popularisoija. Hararin kirjan Sapiens - Ihmisen lyhyt historia luin aiemmin ja muutaman sanan siitä kirjoitinkin. Näyttää siis siltä, että kamppailu ihmiskunnasta ja sen historiasta kiihtyy. Alussa oli ... kirja on hyvää ajatuksellista pöyhintää ja pitää kyllä mielen vireällä seuraavia tarinoita odotellessa.

Kirjailijan persoona?

 

Haruki Murakami on varsin suosittu ja taitava kirjailija. Hänen teoksiaan olen lukenut aina sitä mukaa kuin niitä on suomennettu. Nyt käsillä oleva Ensimmäinen persoona kiinnosti; lupauksena oli, että teos on Murakamin henkilökohtaisin. Lupaus ehkä täyttyi tai sitten ei. Vain niminovelli Ensimmäinen persoona oli hyvin taitava pieni helmi, mutta juuri se osoitti, totuudellisesti tai kierrellen, että Murakamin kirjojen alter egot ovat vieraita myös hänelle itselleen. 

Haruki Murakami tuntuu katsovan tekstin peilistä itseään, eikä tunnista, vaikka henkilön päällä on Paul Smithin tummansinininen puku, Ermenegildo Zegnan solmio ja jalassa cordovan-nahkakengät, kuka oikeastaan on kyseessä. Tuo henkilö kysyy, kuten kai useat meistä jossakin vaiheessa tai useamminkin: Ehkä olen jossakin elämäni risteyksessä kääntynyt väärään suuntaan. Vain häpeä on yhteistä kirjan henkilöiden ja hänen itsensä välillä.

Murakamin kirjat ovat usein hienoja kuvauksia kulutus-kapitalismiin syvälle uponneista, menestyvistä, mutta oman tilanteensa tiedostaneista, vierautuneista ihmisistä, joille avoimuus, itsetutkiskelu ja autenttisuuskin ovat vain naamioita, joiden taakse kätkeytyä.

Osa kirjan teksteistä ei innostanut. Murakamin kiinnostus baseballista ei ottanut tuulta alleen ja nuoruuden kirjoitukset, vaikkakin lyhennettyinä ja kriittisin kommentein varustettuina, olivat oikeasti aika vaatimattomia. Toden ja mielikuvituksen sekoittelu on kirjoittajalta sujunut varhaisista ajoista sujuvasti ja ilman tunnontuskia. Pohdinnnat "rumista" ja "kauniista" naisista, eivät nekään oikein napanneet.

Onneksi monet kirjat ovat kiinnostavampia kuin niiden kirjoittajat. Näin ainakin tällä kertaa. 

Salaisuuksien labyrintti

Kirjoittaako vai ollako kirjoittamatta? Ainakin tuntuu uhkayritykseltä kirjoittaa siitä, mistä tämä merkkiteos kertoo. Jo kirjan kannen lieveteksti varoittaa: Älä koskaan yritä kuvailla, mistä jokin merkkiteos kertoo.

Elämän ja kirjallisuuden, miksei myös miesten, syvimmät salaisuudet, väikkyvät tekstissä: Emme lainkaan uskoneet, että kirjallisuus pelastaisi maailman, sen sijaan uskoimme, että kirjallisuus oli ainoa tapa pelastua siltä. 

Alkuluvuissa on metakritiikkiä afrikkalaisesta kirjallisuudesta varsin länsimaiseen postmoderniin ja leikittelevään tyyliin. Loppua kohden, taitavasti eri tyylilajeja viljellen, tarina syvenee, vakavoituu ja muuttuu paikoin karuksi Senegelin kolonialistisen taakan purkautumisen kuvaukseksi. Kirjallisuuskritiikin purevuus vaihtuu veitsien ja aseiden tappaviksi iskuiksi.

Postkolonialistisen kirjallisuuden haaste on megaluokkaa. Onko entisten siirtomaiden asukkaiden tai emämaassa koulutuksensa saaneiden kirjallisuus, ranskalaista, portugalilaista tai brittiläistä kirjallisuutta? Tässä tapauksessakin kyseessä on ranskalainen kirjallisuus, vaikka kirjoittaja on senegalilainen. Voisi tietysti sanoa, että ketä kiinnostaa moinen luokitus, mutta kyllä se kiinnostaa ja vaikuttaa. Kirjallisuuden opetuksessa ja omaksumisessa on rajauduttava jollakin tavalla. Raja tieteelliseen tutkimuksen käsitteelliseen selkeyteen ja luokitteluun voi johtaa helposti nationalistisiin pyrkimyksiin ja  kansallisiin kaanoneihin, lokerointiin. Romaanin taide piilee kuitenkin juuri siinä, että se ylittää kansalliset rajat, omii itseensä kaiken arvokkaan ja yleisinhimillisen.

Mbougar Sarrin teoksen alussa on lainaus Roberto Bolañon Kesyttömät etsivät teoksesta, se lupaa paljon. Sarr myös lunastaa lupauksen, vaikka ei aivan Bolañon mestarillisuuteen ylläkään. Mohamed Mbougar Sarrin Miesten syvimmät salaisuudet kuljettaa lukijaa labyrinttimaisessa rakenteessaan moneen: Pariisista Amsterdamiin, sieltä Argentiinaan ja muuanne Latinalaiseen Amerikkaan. Syvin kätkeytyy kuitenkin Senegaliin, sieltä kaikki alkaa ja päättyy. Poissaolevan isän -teeman kautta etsitään kadonnutta kirjailijaa, oman kulttuurin juuria ja sivistyneen maailman kirjallisuuden olennaisuuksia ja  pikkumaisuuksia. Kirjallinen kritiikki palmikoituu murhamysteerin ja kansanmurhan kuvauksiin. Kirjoittaako  todellisuudesta kun se välttämättä muuttuu kirjallisuudeksi. Sarr viittaa kirjassa suoraan Wittgensteinin mistä ei voi puhua lauseeseen ja siihen, että vaikeneminen ei tarkoita, etteikö voisi näyttää: 

Siinä meille tehtävä: ei eheytyä, ei hoitaa eikä lohduttaa, rauhoittaa tai kouluttaa muita, vaan seisoa suorana keskellä pyhää haavaa, nähdä se ja osoittaa sitä vaiti. 

Yö.Uni.Kuolema.Ja tähdet

 

Hämmentävä teos. Taiturimaisen kertojan kliseitä välttelevä ja samalla kliseinen ydinperheen täydellisen hajoamisen ja tuhoutumisen kuvaus. Massiivinen panoraama seitsenhenkisen perheen selvitymisyrityksistä, kun perheen perusta, tukipilari ja dominoiva päämies, Whitey McClaren, entinen pormestari kuolee yllättäen. Jäljelle jää vainaja, joka on läsnä lesken ja viiden lapsen elämässä, sisäisenä puheena, omaisuuden osittaneena patriarkkana, perheshowta pyörittäneenä seremoniamestarina.

Kirjan keskushenkilö Whitey siis selviytyy elämästään siirtymällä rajan tuolle puolen äkkiä ja yllättäen. Mutta miten selviää leski, Jessalyn, jota aviomies on kohdellut kuin prinsessaa, lasta tai invalidia, näkökulmasta riippuen? Auttaen, ansaiten, tukien, hoitaen kaikkia asioita ja jättäen lasten ja kodinhoidon vaimolleen. Entä lapset? Kunnianhimoinen perheen bisnestä jatkava vanhin poika Thom tai nuorimmainen, itseään etsivä taiteilija ja musta lammas Virgil? Entä tyttäret? Avioeroa haikaileva perheenemäntä, vanhin sisar Beverly, tutkijanurasta luopuva biologi Sophia tai koulun tiukkapipoinen rehtori Lorene?

Yhdysvaltain yhteiskunnan rakenteet, omaisuus, perhe, mieli- ja väkivaltainen poliisi, oikeusjärjestelmä, luokka- ja rotuerot, sukupuolten roolit ja niihin liittyvät odotukset, terapia ja omankädenoikeutus, eläintensuojelu ja luontokato, kaiken tämän kaiken Joyce Carol Oates onnistuu nivomaan perheen tarinaan luontevasti. Juonen käänteitä on vaikea aluksi ennustaa, mutta loppua kohti huomaa, miten JCO pyrkii välttämään monet aavistettavissa olevat käänteet.

On siis kyseessä tragedia, jossa amerikkalaisen elämänmuodon kipukohdat viilletään esiin kuin kiitospäivän kalkkuna. Varakkaan perheen patriootin hallitsema dynastia hajoaa rytisten, kun johtaja on poissa. Perheen jäsenet joutuvat identiteettikriisiin, jonka ratkaiseminen on viedä hengen tai ainakin mielenterveyden. Ahtaat ja joustamattomat roolit ovat vanteen tavoin pakottaneet päätä ja kun vanne otetaan pois, se ei helpota tai vapauta. Pää tuntuu hajoavan, elämän suunta on hukassa.

Tarina on siis omalla tavallaan amerikkalaisen familismin kritiikkiä, mutta myös sitä vahvistava. Paikoin myös ei oikein tiedä onko kirjan jotkut jaksot ironisoivaa kioskikirjallisuuden jäljittelyä vai melodramaattista romantiikan ajan modernisointia. Oatesin freskossa auringonlaskut ja uudet nousut rauhoittavat lopun tilanteen, ihmisten uudet valinnat osoittautuvat (pääasiassa) vanhaa paremmiksi, terapia auttaa selviytymään, ammatillisen uran suunnanvaihdot ja oman heikkouden sekä ominaislaadun tunnistaminen ja tunnustaminen vievät ihmisten elämää eteenpäin. Onko siis kyseessä onnellinen loppu vai kliseinen illuusio kaiken kauneudesta?

Kirjan nimi on yksi hienoimmista. Se perustuu Walt Whitmanin runooon (suom. Arvo Turtiainen, 1965):

Kirkas keskiyö

Tämä on hetkesi, oi sielu, sinun vapaalle lennollesi

sanattomuuteen,

pois kirjoista, pois taiteesta, päivä mennyt, työ tehty,

sinun syventyä täydellisesti, äänettömänä

miettimään aiheita, joita eniten rakastat,

yötä,unta, kuolemaa ja tähtiä.