Elizabeth Stroutin kirjat ovat päältä katsoen amerikkalaisen hyvinvoivan ja hyväntahtoisen keskiluokan sisäänlämpiävää rupattelua ja maailman menon murehtimista. Niin tässäkin Haluan kuulla kaiken kirjassa. Mutta, mutta. Kuinka lähelle hän osuukaan arvioidessaan heidän, meidän ja kaikkien etuoikeutetussa asemassa olevien ihmisten elämää. Tämänkin kirjan ydin on tavallisen ihmisen ja tavallisen elämän surumielisessä ylistyksessä. Bob, Olive ja Lucy, muiden muassa, yrittävät ymmärtää maailman menoa, sitä, miten ei jossain Ukrainassa, vaan Ukrainassa, ihmisiä kuolee verisessä sodankäynnissä, ehkä juuri nyt ja nyt. Tai lapset vihaavat vanhempiaan, tappavatkin heitä, jouduttuaan julmasti kaltoin kohdelluksi lapsena. Jotakin on voitava tehdä. Bob on juristi, joka ei ainoastaan puolusta asiakastaan oikeuden edessä, vaan auttaa hänet uuden elämän alkuun. Lucy ja Olive kertovat toisilleen tarinoita, usein surullisia, siitä, miten amerikkalainen unelma ei toteutunut. Kumppani osoittautuu roistoksi, väkivaltaiseksi petturiksi tai vastuunsa välttäväksi häipyjäksi. Oma puolisokaan ei päähenkilöitä jaksa aina innostaa. Ja kun Bob sitten tapaa sen oikean ja ihanan, jopa silloin, kun tunne on vastavuoroinen, on syytä jättää asia silleen, katseiden ja puheen tasolle, jotta ei aiheuta surua ja murhetta, kaaosta ja tuskaa.
Sydän halajaa mitä halajaa. (...) Mutta asiassa on muutakin mietittävää, kuten se, että sydän on vain yksi osa elimistöä ja elimistön tarkoitus on selviytyä hengissä. (s. 323)
Stroutin henkilöt elävät entistä pidemmälle jakautuvassa amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Hän onnistuu kuvaamaan tässä, yhdessä parhaista kirjoistaan, sävykkäästi sitä, miten monisyisessä verkostossa elämme. Jokainen haluaisi tulla kuulluksi. Jokainen haluaisi löytää "ideaalisen kuulijan", joka väsymättä ja tuomitsematta kuulisi juuri sinun tarinasi. Harva lopulta haluaa kuulla kaiken, vaikka haluaisikin kertoa kaiken.
Hieno kirja, melankolinen, surumielinen.
Ja kirjan myötä pohdiskelun tulos on, ainakin Bobille: Se on vain elämää. Sellaista elämä on. (s. 326)
