Kolmiodraamat ovat kirjojen ja elokuvien kestäviä perusteemoja. Jokaisessa suhteessa on aina enemmän kuin kaksi. Freudin ajattelun arkiversion mukaan ainakin molempien vanhemmat tulevat mukaan. Lasten synnyn myötä myös he vaikuttavat parisuhteen kehkeytymiseen. Mutta joillekin tuo kolmas voi olla itse Isä Jumala tai ainakin haaste, jonka hänen kokee asettavan suhteelle. Ja ilman Jumalaakin joutuu helposti tilanteeseen, jossa toimii tai huomaa toimineensa niin, että armoa ja anteeksiantoa on vaikea kuvitella. Ei itselle, eikä varsinkaan muille pahantekijöille, syntisille.
Jutun loppu on jollain tavalla vanhahtavan oloista pohdintaa ikiaikaisista teemoista. Paikoin se tuntuu kilpailevan kioskikirjallisuuden romanttisten ikuisen rakkauden kaipuun kuvausten kanssa, paikoin se onnistuu aidon oloisesti kuvaamaan sydäntä raastavia ristiriitoja omien halujen, haaveiden ja yhteiskunnan ja yhteisön normien miinakentällä. Miten toimia jos syystä tai toisesta ei saa sydämensä valittua? Ja vielä haastavammin: miten toimia, kun uskoo rakastettunsa kuoleen ja näin ei olekaan. Tai on uskonut, ettei saa vastarakkautta omalle intohimolleen, mutta oleensa väärässä?
Greenen kirjan vanhahtavuuteen vaikuttaa myös paikoin kömpelö käännös, alkuperäinen The End of Affair ilmestyi 1951. Uusi käännös tekisi kirjalle varmaan oikeutta.
Juttu alkaa aina jotenkin ja myös päättyy. Kuolema korjaa satonsa, se on varmaa. Meille, joita ei lohduta(?) ajatus tuonpuoleisesta, siinä on kiertämätön loppu. Siihen asti on aina toivoa, ehkä tarina sittenkin jatkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti