Reunamerkintöjä. Kadonnutta Eurooppaa etsimässä

Hieno kirja! 

Ville-Juhani Sutinen etsii Eurooppaa, joka voisi olla eurooppalainen. Eurooppalaisuus löytyy Galitsiasta, joka on Sutisen ja hänen hengenheimolaistensa  intohimon hämärä kohde. Galitsia sijaitsee nykyisen iä-Puolan ja länsi-Ukrainan tienoolla, jossakin epämääräisessä ajassa ennen nykyisten kansallisvaltioiden karttaan piirrettyjä ja tarkkaan vartioituja rajoja ennen. 

Galitsian myytti on Euroopan reunamerkintä, marginaaliin jäänyt, mutta ratkaisevan tärkeä huomio. (s.11)

Sutiselle Galitsia on (kauno)kirjallisuuden kautta hahmottuva ja haavekuvan  tavoin välkkyvä kangastus. Pohdiskelevan nostalgian intellektuaalisen linssin läpi katsottuna sen kauneutta rikkoo historialliset faktat ja varjonsa sille heittää nykyisen Euroopan ja Lähi-Idän kauheudet. Ukrainan sota ja Gazan kansanmurha eivät jätä rauhaan. Alueellisesti Galitsian alueella salamoi ja myrskyn tavoin Venäjän ohjukset pyyhkivät nostalgisen mielikuvan mielen perukoille. Juutalaisuuden vaikutus alueella oli merkittävä ja "juutalaiskysymys" on edelleen polttava ja vaarassa laajeta maailmanpaloksi. Vain lukemalla aiempia tekstejä eurooppalaisuuden toden merkityksen voi palauttaa mieleen, ajan ja atmosfäärin ennen nykyisiä kansallisvaltioiden tiukkoja rajoja. Se on kuin kehittäisi vanhasta  negatiivista uutta, entistä kirkkaampaa kuvaa.

 

Ville-Juhani Sutisen kirjan jäsentävänä ajatuksena on amerikanvenäläisen tutkija Svetlana Boymin nostalgian jaottelu (Boym 2002) kahteen päähaaraan, pohdiskelevaan ja entistävään. Pohdiskeleva nostalgia kuvittelee menneisyyden paremmaksi, mutta ei välttämättä usko sen todella olleen sellainen, kun taas entistävä nostalgia uskoo menneisyyden olleen parempi kuin nykyisyys ja pyrkii palauttamaan entisen ajan. ( Sutinen 2025, 102-103)

Parasta kirjassa on esseet kirjailijoista, heidän kirjoistaan ja elämänkohtaloistaan. Kärsimysnätelmiä Leopod von Sacher-Masochista, Stefan Zweigiin, Joseph Rothiin, Bruno Schulziin, Samuel Josef Agnoniin, Stanislaw Lemiin ja Yuriy Tarnawskyiin. Ohessa on myös hienoja huomioita muun muassa Kafkasta ja Musilista, heidän suhteestaan Galitsiaan ja galitsialaisiin. Sutinen ujuttaa tekstiin myös omaa kirjailijuuttaan, kehitystään ja suhtautumistaan kirjallisuuteen. Kiinnostavaa kyllä, vaikka tuntuu, että Ville-Juhani on nyt varhaiskypsä vanhus. Toivottavasti puhtia riittää edelleen, vaikka nuoruuden kiihko onkin taittumassa.

Sinua sinua

Petri Tammisen (s. 1966) Wikipedian esittelyssä väitetään hänen olevan mestari kirjoittamaan "aukollista tekstiä". Sinua sinua -pienoisromaani osoittaa tämän hyvällä tavalla. Prahan kadut, Tampereen yliopisto ja Pispalan rinteet, haahuilu siellä sun täällä ja tietenkin nuoruuden ja sittemmin jo elämää nähneenä parisuhteiden monet vivahteet ja rakkauden kiemurat luovat oivan pinnan, jossa voi, samoja paikkoja kierrellen nostalgisoida ja pohtia omien valintojensa pontimia ja ikuista kysymystä, olisinko voinut valita toisin.

Tamminen on taitava sanankäyttäjä, lakoninen, joskus ironinenkin, mutta ei ilkeä tai piruileva. Vaikea on asettaa tekstiä akselille itseironinen vai nostalginen. Ehkä molempia. Tietty naiivius on tässä tekstissä tyylilaji. Kirjan päähenkilö, kaikesta päättämättömyydestään huolimatta, oivaltaa elämästään ja ehkä elämästä yleensäkin, tärkeitä seikkoja, vaikka ei ole oikein valmis rauhaan ja tyyneyteen jota on etsinyt.

Luin kirjan osin kuuntelemalla ja osin perinteisesti lukemalla.  Antti Virmavirta ääneen lukijana onnistuu tuomaan tekstin hienosti lähelle. Itse hiljaa luettuna äänenpainot muuttuvat ja teksti jollain tavalla latistuu. Ehkä siinä kuulee liikaa oman äänensä? Kirjan päähenkilö, Petri, huomaa olevansa osissa tarinaa "nolojen tilanteiden mies". Kerrottuna monet asiat ovat noloja, vaikka itselle ne esittäytyvät toisin. Yön pimeys painaa seppeleen päähän, mutta silti Sinua sinua ...

Tamminen, Petri, Sinua sinua. Otava, Helsinki 2025. ISBN 978-951-1-50060-5

Ihmisten teot ja ihmisyys

Han Kangin Ihmisten teot on raskasta luettavaa. Etelä-Koreassa toukokuussa 1980 Gwangjussa alkoi kapina sotilasdiktatuuria vastaan ja se johti Gwangjun verilöylyyn. Lapset, naiset ja nuoret opiskelijat joutuivat sotilaiden teuraaksi. Yli 200 ihmistä kuoli. Ne jotka selvisivät saivat elinikäisiä vammoja, usein fyysisiä matta myös psyykisiä. Ja nekin, jotka eivät itse tai joiden omat läheiset eivät joutuneet suoraan väkivallan uhreiksi, pyrkivät selvittämään tapahtumien kulkua. Muistot piinaavat, historian vaienuksissa olleet kärsimyksen äänet kuuluvat edelleen. Ihmisten teot ovat kauhistuttavia.

Julmuuksien muisteleminenkin on tuskallista:

Taistelen yksin joka päivä. Taistelen sitä helvettiä vastaan, josta selvisin hengissä. Sitä tosiasiaa, että olen ihminen. Sitä ajatusta vastaan, että pääsen pakoon ihmisyyttä ainoastaan kuolemalla. (s. 143)

Kirjan lukijanakaan en voi auttaa, en väkivallan kohteeksi joutunutta, en siitä selvinnyttä, en sitä muistelevaa, en siitä kirjoittavaa. Sanokaapa, (...) miten ratkaisisitte pulmani. Olettehan ihminen kuten minäkin. (s. 143)

Han Kangin kieli on tässäkin kirjassa kaunista, kirkkasta, intensiivistä ja kompleksista. Se luo oudon harmonian, kaikesta huolimatta, kesken ei voi jättää. Kirja myös palauttaa mieleen Jonathan Gloverin tietokirjan ja 1900-moraalihistorian esityksen Ihmisyys (2008).

Gwangjun nimen korean kirjoitusmerkit tarkoittavat ”valon kaupunkia”. Ehkä, kaikesta huolimatta, olemme menossa kohti valoisampia aikoja, mutta hitaasti ja polveillen. Yksi askel eteen, kaksi taakse. Gaza, Ukraina, Sudan. 1900-luku, erityisesti sen ensimmäinen puolisko on synkkä. 2000-luvun alkuvuosikymmenten julmuudet saavat tällä menolla siitä synkkyyden riemuvoiton.

Han Kang antaa vainajien puhua tekstinsä kautta meille, kuulenko, kuuletko?

Brecht kirjoitti vuonna 1939:

Synkkinä aikoina

Synkkinä aikoina
lauletaanko silloinkin
silloinkin lauletaan
synkistä ajoista

Han Kang, Ihmisten teot. Ap. 2014. Suom. Sari Karhulahti. Gummerus, Helsinki 2018. ISBN 978-951-24-0494-0

Glover, Jonathan, Ihmisyys. 1900-luvun moraalihistoria. Suom. Petri Stenman. Like, Helsinki 2008. ISBN 978-952-01-0072-8
 

Rakkauden ja historia kriittisessä pisteessä

Jenny Erpenbeckin kirjan nimi Kairos viittaa Antiikin Kreikan myyttiin. Ihmisen elämässä ja historiassa ajatellaan olevan hetkiä, jotka ovat otollisia ja tässä mielessä kriittisiä muutokselle. Rakastumisen hetki tai historian käännekohta voi olla käänne,  siirtymä uuteen. Maailma ei tuon hetken jälkeen ole entisensä tai sen kokeminen entiseen tapaan ei ole enää mahdollista. Tuollainen hetki on transsendentaalinen siirtymä, ovi tuonpuoleiseen avautuu ja on vaikea enää nähdä mistä on tullut. Paluu menneeseen on myös mahdotonta. Kairos avaa myös mahdollisuuden kritiikin sukulaistermin kuvaamalle tilanteelle, kriisille. Molempien termien juuri on krinein (kreikaksi), joka tarkoittaa erottaa, tuomita tai päättää.

Katharina, kirjan päähenkilö, kohtaa "otollisena hetkenä"  Hansin sattumalta 1980-luvun Itä-Berliinissä. Opiskelija Katharina on 19, kirjailija Hans kymmeniä vuosia vanhempi ja naimisissa. Katharina on sosialismin,  Hans Natsi-Saksan kasvatti.  Heidän rakkaus on ensi hetkestä lähtien intensiivistä, ehdotonta, tuskallista, tasapainotonta ja väkivaltaista. 

Elo DDR:ssä edellyttää sitoutumista. Sosialismi ja tulevaisuudessa häämöttävä kommunismi edellyttää uskollisuutta ja uhrimieltä. Samoin kuin salasuhteisella parilla, tuleva onnen aika värjyy aivan tuossa, jos vain "rakastaa" ehdoitta, luottaa sokeasti kumppaniin ja on valmis uhramaan välittömät tarpeensa tulevaisuuden alttarille. Kumppanin luottamuksen menettäminen, petos ja epäusko ovat tuhon siemeniä ja kriisin ensitahdit nostavat myrskyn, joka lopulta murtaa muurin ja rakkauden siteen. Kun vuosikymmen kääntyy lopuilleen, Berliinin muuri, valtio ja yhteiskunta romahtavat. Jokaisen on luotava itselleen uusi identiteetti. Katharinan ja Hansin väliin lankeaa entistä suurempi juopa, jota epätäydellinen rakkaus ei pysty korjaamaan. 

The New York Timesin kriitikon mukaan Erpenbeck kuuluu hienostuneimpiin ja vaikuttavimpiin romaanikirjailijoihin, joita meillä on. Vaikuttavuudesta olen samaa mieltä, mutta hienostuneisuus, mitä se tässä mahtanee tarkoittaa? Vaikuttavuutta Erpenbeckin tekstissä on aina hämmentävyyteen asti, mutta monin paikoin se ei ole kovin hienostunutta, paremminkin raakaa ja repivää, provosoivaa. Katarinan ja Hansin suhde on toksinen ja patologinen riippuvuussuhde. Rakkauden kanssa sillä on tekemistä vain rakkauden pimeän ja raatelevan ja  animaalisen seksuaalisuuden, vallankäytön ja masokistis-sadistisen sitoutumisen merkityksessä. Erpenbeckin tehokeinot ovat vahvoja, vaikkakin perusteltuja. Seksiä ja siihen liittyvää sanoastoa hän viljelee suoraan ja säästelemättä, mutta se ei kuitenkaan vaikuta tarkoitushakuiselta tai päälle liimatulta. Vainoaminen, kontrolli, syyllistäminen, tunnustaminen ja loputtomasti totuuden kaivaminen toiselta osapuolelta, olipa kyseessä parisuhde tai Stasin vainoama kansalainen, on totta ja todellista, mutta johtaa tuhoon. Täydellinen onni on tuonpuoleinen, transsendentti tavoite, joka liuttaa tavoittelijansa kohti kuilua ja romahdusta. Vain kuolema voi täydellistää elämän. Tämänpuoleinen Paratiisi on contradictio in adjecto.

Erpenbeck onnistuu oivallisesti ja musertavastikin kuvaamaan sitä pettymyksen spiraalia, joka suuren rakkauden menetys tuo tullessaan. Tuon spiraalin päässä on tuttu metodinen ohje: epäile kaikkea. Erpenbeckin on mestari kirjoittamaan aukollista tekstiä. Hän laittaa lauseita limittäin - lukijan on yritettävä hahmottaa tilanne tai tapahtuma, jossa nuo lauseiden kuvaamat asiantilat vallitsevat. Intiimit yksityiset hetket, tunteet ja politiikan ja historian tapahtumat ovat kuin Gordionin solmu. Solmut eivät aukea helposti. Tapahtumien henkilöillä ei ole miekkaa, jolla solmun voi hakata auki. Lukijalle ainoa ratkaisu on asettaa ongelma uuteen kontekstiin. Rakkauden, totuuden ja uskollisuuden solmu ei ratkea vallan kontrollin, syytösten ja kuulustelun kontekstissa. Omanarvontuntoinen, vastavuoroiseen kunnioitukseen perustuva suhde, on niin hyvän yhteisön kuin parisuhteen luja perusta. Valtio voi parhaimmillaankin vain turvata edellytyksiä hyvälle yhteisöllisyydelle.

Milan Kundera vertaa sokeasti kommunismiin uskovaa henkilöön, joka luopuu omasta minästään, omasta persoonastaan, omasta yksityiselämästään, jonkin korkeamman, jonkin yksityisyyttä, ylempänä olevan hyväksi. ( Pila, 237) Tuo ylempi voi olla Jumala, rakastettu tai poliittinen ideaali, yhtä hyvin Kolmas valtakunta kuin kommunismi.  Raamatun teksteihinkin voi vedota viittamalla rakkauden eri muotoihin. Ei ole siis ole tärkeää vain löytää rakkauden kohdetta vaan myös oikea tapa rakastaa. Evankeliumeista nousevan kommunistisen utopian tavoittelun rinnalla eli, ja ehkä elää vieläkin, ajatus paluusta autenttiseen elämäntapaan (alkukommunismiin). Myös solidaarisuuteen ja ihmisten veljeyteen tai feministiseen ajatteluun pohjautuva sentimantaalinen yhteisöllisyyden korostaminen voi olla näyttämässä valoa kohti globaalikapitalismin jälkeistä aikaa. "Myrkyllisen älyn perinne" (Kunderan käyttämä termi) perustuu taas ajatukseen, että systeemi itsessään ajautuu väistämättä sisäiseen kriisiin ja sopivalla hetkellä murros pyyhkii vanhan tieltään ja koittaa uusi aika. Onko se parempi vai huonompi, sen aika näyttää. Ilmastokriisi, pandemiat ja energialähteiden kolonisointiin pyrkivät sodat ja valloitukset näyttävät tuohon tien, valoisampi suunta on jos kykenemme kääntymään pois tältä tieltä kohti tulevaisuutta, jolla ei ainakaan vielä ole nimeä. Yhteiskunnilla ja parisuhteilla on kairoksensa - on siis tartuttava toimeen, kun hetki koittaa. 

Jenny Erpenbeck on oiva kirjoittaja. Häneltä on käännetty myös teokset:

Vanhan lapsen tarina. Suom. Mari Janatuinen. Avain, 2011. ISBN 978-951-692-841-1

Kodin ikävä. Suom. Helen Moster. Avain, 2011. ISBN 978-951-692-840-4 

Päivien loppu. Suom. Jukka-Pekka Pajunen. Tammi, 2020. ISBN 978-952-04-1247-0

Mennä, meni, mennyt. (Gehen, ging, gegangen, 2015) Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen. Tammi, 2019. ISBN 978-952-04-0498-7

Kairos. Suom. Jukka-Pekka Pajunen. Tammi, 2025. ISBN 978-952-04-6536-0

Birnamin metsä

Eleanor Catton on kirjoittanut kiinnostavan kirjan ympäristöaktivistien ja globaalikapitalismin toimijoiden  kohtaamisesta. Aikalaiskirja kehystyy hyvin niin omiin kokemuksiin viimeisten 50-vuoden aikana ympärtistöaktivismin, vihreän (vai hirveän?) siirtymän ja veganismin myllertäessä arjen tapoja samalla kun kansainvälisten toimijoiden, vaikkapa Elon Muskin ja kumppaneiden, projektit oittavat ylivallan kansallisvaltioista ja niiden liittymistä.

Cattonin kirja on viihdyttävästi kirjoitettu trilleri, vaikka osin epätasainen. Henkilöhahmot keikkuvat uskottavuuden rajoilla. Hienosti hän kuitenkin analysoi ja kuvaa eri ympäristöissä toimivien ihmisten keskinäisiä suhteita ja ajatuskuvioita, luottamuksen ja epäuskon vaihtelua. Loppua kohden kirja muuttuu entistä enemmän jännityskirjamaiseksi, mikä lisää kyllä luettavuutta, mutta myös peittää osin tarinan syvempää virtaa. Henkilöt piirtyvät usein melko ohuesti taustaansa ja ympäristöaktivistien toiminnan perusteet jäävät aika lapsenomaisiksi, vaikka heillä toisaalta on varsin laaja käsitys maailman menosta.

Kirjan tapahtumat sijoituvat Uuteen-Seelantiin, mutta ajatus- ja tapahtumakulut ovat monilta osin tuttuja globaalisti. Ympäristöaktivistien Birnamin-metsä -niminen ryhmä on viljellyt laittomasti yksityisiä joutomaita, tienpenkereitä ja puistoja jo vuosien ajan. Ryhmän epävirallinen johtaja Mira Bunting näkee jo mahdollisuuden siirtyä sissiviljelystä laajempaan tuotantoon. Tämä synnyttää ryhmässä ristivetoa, koska osan mielestä se on siirtymistä systeemin palvelukseen koska kaupallinen toiminta tapahtuu väistämättä markkinaehtoisen tavarakulutuslogiikan paradigman sisällä. Tavoitteena tulisi olla tuon paradigman murtaminen tai kokonaan uuden paradigman luominen. Catton kirjoittaa asiasta kiinnostavaa argumentatiivista tekstiä puolin ja toisin.

Asiat mutkistuvat entisestään, kun erinäisten sattumusten kautta Mira Bunting tutustuu monimiljonääri Robert Lemoniin, joka lupautuu tukemaan Birnamin metsän toimintaa rahallisesti. Lemon on kuitenkin huijari, narsistinen ja kyyninen miljördööri. Hän harjoittaa kansainvälisesti laitonta kaivostoimintaa ja naamioi toimintansa esittämällä eksentristä survivalistia, joka muka rakentaa itselleen bunkkeria syrjäiseen maailmankolkkaan maapallon tuhon edellä. Hän manipuloi rahan, oman turvakaartinsa ja drooneihin perustuvan valvontajärjestelmänsä avulla niin Miraa ja Birnamin metsän muita osallistujia kuin Uuden-Seelannin hallitusta haaveillen maailmanherruudesta. Liuskeöljyyn etsintä, hyödyntäminen ja sen tuomat taloudelliset hyödyt pyörittävät Lemonin toimintaa ja hän alistaa kaiken sen alttarille.

Catton, Eleanor, Birnamin metsä, Suom. Tero Valkonen, Siltala, Helsinki 2024. ISBN 978-952-388-290-4

W.G. Sebald

Peruuttamaton ulkopuolisuus antoi hänelle kyvyn ja kielen tarkastella ennen kaikkea menneisyyden maailmaa ja ihmisen sielun maailmaa suhteessa todellisuuteen, joka älyllisen ihmisen ympärillä tuntuu kaatuvan alas täydelliseen pimeyteen, jossa kaikki on menetetyn tuntuista, koskaan toteutumattoman huomisen kaltaista. 

( Rax Rinnekangas 2013,  W.G. Sebaldista)

Walter Benjamin väittää, että jokainen suuri kirjailija luo uuden genren.  W.G.Sebald (1944-2001) on oiva esimerkki tästä. Hänen kirjojaan on vaikea luokitella romaaneiksi, matkakirjoiksi, historiateoksiksi tai elämäkerroiksi.  Hänen luovuutensa on kyvyssä yhdistää erilaisia tapoja intensiivisiksi koosteiksi, jossa lukijalle jää paljon täytettävää. Sebald itse on kuvannut tekstejään "dokumentaariseksi fiktioksi" (O´Connell 2011). Teksti on kuin musiikkia, jossa tauot, kestot ja dynamiikka piano pianissimosta forte fortissimoon ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin kuultavat soinnut ja sävelet. Sanonta on lakonista ja sävyt hienovaraisia, poljento varmaa ja rauhallista. Teksti on sopusoinnussa sen lomassa olevien huolella valittujen harmaasävykuvien kanssa.

Tutkija Marja Saarenheimo tiivistää Sebaldin ydinajatuksen: kysymys on menneisyyden kipujäljistä. (Saarenheimo 2012, 110-142). Juutalaisuus, maanpako ja holokausti leimaavat Sebaldin henkilöiden elämää kauan sen jälkeen, kun keskitysleirien polttouunit kylmenivät. Kipujäljet ovat polttomerkkanneet niin kirjoittaja Sebaldin, hänen kirjojensa päähenkilöt, rakennetun ympäristön, muistomerkit ja historian. 

Austerliz (Sebald 2002) teoksessa kirjoittaja, päähenkilö ja yksintein myös lukija altistuu aluksi tarkastelemaan näitä jälkiä ja samalla repimään niitä auki. Lukijana kysyn, miksi minä, jolla ei muistaakseni ole kovinkaan traumaattisia lapsuuskokemuksia, olen kiinnostunut ja erikoisella tavalla viehättynyt Sebaldin tekstistä. Olenko torjunut joitain muistoja tai peräti kieltänyt itseäni näkemästä sitä mikä on ilmeistä historiassa, ympäristössäni ja itsessäni? Jacques Austerlitz, kirjan päähenkilö, on maaninen valokuvaaja. Asetanko hänen tavallaan kameran kilveksi ja suodattimeksi itseni ja ympäristöni välille. Miksi en ole tai halua koskaan olla osa ympäristöäni?

Ehkä häivähdys oikeaan suuntaan löytyy Aristoteleelta. Hän neuvoo tarkastelmaan asioita asiaankuuluvissa mitoissa. Kärpästä ei tule ampua, mikäli se ylipäänsä on mielekästä puuhaa, tykillä. Tai sitten on kysymys toivon prinsiipistä, jonka mukaan toivo on annettu meille niiden vuoksi, joilla toivoa ei ole. Maailman menoa on syytä tarkkailla sopivalta etäisyydeltä ja näkemäänsä on syytä puuttua epikuroolaisella tyyneydellä. Muutoin voi astua hämärän rajamailla kulkiessaan upottavaan ja synkään suonsilmään.

Kaikkea maailman melskettä ei yksinkertaisesti kestä. Georg Eliot sanoo sen hienosti:

If we have keen vision and feelings of all ordinary human life, it would be like hearing the grass grow and the squirrel´s heart beat, and we should die of that roar which lies on the other side of silence.

(Georg Elliot, Middlemarch, lainaus Angler 2021, 71)

Vaikka ei uskoisi kohtaloon ennalta annettuna, niin jälkikäteinen ahdistus ihmisen kokemasta elämänpolusta on epäilemättä jokaisen ihmisen kohtalo. Elettyä elämää ei muuksi saa, mutta menneisyytensä muistaa monin eri tavoin. Ihminen unohtaa sen mitä ei kykene, voi tai halua muistaa. Unohdus ei ole muistamisen vastakohta, vaan osa sitä. Ehkä on syytä armahtaa myös oma menneisyytensä viemällä kukkia sen haudalle?

Carole Angler (Anger 2021) on kirjoittanut seikkaperäisen tutkielman W.G.Sebaldista ja hänen tuotannostaan. On hämmentävää miten Sebald tarinoi häikäilemättä asioista, jotka sijoittuvat muistetun, väärin muistetun ja sepitettyjen ihmisten sekä reaalimaailman ihmisille tapahtuneisiin asioihin. Sebald käyttää kirjoisaan myös oikeita valokuvia, mutta tekstissä nimetyt henkilöt ovat kuvitteellisia. Tarinasta se tekee vakuuttavan, mutta vaarana on, että kaikki kuvat ja itse tekstit muuntuvat mielessä pelkäksi fabuloinniksi. Ehkä koko tarina juutalaisista ja heidän historiastaan onkin pääosin keksitty tai vahvasti liioiteltu? Näinhän varsinkin fasismiin taipuvilla äärioikeistolaisilla salaliittoteorioilla on taipumus väittää.

Vaikutus voi olla myös päinvastainen.  On syytä olla varuillaan ja hätkähtyä kysymään tekstien ja kuvien suhdetta todellisuuteen. Mikä on niiden referenssipohja ja millä tavalla ne toisaalta heijastavat tekstin/kuvan ulkopuolista todellisuutta ja missä määrin ja millä tavalla ne luovat todellisuutta. Sorsa/jänis-kuvion ekstrapolaatio. Merkityshorisonttien variaatiot.

Sebaldin käyttämät kuvat ovat oudolla tavalla myös ennalta tuttuja. Ikäiselleni ei olisi vaikea löytää omasta tai vanhempieni valokuvakansiosta kuvia, jotka vastaavat Sebaldin kirjoissa olevia  hää-, perhe-, koulu- ja hautajaiskuvia. Epäilys kuvien aitouteen hälvenee. Mikä tahansa (sopiva) kuva voi tuottaa halutun merkityksen ympärillä oleva kontekstin muuttuessa.

Sebaldin henkilö vie tunnetun Barthesin valokuvanäkemyksen askeleen pidemmälle. Barthesin ajatuksena on, että jokainen valokuva aina sisältää ...tulevan kuolemani väistämättömän merkin ( Barthes 1985, 103) Sebaldin minäkertoja Paul Bereyter -kertomuksessa  toteaa: ...albumin kuvia katsellessani minusta toden totta tuntui ja tuntuu yhä edelleen kuin vainajat palaisivat takaisin tai kuin me olisimme juuri liittymässä heidän joukkoonsa.  (Sebald 2004, 57-58)

Sebaldin kertojat ovat perheyhtäläisiä Walter Benjaminin flanöörin, todellisuutta etsivän ja sitä samalla pakenevan intellektuellin kanssa, Ludwig Wittgensteinin kirjallisia sisaruksia. Älä ajattele, katso! Yhtymäkohtia esseemäiseen elämäntapaan voi etsiä myös Robert Musilin suunnasta. Mutta siinä, missä Musilin teksti Mies vailla ominaisuuksia romantisoi mennen maailman, Sebald on armoton näkijä. Austerlitz -kirjan kertoja on Wittgensteinin tavoin onneton filosofi.  Hän on  omien loogisten pohdintojensa selkeyden ja tunteidensa sekasorron vanki.

Sebald kirjoitti myös, romaaniensa lisäksi, faktapohjaista aineistoa vakuuttavasti. Ilmasota ja kirjallisuus (Sebald 2014) on yksi vaikuttavimmista sotakuvauksista. Se on myös hyvää vastapainoa nykykulttuurimme natsien toimia popularisoiville kirjoille, elokuville ja sarjoille. Sebald kuvaa liittotuneiden pommitusten tuhoja ja sen aiheuttamia siviilien kärsimyksiä  II maailmansodan loppunäytöksissä. Kirja tuo mieleen Mihail Šiškinin kokoelmat kirjallisuudesta ja sen suhteesta sotaan ja autoritaarisiin hallintoihin (ks. Šiškinin 2023 ja 2024). Siviilien tappaminen, rikokset ihmisyyttä vastaan ja kansanmurhat eivät ole saksalaisten erityisomaisuutta ja kohteeksi joutuvat juutalaisten lisäksi myös muut etniset tai muulla tavalla valikoituneet ryhmät, niin ukrainalaiset, palestiinalaiset, afganistanilaiset kuin vaikkapa sudanilaiset.

Ja kun meillä ei enää ole muistoja ja edessämme on tulevaisuus, jota ainutkaan ihmismieli ei enää voi käsittää, me erkanemme elämästä haluamatta viipyä edes tuokion vertaa, emmekä liioin kaipaa pääsyä takaisin edes pieneksi hetkeksi. (Sebald 2015,  47)

Sebald, W.G., ( Ap. ilmestymisvuoden mukaisessa järjestyksessä): 

Luonnon mukaan. Perusruno. Ap. 1988.  Suom. Kari Aronpuro. Palladium & ntamo, Siuro & Helsinki 2022. ISBN 978-952-725-639-8

Huimaus. Ap. 1990. Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2011. ISBN 978-951-31-5804-0

Vieraalla maalla. Neljä kertomusta. Ap. 1992.  Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2004. ISBN 951-31-2679-X

Saturnuksen renkaat. Ap. 1995.  Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2010. ISBN 978-951-31-5013-6 

Ilmasota ja kirjallisuus. Ap. 1999.  Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2014. ISBN 978-951-31-7128-5

Austerlitz.  Ap. 2001. Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2002. ISBN 951-31-2423-1

Merkintöjä Korsikasta. Ap. 2003.  Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2015. ISBN 951-31-7129-2

Muu kirjallisuus ja aineisto:   

Angler, Carole, Speak, Silence. In Search of  W.G. Sebald. Great Britain 2021. ISBN 978-1-5266-3479-5 

Barthes, Roland, Valoisa huone. Suom.- Martti Lintunen, Kansankulttuuri/Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki 1985. ISBN 951-615-365-8

O´Connell, Mark, Why You Should Read W. G. Sebald, New York Times 14.12.2011, luettu 21.4.2025 https://www.newyorker.com/books/page-turner/why-you-should-read-w-g-sebald

Rax Rinnekangas, Nocturama. Sebaldia lukiessa. LURRA Editions, Helsinki 2013. ISBN 978-952-5850-32-1

Saarenheimo, Marja, Muistamisen vimma. Osuuskunta Vastapaino, Tampere 2012. ISBN 978-951-768-401-9

Šiškinin, Mihail, Sota vai rauha : kirjoituksia Venäjästä ja lännestä. Suom. Sirpa Hietanen. WSOY, Helsinki 2023. ISBN 978-951-0-49185-0

Šiškinin, Mihail, Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta. Suom. Vappu Orlov ja Sirpa Hietanen. WSOY, Helsnki 2024

Älä jätä hyvästejä

Han Kangin Älä jätä hyvästejä on epäilemättä yksi hienoimmista ja vaikuttavimmista kirjoista, joita olen lukenut pitkään aikaan. Tarina on vahva ja vaikuttava, yhteiskunnallisesti merkittävä. Hän kertoo sen runollisen viipyilevästi ja vie lukijan unenomaisesti kohti historian ja mielen syvyyksiä, julmiin tapahtumiin Korean sisällissodan vuosiin 1950-1953. Lännessä sotaa on joskus kutsuttu "unohdetuksi sodaksi" ja Etelä-Koreassa sen aikaisista tapahtumista on vaiettu. Kirjassa arkistolähteet ja ihmisten tarinat iskevät kirjan kertojan tietoisuuteen ja ovat viedä mennessään meren syvyyteen, jossa vain ohuet valokeilat silloin tällöin valaisevat pimeyttä tai vain syvällä elävät loistekalat erottuvat sameassa vedessä.

Hyvästejä ei ole syytä jättää, koska saatamme kohdata menneisyyden, niin historian, ihmiset ja linnutkin, vaikka näyttää siltä, että kuolema on  huuhtonut ne menneisyyden sakeaan kaivoon. 

Korean viisikymmentäluvun rajut avohaavat tuovat mieleen Suomen 1918 luokkasodan, jonka kärsimysjäljet näkyvät osin edelleen yli sadan vuoden jälkeen suomalaisessa mielenmaisemassa.

Kaiken tuon kuvaaminen siten, että sen jaksaa lukea, onnistuu Han Kangilta hienosti, koska hänen kielensä ja tarinankerrontansa on kaunista ja hienostunutta. Lumihiutaleiden tavoin asiat leijailevat tietoisuuteen ja karuimmatkin kuvaukset on upotettu tarinaan höyhenenkevyesti. Kannattaa siis matkata Souliin, Busaniin ja Jejun saarelle - sota jatkuu, muistot eivät katoa, vaikka aselepo solmittiin yli 60-vuotta sitten.

Han Kang, Älä jätä hyvästejä. Ap. 2021. Suom.  Taru Suominen, Gummerus, Helsinki 2021. ISBN 978-951-24-4293-5