Tanssi maailman kanssa

Juha Varto on vaikuttava kirjoittaja. Oppinut, selkeä, sujuva ja hänellä on sanoma. Tanssi maailman kanssa on Yksittäisen ontologiaa. Varton mukaan "Yksittäisellä ihmisellä ei 1900-luvun maailmassa ollut todellisuutta: hän oli korkeintaan abstraktio tai satunnaisuus, joka saattoi olla tiellä, kun pohdittiin edistystä." Varto on hyvässä seurassa: "Minkä arvoista on edistys, jos sen vuoksi virtaa yhdenkään lapsen kyynel." (Dostojevski) Ja kyyneliä virtasi, enemmän, niin paljon, että uusi vedenpaisumus oli lähellä.
Vartolta ei puutu rohkeutta haastaa 1800-luvun höyrypäitä Kantia, Fichteä, Hegeliä ajatuksineen yleisestä, universaalista, kategorisesta, joka koski kaikkia ihmisiä, eläviä ja kuolleita, menneitä ja tulevia.

Olisiko Napoleon siis voinut astua ratsailta? Voisimmeko tuntea 1900-luvun merkittävän kuvataitelija Adolf Hitlerin natsi-Hitlerin sijaan? Mitä tietäisimme pappisseminaarin kasvatti Josef Stalinista jos hän olisi tyytynyt etsimään yhteyttä vain jumalaan historian sijasta? Olisiko kaikki voinut olla toisin? Voiko kaikki tulla toisin?

Varton mukaan tehtävämme on hyvin täsmällinen: kuinka löytää keinoja ajatella ja toimia toisin? Ketkä me? Olenko minäkin me vaikka olenkin yksilö? Eikö olekaan niin kuin Claude Levi-Strauss ilmaisee: me emme ajattele, meissä ajatellaan, me emme puhu, meissä puhutaan? Kuka siis puhuu (kirjoittaa), kun Juha Varto puhuu (kirjoittaa) - kenen ääni?

Universaali totuus on vallan väline. Ja valta ottaa sanojan käyttöönsä meistä riippumatta. Nietzschen yli-ihminen palvelee nöyrästi erilaisia isäntiä ja nykyisin entistä useammin myös emäntiä. Varton mukaan meissä puhuu kuitenkin liha, jos vain olemme valmiit kuulemaan "lihan värinää". (Alussa oli sana. Ja sana tuli lihaksi.) Mutta toiset synnyttävät lihan värinän - ja lihalla Varto ei tarkoita pelkästään äänihuulia tai käsiä, joiden kautta kirjoitamme. Ketkä saavat Juha Varton lihan värisemään? Pelosta, halusta, vihasta?

Mae West, Meister Eckhart, Michel Foucult, Martin Heidegger, Herakleitos, Michel Henry, Jamake Highwater,Pierre Klossowski, Maine de Biran, Maurice Merleay-Ponty, Friedrich Nietzsche, Camille Paglia, Virgilio Pinera, Elaine Scarry, Robert Mapplethorpe, Heli Rekula, Stelarc.

Värisyttävää!

J.M.G. Le Clézio: Kaupunki nimeltä Onitsha

Hienoa kuvausta, Afrikka: Oli aurinko oli meri.

Afrikka poltteleee kuin salaisuus, kuin kuume. Nuoren pojan silmin,korvin ja jalkapohjin Onitsha on muuta kuin Marseille tai Lontoo.

Orjat ja brittisiirtomaaherrat, muuttuva aika. Ikiaikaisten traditioiden häviäminen ja hävittäminenen. Itsi -kuviot.

Kiehtovaa ja samalla viileää - kuumaa.

Schlink: Kotiinpaluu

Ikuinen kotiinpaluu, mutta mihin? Juurille, omaan kotiin, uuteen vai vanhaan, nyt vai myöhemmin? Kotiinpaluu edellyttää lähtemistä.

Schlink käsittelee kirjassaan totuuden luominen ongelmaa niin yksilön omassa kuin maailmanhistoriassakin.

Kultainen laki sanoo, että meidän tulisi kohdella toisia siten kuin tahtoisimme itseäämme kohdeltavan. Mutta se johtaa rautaiseen lakiin, jossa sallimme itselllemme sen, minkä teemme toiselle.
Näin sotilas tappaa, koska sallii itsensä tulla tapetuksi, alistaja alistaa, ja tulee alistetuksi-

Goethe ja Napolen, suurmiehiä molemmat, kovin eri tavoin. Vai eivätkö olekaan? Sanotaanhan Hegelin sanoneen, että Napoleon on hevosen selkään noussut maailmanhenki.

Saiha merellä

Markku Saiha on kirjoittanut taas hyvän kirjan - kuvista puhumattakaan.

Porilaiseen huumoriin uppoutuu kalastajan ja kuvaajan arjen vaativuus.

Nostalgiaa, haikeutta, katoavia kuvia. Menneen ajan kovan työn (romanttia) kuvia, pieni pilkahdus luonnon selviämisen mahdollisuuksita. Kuinka käy ihmisen, eläimen, joka voi vain itse suojella itseään?

Minkkinen ja Hautala - kaksi kuvaajaa

Arno Rafael Minkkisen Suomen kuvat on vaikuttava teos. Minkkisen monomaaniset kuvat yhdistyvät rentoon, koskettavaan ja tyylillisesti yllättävään kerrontaan - kerrontaan, jossa kuljetaan ylevästä arkiseen, syväluotaavasta pinnalliseen. Minkkisen kuvisssa Suomen luonto on läsnä hänessä itsessään - manipuloimattomana, suorana ja herkkänä. On vaikea ajatella minkälainen on väärennetty Minkkinen (valokuvana), Minkkisen jäljittelijöitä, seuraajia ja hänen valokuva-ajatteluaan kehittäviä kuvaajia kyllä löytyy. Minkkisen suuruus onkin varmaan myös siinä, että hän on tuonut kuvillaan ja teoillaan opettajana valokuvaukseen jotakin uutta. Minkkisen kuvissa on auraattisuutta, näin väitän.

Hannu Hautalan elämää kuvaava Markku Turusen teos taas herättä enemmän myötähäpeän tunnetta - luonnonkuvaajien riitaisain ja itsekeskeisyyttä puhkuvan joukon keskinäisen torailun kuvaus ei mieltä ylennä. Ehkä olisi ollut parempi jättää koko kirja lukematta. Hautalan kuvat ovat kyllä katsottavia, mutta persoona kuvien takana ei kiehdo. Itsekeskeisyyttä on monenlaista.

Jopa näiden kirjojen vierekkäinen esittäminen arvelluttaa. Ajallisesti ne vain sattuivat lukulistalleni peräkkäin - tahattomasti.

Aiempi epäilykseni Hautalaa kohtaan voimistui, mutta Minkkisen arvostaja minusta tuli kerrralla. Kuusamoon tuskin matkustan, mutta Minkkisen tämän vuotinen näyttely Lahdessa olisi hieno nähdä.

Elämä alkaa unessa, päättyy valokuvassa (A.R.M.)

McNally, Sebald

Viimevuonna luin varsin veikeän Valokuvauksen salaisuudet -kirjan, tekijänä Joe McNally (ja toimittajia). Esipuheen kirjoittaja on Scott Kelby ja teksti on kaikilta osin, ah niin, amerikkalaista. Alanko tottua jo tyyliin, koska se on kevyttä, simppeliä, havainnollista ja suorasukaista. Annetaan vinkkejä (Kuvaa mistä pidät, Pidä silmäsi okulaarissa, Valon voi aina heijastaa jostain, Vie kamera erikoiseen paikkaan, Käänny ympäri, Ole sinnikäs, Anna malliesi osallistua ...). Kirja rakentuu kuvista, niiden syntytarinasta ja teknisistä & sosiaalisista vinkeistä. Ainakin viihdyttävää ja ehkä opettavaistakin.

W.G. Sebaldin keltaisen kirjaston Vieraalla maalla (Tammi, Helsinki 2004) sisältää neljä kertomusta. Erikoista kirjassa on, että se on kuvitettu mustavalkoisin pienin, vaatimattomasti tulostetuin otoksin. Kuvat tukevat kirjoitusten dokumentaarisluonteista kerrontaa ja synnyttävät myös yhtymäkohtia ja muistoja omiin ja vanhempien valokuva-albumien kuvastoon. Nyt teksti vain ei oikein vienyt mukanaan, mutta lajityyppinä kiinnostava.

Optimistit

Turha syyttää siitä kieltä: kielellä oli omat asiansa ajateltavanaan, se kiinnostui itsestään sitä enemmän, mitä uutterammin sitä käytti, ja kaikki sen totuudet asettuivat omituisiin kulmiin hänen totuuksiinsa nähden. ( s. 335) Näin pohtii Clem Glass, Andrew Millerin Optimistit -kirjan päähenkilö. Clem Glass on valokuvaajasta joka näkee ja kuvaa jotain "liikaa". Hän menettää uskonsa itseensä, ihmiseen, totuuteen.

Kirjan tausta-aineistona on Ruandan kansanmurha 1994. Kirjan päähenkilö, arvostettua ja itseään arvostava valokuvaaja, menettää olemisensa perustan nähdesään riittävästi raakuutta ja pahutta, jolla ei tunnu olevan perustetta. Itse tarina on parantumistarina, jossa Clem Glass oppii näkemään myös myötätuntoa, optimismia, mutta myös itsepetosta. Kerronta on sujuvaa ja aihepiiri tärkeä, muta silti jotain jää uupumaan - paikoin tarina junnaa paikoillaan ja päähenkilön toiminta, ajattelu ja uskottavuus ei kosketa.

Valokuvan ja näköhavainnon tulkinnan kannalta tärkeää on kuvan tai todellisuuden näkemisen ja kokemisen peruuttamattomuus. Kun näemme jotakin, emme voi enää peruuttaa. Kuva tai todellisuusden havaitseminen vaikuttaa sellaisenaan, sitä ei voi poistulkita vaikka haluaisikin. Uudelleentulkinta on mahdollista, mutta vaatii paljon psyykkistä työtä. Valokuva ei toimi vain tunteensiirtäjänä, vaan edustaa määrätyllä tavalla tulkittua peruskokemusta, jonka tulkintahorisonttia ei voi valita.

Millerin kirjan viimeisen, neljännen osan mottona on Wittgensteinin Tracatatuksesta lainatut sanat. 3.01 Tosien ajatusten kokonaisuus on maaiman täydellinen kuva. Wittgensteinin ajatus on rajaviiva kahden maailman välillä: toisella puolella ajatuksen ja kielen totuuteen uskovat, mahdollisesti realitsieen tieteeseen uskovat, ja toisella puolella konstruktionistit, joiden mukaan jokainen ajatus, lause tai kuva rajaa ulkopuolelleen jotain - siksi jokainen lause ja kuva on epätotuus. Aina kun sanomme tai kuvaamme jotakin jätämme maailman ulkopuolelle. Emme yksinkertaisesti vois sanoa kaikkea, nähdä kaikkea tai (valo)kuvata kaikkea. "Tosien ajatusten kokonaiuus" on siis lähtökohtaisesti cointradictio in adjecto, koska se perustuu perustuu atomistiseen köäsitykseen todellisuudesta. Ehkä juuri tämän vuoksi suuri taide on samalla suurta illuusiota - kirjallisuus, elokuva, teatteri, ooppera, kuvataide (mukaanlukien valokuva) luo illusoorisen kokonaisuuden, jonka haluamme muistuttavan maailman täydellistä kuvaa - tosien ajatusten kokonaisuutta.

Millerin kirjan alussa on lainaus Fergal Keanelta - En ollut voinut mitenkään valmistautua sen mittasuhteisiin, mitä jouduin todistamaan. Varmaan näin on, emme voi koskaan valmistautua siihen mitä maailma tuo eteemme - voimme korkeintaan valita kuljemmeko sitä kohti vai pyrimmekö piiloutumaan maailmalta. Joka tapauksessa maailma voi yllättää.

Valokuvaaja haastatteluja

Seppo Saves on haastatellut valokuvaajakollegoitaan vuosina 1999-2008 ja julkaisut näyttävin kuvakoostein varustettuna haastattelut hienona kirjana. Kirja on hyvin luettava, tyyli on kotoisa, rupattelevakin, mutta sisältää paljon erityyppistä tietoa eri valokuvaajista ja valokuvauksen, erityisesti lehtivalokuvaajien työstä, taustoista, työtavoista, koulutuksesta, oppimimisesta ja sattumuksista työuran kuluessa. Saves valottaa hienosti erilaisia persoonallisuuksia ja lähestymistapoja.

Henkilöesittylyjen läpi kulkee erilaisia teemoja. Näistä erityisesti jäin pohtimaan Saveksen ja yleisemminkin suomalaisten ammattivalokuvaajien suhtautumista koulutukseen, taidevalokuvaukseen ja yleensäkin kuvan historialliseen perinteeseen. Monet haastatelluista sanovat arvostavansa koulutusta, mutta tekstistä henkii kuitenkin itseoppimisen ylistys. Eikä siinä mitään: viimekädessä olemme kaikki itseoppineita. Suurimmalla osalla kirjan valokuvaajista ei ollut mahdollisuuksia valokuvakoulutukseen. Ja nuoremmilla haastatelluilla kokemukset koulutuksesta ovat olleet huonot ( Liisa Takala, Juha Metso) tai koulutuksen merkitys lähes sivuutetaan (Hannes Heikura).

Taidevalokuvaus henkilöidään kirjassa useaan otteeseen Elina Brotherukseen. Hänelle annetaan kyllä arvonsa, mutta samalla hänen seuraajilleen tai matkijoilleen kuten termi tuntuu kuuluvan, ei juuri arvoa anneta. Jan Eerala esittää kuitenkin asian hienosti: Sanotaan nyt niin, että tämä valokuvataideilmiö - nämä nuoret naiset - syntyi hierarkioiden kaatumisesta. Ja hierarkioiden kaatumisella tarkoitan sitä, että tänään maalaus, grafiikka ja valokuvaus ovat yhden ja saman otsakkeen, eli kuvataiteen alla. Eerala kuvailee tässä tilanteen jossa ollaan. Ja eivätkö valokuvaajat juuri itse ole halunneet nostaa valokuvauksen myös osaksi taidemaailmaa? Nyt kun portti on avautunut siitä ei haluta kulkea tai ei uskalleta kulkea. Vai onko niin, että puuttuu kuitenkin se taiteellinen kyky kulkea eteenpäin tai laajentaa omaa otetta? Esimerkiksi Liisa Takala sanoo: Näyttelyssä käydessä tulee monesti sellainen olo, että olisi mentävä opiskelemaan taidehistoriaa osatakseen tulkita niissä olevia töitä. Ja hetken päästä hän lisää: Koska en ole perehtynyt taidehistoriaan, minun on katseltava kuvia vain omien kokemusteni pohjalta. Olen sillä tavalla alkeellinen, että tykkään perusasioista. Ne riittävät minulle, jos ne on hyvin tehty. Tämä pätee kaikkeen valokuvaukseen.

Takalan ajatus menee kyllä ytimeen, mutta viimeisen lauseen pätevyys (pätee kaikkeen valokuvaukseen) rajoittukoon vain Takalan oman kokemuksen piiriin. Oivalluksena tulisi kai olla, että juuri tämä taidehistorian tuntemattomuus ja tässä mielessä syvällinen kuvallisen kulttuurin tuntemus puuttuu monelta valokuvaajalta. Juuri tästä syystä kuvallinen ilmaisu jää rajalliseksi. Jan Eerala näkeekin asia mielestäni oikein korostamalla, että näitä nuoria naisia ... moittivat lähinnä valokuvaajat - eivät muut kuvataiteilijat. Ja edelleen Eeralan credo on hieno: Kaikki elää ja muuttuu, ei valokuvauskaan voi pysyä omassa historiassaan kautta aikojen. Jotta voi syntyä jotain uutta, on mentävä rajojen yli, mentävä myös hyvän maun toiselle puolelle. Ei riskitöntä uudistumista ole olemassakaan. Näen tämän hierarkioiden kaatumisen, tämän uusien medioiden valokuvauksen valloituksen, voittona valokuvalle. Siitäkin huolimatta, että se samalla merkitsee valokuvauksen historian, valokuvan perinteen heikkenemistä.

Oivallista. Eerala ilmaisee asian myös seuraavasti: Ellei hän (=valokuvaaja) ymmärrä sitä, että valokuvaus käsitteenä on paljon laajempi kuin se valokuvahistoriallinen käsitys, joka meillä oli vielä 1980-luvulla, hän jää vaille hyvin suuria mahdollisuuksia ilmaista itseään.

Eeralan työt myös puhuvat puolestaan( ks. http://www.rupuranta.net).

Valokuva mediana on niin laaja-alainen, että sen käyttö kattaa tänäpäivänä lähes koko elämän kirjon. Rajojen kaatuminen on näkynyt myös esimerkiksi vuoden 2008 luontokuvasta käydyssä keskustelussa, jossa tiivistyy vaikkapa "lintukuvauksen" jaottuminen valokuvauksen/lintuharrastuksen osana.

Edelleen valokuvauksen nouseminen akteemisen tutkimuksen piiriin ( Suomessa esim. väitöskirjat Harri Laakso Valokuvauksen tapahtuma (Tutkijaliito, Helsinki 2003) ja Mikko Elo Valokuvan medium (Tutkijaliitto, Helsinki 2005) luo valokuvaukselle kulttuurista perustaa, jolta valokuvaus voi laajentaa omaa historiaansa (historiahan ei ole jokin, joka olisi olemassa, vaan historia luodaan uudestaa nykyisyyden perspelktiivistä).

Kiinnostava ajatuskulku: valokuvauksen suhde taiteeseen on rinnasteinen filosofian suhteeseen tieteeseen. Valokuvaus ei varmasti ole vain taidetta, mutta se on myös taidetta. Samoin filosofia ei ole vain tiedettä, mutta se on myös tiedettä. Toisaalta filosofia määrittää itseään, valokuvaus ei tee sitä ajatusmuotona, mutta kylläkin toimintana.

Saveksen kirja on hyvin inspiroiva ja ajatuksia herättävä. Kuvat ovat loistavasti toimitettuja, teksti on sujuvaa. Harmi vain, että viimeinen oikoluku on jäänyt tekemättä: pieniä kirjoitusvirheitä, toistoja ja epäjatkuvuuksia on jäänyt, jopa otsikoihin, esim. s. 136 Sammalalhti po. Sammallahti, s. 147 Vorumaa, Viro 2994, po. ilmeisesti 1994.)

Katsokaa. Lukekaa. Nauttikaa.

Sattumuksia Brooklynissa

Kirjojen voimaa ei pidä koskaan aliarvioida kirjoittaa Paul Auster kirjansa toiseksi viimeisessä luvussa (s.361). Mutta hän päättää teoksensa kuitenkin siihen, miten päähenkilö kokee olevansa onnellisempi kuin kukaan joka on ikinä elänyt. Onnellinen loppu siis.

Austerin kirja on jälleen hienosti kirjoitettu tarina. Luin sen ennen kuin Rothin Haamu poistuu. Liekö sattumaa, mutta myös Austerin päähenkilö on Nathan, vanheneva ja jo kuolemaan kääntyvä mies, joka kirjan kulussa löytää elämänlangan uudestaan. Auster on Rothia nuorempi, mutta molempia kiinnostaa vanhenevat miehet, kirjallisuus, Amerikka. Roth on yhteiskunnallisuudessaan kriittisempi ja tiukempi, Auster taas punoo juontaan kerroksisemmin ja monihaaraisemmin. Yhtäkaikki, molemmat "suuria amerikkalaisia kertojia".

Rothin Haamu

Olen pitänyt tapana lukea Philip Rothin (tai joskus joidenkin hänen amerikanjuutalaisten kollegoidensa Malamud, Bradbury) teoksia noin yhden vuodessa, mutta nyt tuntuu siltä, että tahti on kiihtynyt: Roth on julkaissut tasaiseen tahtiin uusia kiinnostavia kirjoja ja aikaisempaa tuotantoa on ollut kasautuneena varastoksi, josta on voinut tarvittaessa hakea sopivaa luettavaa. Ja osa on jo niin kaukaisessa muistossa, että uudelleenlukeminenkin voisi tulla kysymykseen.

Rothin tuotannossa on kiinnostavaa ajallinen jatkuvauus: kirjailija vanhenee, Rothin usean kirjan päähenkilö Nathan Zuckerman vanhenee, ja lukijana itse vanhenen. Jos Nathan Zuckermanin elämän ongelmat nuorempana tuntuivat kovin kaukaisilta, niin nyt vanhenevan kirjailijan vanhuudenvaivat luovat synkähkön ja ironisen tulevaisuudennäkymän.

Rothin Zuckerman -kirjat ovat hyvin kirjallisia: kirjoittamisen taidonnäytteitä, joissa Rothin kerronta ja Zuckermanin kuvitteellinen kerronta pitää lukijan valppaana.

Rothin kirjan yhtenä teemana on biografisen kirjallisuus"kritiikin" asema ja merkitys. Auttaako vai haittaako kirjan ja kirjailijan ymmärtämistä se tunteeko kirjoittajan henkilöhistorian tai kirjoittajan tavoitteet? Tutkimuksellisestihan on osoitettu miten paljon vaikuttaa tulkintaan jos tiedämme (tai meitä harhaanjohdetaan) kirjoittajasta - tekstiä ei kuitenkaan ole olemassa ilman kontekstia. Mutta missä kontekstissa luemme, haluamme lukea tai joudumme lukemaan (kauno)kirjallista tekstiä? Mutta ehkä tässä kuitenkin pätee vanha sanonta: kyllä maailmaan ääntä mahtuu.

Oksanen: Puhdistus

Oksasen "Puhdistuksen" sain luetuksi juuri sopivasti kun kirjoittaja sai tunnustuksensa Finlandia-palkintona. Kirja on kiistatta hienosti kirjoitettu, kypsää tekstiä ja havahduttavaa kuvausta. Sen aihe on tärkeä ja vaikeakin. Osa on historiallisesti sidoksissa tosiasioihin, osa taas yleisinhimillistä (ja epäinhimillistä) ihmisen heikkoutta, petturuutta, selviytymistä oloissa, jossa oikean ja väärä asettuvat rakkauden ja kuoleman maastoon väijymään. Mustasta tulee valkoinen ja värit hämärtyvät harmaaseen.

Oksasen kuvaus on kirkasta ja selkeää - samalla kantaaottavaa ja viileästi tarkkailevaa.

Jälleen kerran huomaa, että suomalaista kirjallisuutta kannattaa lukea. Eikä vähiten kielen takia - alkuperäinen kieli voittaa käännetyn. Oksasen kirjassa on paljon oudohkoja sanoja ja myös sellaisia jotka eivät avaudu kerralla. Virkistävää.

Brink: Suurlähettiläs

Brink on kestosuosikkini: hyvin kirjoitettua, selkeästi etenevää tarinankerrontaa usein yhden henkilön kokemana taustalla (ja perustana) yhteiskunnalliset muutokset ja murrokset. Suurlähettiläs kokee eksistentiaalista kriisiään diplomaatin vaativassa työssä. Ratkaisua ei löydy, mutta entiseen ei ole paluuta.

Nainen ja apina

Nainen ja apina on mukaansatempaava tarina naisesta, miehestä ja apinasta. Tai ihmisestä, luonnonvaltiaasta ja eläimestä. Jonkin kriitikon mukaan kirja on krijoittajansa julkaistuista heikoin - mielenkiinnolla odotan seuraavia lukukokemuksia hänen kirjoistaan.

Scifi tai tulevaisuuteen sijoittuvat fantasiatarinat eivät ole mieleilukemistoani, mutta tämä kyllä kannatti lukea. Siitäkin huolimatta että tarina on naiivi, yksinkertainen ja kaavamainenkin.

Kesän loppuun

Kesä on mennyt, siltä ainakin tuntuu. Luin melko niukasti: Paul Austerin Orakkeliyön, Christien ja Thompsonin toimittaman Scorsese on Scorsese, Mankellin Kadonnien miesten metsä.
Auster oli oivallinen tarinan kerronnassaan, jälleen kerran, Mankell ihan hyvää kesälukemista ja Scorsesen ajatukset innostivat hankkimaan hänen elokuviaan DVD-versioina (Sudenpesä, Kuin raivohärkä, Casino, Cape Fear, Lentäjä, Kristuksen viimeiset kärsimykset), Taksikuski vielä puuttuu, ja muutakin.
Yön ritarikin tuli nähdyksi elokuvateatterissa, Jokerin esitys oli vakuuttava (samoin kuin Juudaksen rooli JVK:ssä).

Laineen lumoissa

Lasse J. Laine on julkaisuut lintu-, luonto-, eläin- ja vähän kulttuuriretkistäänkin hienon kirjan, Luonnon lumoissa ( Otava, Helsinki 2008). Ensimmäiset retkikuvaukset ovat vuodelta 1970 ja viimeisimmät vuodelta 2007.

Yli 5000 lintua nähnyt mies matkustaa milloin perheensä milloin muussa seurassa ympäri maailmaa ja mantereita. Teksti on kauttaaltaan sujuvaa ja uskottavaa, kuvat hienoja ja itsekehukin pysyy siedettävissä rajoissa (sillä Laineen ansiot ovat varmaan kiistattomia omalla alallaan).

Ylivertainen maailmanmatkaaja, ei edes kateeksi käy. Mutta lukukokemuksena suositeltava.

Kennedyn aivot

Hennig Mankellin Kennedyn aivot on hyvin vaikuttava kuvaus maailman raadollisesta, rahan pyörittämästä ihmiskaupasta, aidsista ja ruotsalaisesta/länsimaisesta hengenmaisemasta. Mankell kertoo tarinaansa jälleen taitavasti. Maailmalla liikutaan, Kreikassa, Ruotsissa, Espanjassa, Australiassa ja Mosambikissa. Ehkä menoa on liikaakin, globaalisuus taitaa nykyää olla paremmin aistittavissa pysymällä paikallaan.

Hieno kirja, vaikka Syvyys on edelleen hienoin Mankellin kirjoista. En kutsuisi kirjaa dekkariksi, vaikka siinä on jännitystä ja etsintää. Kyse on kuitenkin samasta ihmiselosta mistä arkemmekin on rakennettu. Emme vain uskalla katsoa niin syvälle kuin on tarpeen - mutta kuka varasti Kennedyn aivot?

Toiset kengät

Hannu Väisänen parantaa kerrontaansa edelleen Vanikan paloista jatkavassa kirjassaan Toiset kengät (Otava, Helsinki 2007).

Paljon on tuttua Anteron ja veljien kasvussa pojista nuoriksi miehiksi, vaikka itselleni vieraassa kaupungissa, Oulussa liikutaankin. Vaikuttavaa kuvausta, huumoria ja viiltävää perhe-elämää. Myös opettajien tärkeä rooli, niin hyvässä kuin pahassa, on läsnä.

Anteron eideettinen kyky tuodaan myös teoreettisesti taitavalla tavalla esiin psykolgian oppituntien kuvauksissa. En vain tiedä voitetaanko tuolla eidoksen näkemisellä paljonkaan suhtessa mielikuvituksen, luovuuden ja tarinankerronan taitojen lisänä. Ehkäpä tuo visuaalisointi on kuitenkin samaa mitä valokuvauksessa haetaan, kykyä nähdä ennalta asioiden mahdollinen tila ja kulku. Kun siihen liittyy tekninen taito kuvat asia, joko sanoin tai kuvin, ollaan taidon ja taiteen äärellä. Väisänen on sekä näkijä että kertoja.

Martti Lintunen on vaikuttava persoona. Hänen puheensa, kirjoituksensa ja myös kuvansa ovat ensivaikutelmaltaan rahvaanomaisia, suorasukaisia, ei-esteettisiä tai provosoivia. Kirjan Baabelin kuvat lukija kuitenkin huomaa Lintusen kokeneisuuden ja lukeneisuudenkin. Tosin esitystavan jutusteleva muoto pitää lukijan hereillä - onkohan asiat nyt aivan näin vai liverteleekö Martti omiaan. Mutta samalla kannustaa ottamaan kantaa.

Lintunen pyrkii palauttamaan kuvan siihen itseensä, ei-kieleen, ei-luonnontieteellisesti ymmärrettyyn todellisuuteen. Lintusen kuvakäsitys on "sosiaalista konstruktivisimia" - kuvan merkitys rakentuu katsomisen ja katsojan kontekstissa, ei abstraktisti katsojan silmässä, vaan kultuuriin kiinnikasvaneen ihmisen merkitysmaailmassa.

Lintusen ohjeet kuvaajalle ovat myös rohkaisevia - kehitä intuitiivista otetta kuvaamiseen; päinvastoin kuin monissa muissa oppaissa. Mutta katso silti tarkasti ja käytä nykytekniikkaa hyväksesi.

Vanikan paloja

Hannu Väisäsen Vanikan palat on hieno kirja. Alku on hämmentävä. Olin jo lopettaa lukemisen ennen kuin pääsin tekstiin kiinni. Mutta kun on alkuun päässyt, loppu onkin juhlaa - dokumentaarisen tuntuista fantasiaa - kovaa ja samalla mustan huumorin kyllästämää, visuaalisesti vahvaa ja erikoisilla kielikuvilla liikkuvaa tekstiä.

Italialaiset kengät

Joulun kirjalahjoissa oli Henning Mankellin Italialaiset kengät ja Vuoden Luontokuva 2007. Vaimon kontissa lisäksi Hannu Väisäsen Vanikan palat.
Mankellin Italialaiset kengät jatkaa Syvyys-kirjan teemoja, mutta ei kaikilta osin tyyliä. Vanhahko mies kohtaa menneisyytensä vuosien takaa ja pyrkii löytämään sovitusta. Saariston kuvaus, arjen yksityiskohdat yhdistyvät Syvyyden sävähenkisyyteen, muttamuutoin kirjassa on jopa karnevalistisia käänteitä. Luettavaa, sujuvaa. Pidin enemmän realistisesta alusta kuin epäuskottavista käänteistä myöhemmässä tekstissä. Kirja on pohjoismainen. Se tuo hyvin esille myös suomalaisuuden -on melko helppo kuvitella suomalainen kesäsade, mutta minkälainen on kirjassa ihaillen kuvatt ruotsalainen kesäsade?

Kirja innostaa hankkimaan tekijän Kennedyn aivot - teoksen. Se on jostain syystä jäänyt väliin.