Olen pitänyt tapana lukea Philip Rothin (tai joskus joidenkin hänen amerikanjuutalaisten kollegoidensa Malamud, Bradbury) teoksia noin yhden vuodessa, mutta nyt tuntuu siltä, että tahti on kiihtynyt: Roth on julkaissut tasaiseen tahtiin uusia kiinnostavia kirjoja ja aikaisempaa tuotantoa on ollut kasautuneena varastoksi, josta on voinut tarvittaessa hakea sopivaa luettavaa. Ja osa on jo niin kaukaisessa muistossa, että uudelleenlukeminenkin voisi tulla kysymykseen.
Rothin tuotannossa on kiinnostavaa ajallinen jatkuvauus: kirjailija vanhenee, Rothin usean kirjan päähenkilö Nathan Zuckerman vanhenee, ja lukijana itse vanhenen. Jos Nathan Zuckermanin elämän ongelmat nuorempana tuntuivat kovin kaukaisilta, niin nyt vanhenevan kirjailijan vanhuudenvaivat luovat synkähkön ja ironisen tulevaisuudennäkymän.
Rothin Zuckerman -kirjat ovat hyvin kirjallisia: kirjoittamisen taidonnäytteitä, joissa Rothin kerronta ja Zuckermanin kuvitteellinen kerronta pitää lukijan valppaana.
Rothin kirjan yhtenä teemana on biografisen kirjallisuus"kritiikin" asema ja merkitys. Auttaako vai haittaako kirjan ja kirjailijan ymmärtämistä se tunteeko kirjoittajan henkilöhistorian tai kirjoittajan tavoitteet? Tutkimuksellisestihan on osoitettu miten paljon vaikuttaa tulkintaan jos tiedämme (tai meitä harhaanjohdetaan) kirjoittajasta - tekstiä ei kuitenkaan ole olemassa ilman kontekstia. Mutta missä kontekstissa luemme, haluamme lukea tai joudumme lukemaan (kauno)kirjallista tekstiä? Mutta ehkä tässä kuitenkin pätee vanha sanonta: kyllä maailmaan ääntä mahtuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti