Optimistit

Turha syyttää siitä kieltä: kielellä oli omat asiansa ajateltavanaan, se kiinnostui itsestään sitä enemmän, mitä uutterammin sitä käytti, ja kaikki sen totuudet asettuivat omituisiin kulmiin hänen totuuksiinsa nähden. ( s. 335) Näin pohtii Clem Glass, Andrew Millerin Optimistit -kirjan päähenkilö. Clem Glass on valokuvaajasta joka näkee ja kuvaa jotain "liikaa". Hän menettää uskonsa itseensä, ihmiseen, totuuteen.

Kirjan tausta-aineistona on Ruandan kansanmurha 1994. Kirjan päähenkilö, arvostettua ja itseään arvostava valokuvaaja, menettää olemisensa perustan nähdesään riittävästi raakuutta ja pahutta, jolla ei tunnu olevan perustetta. Itse tarina on parantumistarina, jossa Clem Glass oppii näkemään myös myötätuntoa, optimismia, mutta myös itsepetosta. Kerronta on sujuvaa ja aihepiiri tärkeä, muta silti jotain jää uupumaan - paikoin tarina junnaa paikoillaan ja päähenkilön toiminta, ajattelu ja uskottavuus ei kosketa.

Valokuvan ja näköhavainnon tulkinnan kannalta tärkeää on kuvan tai todellisuuden näkemisen ja kokemisen peruuttamattomuus. Kun näemme jotakin, emme voi enää peruuttaa. Kuva tai todellisuusden havaitseminen vaikuttaa sellaisenaan, sitä ei voi poistulkita vaikka haluaisikin. Uudelleentulkinta on mahdollista, mutta vaatii paljon psyykkistä työtä. Valokuva ei toimi vain tunteensiirtäjänä, vaan edustaa määrätyllä tavalla tulkittua peruskokemusta, jonka tulkintahorisonttia ei voi valita.

Millerin kirjan viimeisen, neljännen osan mottona on Wittgensteinin Tracatatuksesta lainatut sanat. 3.01 Tosien ajatusten kokonaisuus on maaiman täydellinen kuva. Wittgensteinin ajatus on rajaviiva kahden maailman välillä: toisella puolella ajatuksen ja kielen totuuteen uskovat, mahdollisesti realitsieen tieteeseen uskovat, ja toisella puolella konstruktionistit, joiden mukaan jokainen ajatus, lause tai kuva rajaa ulkopuolelleen jotain - siksi jokainen lause ja kuva on epätotuus. Aina kun sanomme tai kuvaamme jotakin jätämme maailman ulkopuolelle. Emme yksinkertaisesti vois sanoa kaikkea, nähdä kaikkea tai (valo)kuvata kaikkea. "Tosien ajatusten kokonaiuus" on siis lähtökohtaisesti cointradictio in adjecto, koska se perustuu perustuu atomistiseen köäsitykseen todellisuudesta. Ehkä juuri tämän vuoksi suuri taide on samalla suurta illuusiota - kirjallisuus, elokuva, teatteri, ooppera, kuvataide (mukaanlukien valokuva) luo illusoorisen kokonaisuuden, jonka haluamme muistuttavan maailman täydellistä kuvaa - tosien ajatusten kokonaisuutta.

Millerin kirjan alussa on lainaus Fergal Keanelta - En ollut voinut mitenkään valmistautua sen mittasuhteisiin, mitä jouduin todistamaan. Varmaan näin on, emme voi koskaan valmistautua siihen mitä maailma tuo eteemme - voimme korkeintaan valita kuljemmeko sitä kohti vai pyrimmekö piiloutumaan maailmalta. Joka tapauksessa maailma voi yllättää.