Seppo Saves on haastatellut valokuvaajakollegoitaan vuosina 1999-2008 ja julkaisut näyttävin kuvakoostein varustettuna haastattelut hienona kirjana. Kirja on hyvin luettava, tyyli on kotoisa, rupattelevakin, mutta sisältää paljon erityyppistä tietoa eri valokuvaajista ja valokuvauksen, erityisesti lehtivalokuvaajien työstä, taustoista, työtavoista, koulutuksesta, oppimimisesta ja sattumuksista työuran kuluessa. Saves valottaa hienosti erilaisia persoonallisuuksia ja lähestymistapoja.
Henkilöesittylyjen läpi kulkee erilaisia teemoja. Näistä erityisesti jäin pohtimaan Saveksen ja yleisemminkin suomalaisten ammattivalokuvaajien suhtautumista koulutukseen, taidevalokuvaukseen ja yleensäkin kuvan historialliseen perinteeseen. Monet haastatelluista sanovat arvostavansa koulutusta, mutta tekstistä henkii kuitenkin itseoppimisen ylistys. Eikä siinä mitään: viimekädessä olemme kaikki itseoppineita. Suurimmalla osalla kirjan valokuvaajista ei ollut mahdollisuuksia valokuvakoulutukseen. Ja nuoremmilla haastatelluilla kokemukset koulutuksesta ovat olleet huonot ( Liisa Takala, Juha Metso) tai koulutuksen merkitys lähes sivuutetaan (Hannes Heikura).
Taidevalokuvaus henkilöidään kirjassa useaan otteeseen Elina Brotherukseen. Hänelle annetaan kyllä arvonsa, mutta samalla hänen seuraajilleen tai matkijoilleen kuten termi tuntuu kuuluvan, ei juuri arvoa anneta. Jan Eerala esittää kuitenkin asian hienosti: Sanotaan nyt niin, että tämä valokuvataideilmiö - nämä nuoret naiset - syntyi hierarkioiden kaatumisesta. Ja hierarkioiden kaatumisella tarkoitan sitä, että tänään maalaus, grafiikka ja valokuvaus ovat yhden ja saman otsakkeen, eli kuvataiteen alla. Eerala kuvailee tässä tilanteen jossa ollaan. Ja eivätkö valokuvaajat juuri itse ole halunneet nostaa valokuvauksen myös osaksi taidemaailmaa? Nyt kun portti on avautunut siitä ei haluta kulkea tai ei uskalleta kulkea. Vai onko niin, että puuttuu kuitenkin se taiteellinen kyky kulkea eteenpäin tai laajentaa omaa otetta? Esimerkiksi Liisa Takala sanoo: Näyttelyssä käydessä tulee monesti sellainen olo, että olisi mentävä opiskelemaan taidehistoriaa osatakseen tulkita niissä olevia töitä. Ja hetken päästä hän lisää: Koska en ole perehtynyt taidehistoriaan, minun on katseltava kuvia vain omien kokemusteni pohjalta. Olen sillä tavalla alkeellinen, että tykkään perusasioista. Ne riittävät minulle, jos ne on hyvin tehty. Tämä pätee kaikkeen valokuvaukseen.
Takalan ajatus menee kyllä ytimeen, mutta viimeisen lauseen pätevyys (pätee kaikkeen valokuvaukseen) rajoittukoon vain Takalan oman kokemuksen piiriin. Oivalluksena tulisi kai olla, että juuri tämä taidehistorian tuntemattomuus ja tässä mielessä syvällinen kuvallisen kulttuurin tuntemus puuttuu monelta valokuvaajalta. Juuri tästä syystä kuvallinen ilmaisu jää rajalliseksi. Jan Eerala näkeekin asia mielestäni oikein korostamalla, että näitä nuoria naisia ... moittivat lähinnä valokuvaajat - eivät muut kuvataiteilijat. Ja edelleen Eeralan credo on hieno: Kaikki elää ja muuttuu, ei valokuvauskaan voi pysyä omassa historiassaan kautta aikojen. Jotta voi syntyä jotain uutta, on mentävä rajojen yli, mentävä myös hyvän maun toiselle puolelle. Ei riskitöntä uudistumista ole olemassakaan. Näen tämän hierarkioiden kaatumisen, tämän uusien medioiden valokuvauksen valloituksen, voittona valokuvalle. Siitäkin huolimatta, että se samalla merkitsee valokuvauksen historian, valokuvan perinteen heikkenemistä.
Oivallista. Eerala ilmaisee asian myös seuraavasti: Ellei hän (=valokuvaaja) ymmärrä sitä, että valokuvaus käsitteenä on paljon laajempi kuin se valokuvahistoriallinen käsitys, joka meillä oli vielä 1980-luvulla, hän jää vaille hyvin suuria mahdollisuuksia ilmaista itseään.
Eeralan työt myös puhuvat puolestaan( ks. http://www.rupuranta.net).
Valokuva mediana on niin laaja-alainen, että sen käyttö kattaa tänäpäivänä lähes koko elämän kirjon. Rajojen kaatuminen on näkynyt myös esimerkiksi vuoden 2008 luontokuvasta käydyssä keskustelussa, jossa tiivistyy vaikkapa "lintukuvauksen" jaottuminen valokuvauksen/lintuharrastuksen osana.
Edelleen valokuvauksen nouseminen akteemisen tutkimuksen piiriin ( Suomessa esim. väitöskirjat Harri Laakso Valokuvauksen tapahtuma (Tutkijaliito, Helsinki 2003) ja Mikko Elo Valokuvan medium (Tutkijaliitto, Helsinki 2005) luo valokuvaukselle kulttuurista perustaa, jolta valokuvaus voi laajentaa omaa historiaansa (historiahan ei ole jokin, joka olisi olemassa, vaan historia luodaan uudestaa nykyisyyden perspelktiivistä).
Kiinnostava ajatuskulku: valokuvauksen suhde taiteeseen on rinnasteinen filosofian suhteeseen tieteeseen. Valokuvaus ei varmasti ole vain taidetta, mutta se on myös taidetta. Samoin filosofia ei ole vain tiedettä, mutta se on myös tiedettä. Toisaalta filosofia määrittää itseään, valokuvaus ei tee sitä ajatusmuotona, mutta kylläkin toimintana.
Saveksen kirja on hyvin inspiroiva ja ajatuksia herättävä. Kuvat ovat loistavasti toimitettuja, teksti on sujuvaa. Harmi vain, että viimeinen oikoluku on jäänyt tekemättä: pieniä kirjoitusvirheitä, toistoja ja epäjatkuvuuksia on jäänyt, jopa otsikoihin, esim. s. 136 Sammalalhti po. Sammallahti, s. 147 Vorumaa, Viro 2994, po. ilmeisesti 1994.)
Katsokaa. Lukekaa. Nauttikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti