M.A. Nummisen tapauksittainen elämä I

 

M.A. Numminen on julkaissut teoksen  Muistelmat I Kaukana väijyy ystäviä (2020). Se on ajallisesti suoraa jatkoa romaanimuotoiselle Helsinkiin teokselle. Nyt edetään vuosi vuodelta ajanjakso 1965-1989. Jatkoa on tulossa.

Näyttää siltä, että Numminen on ottanut todesta Wittgensteinin Tractatuksen ensimmäisen lauseen. Nummiselle maailma on kaikkea, mitä se tapauksittain on. Maailma näyttäytyy fragmentaarisena, kieli sen kuvana. Elämän ja kielen leikillinen ja pelimäinen oleminen ei avaudu. Myöhemmän Wittgensteinin filosofia voisi olla tie jota kulkea - ehkä muistelmien II osa tuo sen tullessaan, mutta tuskin. Paradigman vaihdos olisi jo muuttanut näkymän myös aiempaan M.A. Nummiseen.

Hämmentävä opus. Kyseessä on ennemminkin muistelmia kuin muistelmat. Ja missä M.A. Nummisen ystävät väijyvät? Kirjan lähes 500 sivua jättävät tekijänsä aika kauas. Voisin olla yksi noista väijyjistä, mutta aika kauas jään, enkä kirjan luettuani ole varma, haluanko tulla väijytyksestäni pois. M.A. on syvällä punkkerissaan,  toimestaan ja touhustaan huolimatta hän vaikuttaa melko umpimieliseltä veikolta, omien ajatustensa lumoamalta jäärältä, mekaaniselta lelulta, joka etenee, törmäilee seiniin ja muuttaa liikerataansa aina sen verran, että pääsee taas uuteen suuntaan.

M.A. Numminen on epäilemättä monilahjakkuus ja erikoistapaus kaikinpuolin. Hänen kylvönsä vuosien mittaan niin musiikin, runouden, teatterin, radion kuin tapahtumataiteenkin sekä kaikkien näiden yhdistelmien saralla on tuottanut runsasta satoa. Hän on tullut tutuksi suomalaiselle, ruotsalaiselle, saksalaiselle ja osittain myös muillekin yleisölle provokatiivisista ja/tai muutoin piristävistä rajoja ylittävistä hankkeistaan. Ja on tietysti niinkin, että kyseessä on taiteilija M.A. Nummisen (brändi) muistelmia, ei henkilön "avautumiskirja".

M.A. siis vyöryttää toimintansa yksityiskohtaisesti ja kronologisesti lukijan tarkasteltavaksi. Kiinnostavaa luettavaa riittää, hänen ystävänsä ja työtoverinsa ovat pääasiassa julkisuuden estraadilta hyvinkin tuttuja musiikkoja, runoilijoita ja tieteenharjoittajia tai muita kulttuurin ja politiikan vaikuttajia. Yhdistelmä sosiologia, filosofia ja jazz-rock on itsellenikin kovin tuttu, elektroninen avantgarde ja ooppera ei niinkään. Yllättävää on, että M.A. ei ole kirjallisuusihminen, lukuunottamatta runoutta. Viittauksia kaunokirjallisuuteen, romaaneihin, on niukasti jos ollenkaan.

Tarmokkaasti M.A.N. on käyttänyt aikaansa tutustuakseen niihin ihmisiin, jotka ovat kiinnostavia, ihmisiin jotaka ovat jotain. Tosin hän kyllä keskustelee myös kansanihmisten kanssa, niin baareissa kuin omien esiintymistensä yhteydessä tapaamiensakin. Onko niin, että M.A.N. onkin itse väijyvä ystävä, joka kaukaisuudesta tekee itsensä tykö?

Numminen kirjoittaa kyllä selkeästi, mutta kirjassa ei ole juonta, rakennetta tai draaman kaarta. Kaikki vain tapahtuu M.A.N:n toimesta ja onnistuu pääasiassa valtavan hienosti. Uskomatonta, kuinka hän jaksaa tuoda itseään esiin, uskoo itseensä kuin härkä sarviinsa. Selkeyden lisäksi muita kirjallisia arvoja on kovin vähän. On harmi, että aineistoa ei ole kirjoitettu paremmin auki, karsittu epäollennaisuuksia ja asetettu tapahtumia ja niiden merkitystä oman aikansa ja nykyisyyden yhteyksiin. Monet asiat jäävät maininnan varaan, todistajana kaikessa on tekijä itse, luoja, arvioija ja vain niukasti itsekriittinen M.A. Numminen. Käsillä on kyllä hieno ja avoin aineisto, jonka pohjalta riittää selvitettävää kulttuurin monelta saralta, ennen kaikkea Suomen undergroundin historiasta etenkin 1960-1970-luvuilla. Ystävien kannattaa siis tulla esiin väijystä  ja ottaa aineisto haltuun temaattisesti. 

JK. Oikeastaan on myös piristävää, että M.A. Numminen ei tarinallista omaa elämäänsä sankarikertomukseksi.  Hän esittää itse valitsemansa tapaukset, lukijalle ja hänen teostensa tuntijalle jää arvottaminen ja tarinallistamisen taakka.

Valheiden kautta voittoon

Vaikea sanoa, onko Elena Ferranten Aikuisten valheellinen elämä hänen paras romaaninsa, mutta pidän sitä hyvin onnistuneena. Kirjan tapahtumat asettuvat Napoliin ja italialaisen kaupunkielämän ristiriitojen repimään noidanpataan. Päähenkilö, aikuistumassa oleva 12-vuotias Giovannan kasvaa siinä neljän vuoden aikana tytöstä naiseksi. Lapsuus jää taakse hänen kuullessaan isänsä sanovan häntä rumaksi ja pahaksi ihmiseksi, aivan kuin tätinsä Vittoria. Aikuisten tekopyhä maailma paljastuu vaiheittain, hitaasti ja välillä romahdusmaisesti, kun vanhemmat osoittautuvat monella tapaa erilaisiksi mitä lapsenuskoinen Giovanna oli kuvitellut. Giovanna etsii itseään ja tutkii onko hän sittenkin yhtä paha kuin pahaksi väitetty tätinsä, vai vielä pahempi vai onko täti sittenkin hyvä, mutta katkeroitunut ihminen. Hän likaa ja alentaa itseään, testaa seksuaalista vetovoimaansa, rakentaa ja purkaa suhdettaan itseensä ja kanssaihmisiinsä.

Luokka- ja erityisen selkeästi piirtyvät kulttuuriset ja koulutukselliset erot jakavat Giovannan sukua ja hänen on vaikea asettua siihen muutokseen, jonka koulutus ihmiselle antaa. Vaikka paikka paikoin ihmisuhdevatvonta alkaa jo muuttua ennalta arvattavaksi ja kliseiseksi (jota se usein teini-iässä saattaa ollakin), Ferrante tuo hienosti liikaa korostamatta erilaisten maailmankatsomuksellisten ja käytöstavallisten lähtökohtien eroavuuden. Nuoren Giovannin on ratkaistava oma suhteensa uskontoon, politiikkaan, väkivaltaan, miehen ja naisen suhteeseen, umpimieliseen paikalliseen kiinnittymiseen ja vapaana itsenäisesti ajatelevaan sivistyneistöön.  

Pidin kirjaa ilmaisultaan jopa parempana, kuin Ferranten laajassa Napoli-sarjassa, vaikka yhteiskunnallinen ja historiallinen kuvaus jääkin ohuemmaksi. Teksti on avoimempaa,  raaempaa ja kuvaukset suorempia, kun Napoli-sarjan paikoitellen kioskikirjamaiset kuvaukset. Vaikuttava.

M.A.N. Helsinkiin

M.A.Numminen julkaisi muistelmiensa ensimmäisen osan 2020 nimellä Kaukana väijyy ystäviä. Muistelmat I.  Sen innoittamana päätin ensin tutustua muistelmien epäviralliseen 0-osaan, kirjaan Helsinkiin, jossa Nummisen alter ego Juha Niitty aloittaa sivistyshankkeensa 1960-1964. Muistelmien I osan esipuheessa M.A. viittaa itsekin tähän vuonna 1999 ilmestyneeseen ja nyt uusintapainoksena 2020 ilmestyneeseen romaaniinsa. Juha Niitty on vain hieman tai ei lainkaan peitelty Numminen.

Helsinkiin ei ole kirjallisesti erityisen antoisa, ei ainakaan romaanimuotoisena. Sen tyyli on särmikäs, samalla tavalla omaperäinen ja töksähtelevä kuin Nummisen monet muutkin projektit. Se on kuitenkin hyvin kiinnostavaa ja helppoa luettavaa: päähenkilö Juha opiskelee kansantaloutta, sosiologiaa ja filosfiaa päätyäkseen lopulta sosiolingvistiikkaan. Samalla hän pyrkii tarmokkaasti uuden radikaalin sivistyneitön pariin, avantgarde- taiteen, jazzin, eloktronimusiikin, happeningien ja kaiken modernin taikapiiriin. Nuoret naiset johdattava hänet niihin ja samalla Juha N. tutustuu omaperäisellä tavallaan naisihmisiin, niin psyykisesti kuin lihallisesti.

Teoreettisen opiskelun kiemurat, kirjat, luennot ja yliopiston luennot ovat oudolla tavalla tuttuja, vaikka Niitty opiskeleekin Helsingissä tehden vain yhden ekskursion Tampereelle ja itselle tuttuihin maisemiin, yliopistolle, Rosendahl-hotelliin ja Pyynikin harjulle. Vaikka opiskelu on haastavaa, niin monin verroin haastavampaa on ensiyritykset naisten kanssa. Tämä oli aika hämmentävääkin luettavaa. Eihän se varmaan koskaan aivan helppoa ole, mutta Juha N:llä on kyllä aika teoreettinen, joskin vaikuttavalta tuntuva, tapa lähestyä toista sukupuolta.

Hyvin M.A.Numminen tavoittaa kirjassaan ajan hengen ja samalla osoittaa oman monipuolisuutensa kummuneen jo varhain omaksutusta renessanssi-tyyppisestä sivistysihanteesta; tätä Numminen ei tosin itse totea, vaan kiinnittyy avantgardeen ja moderniin.

Tästä on sujuva siirtyä nyt muistelmien I osaan, joka näyttää olevan suoraa jatkoa romaanille, niin ajallisesti kuin tyylillisestikin.

Margarita

 

Anni Kytömäen Margarita on vaikuttava ja haastava teos. Se on erinomaisesti kirjoitettu, perusteellinen, sujuva, kielellisesti ja sisällöllisestikin kaunis teos. Teksti tuo mieleen Tommi Kinnusen selkeän ja soljuvan kielen. Kytömäki on vielä Kinnustakin monipuolisempi sanastoltaan ja kielen taipuisuudelta. Vertauskuvia on runsaasti ja ihmisen yhteiskuntaa kuvaillaan luonnon, biologian, metsän ja virtaavan joen sanastoin. Kytömäen kirja ei mene kuitenkaan päin honkia, vertaukset eivät ryöpsähtele vuolaina turhaan, tarina pitää lukijan kiinni helteisesti, vaikka kuvauksen kohteena on mieltä kylmäävät asiat: sota, kuolema, oman ruumiin myrkyttävä raskaus, polio, itsetuhoisuus, tunteen kylmyys.

Kirjaa voi lukea monesta kontekstista: kuvauksena sodan jälkeisestä jälleenrakentumisen Suomesta, ihmisen suhteesta luontoon tai yksilön kyvyttömyydestä löytää omaa identiteettiään yhteisön normipaineessa. Ja kaikkea tätä se onkin. Päähenkilöt, helmisimpukka ja aikuistuva Senni, hieroja, raskaana oleva nuori nainen, synnyttäjä, sittemmin poliosairaalan avustaja ja lääkintävoimistelijaopiskelija, luontoon samaistuva helmisimpukoiden pelastaja, äitinsä tytär, isänsä oppeja päässään kuuleva nuori nainen ei tahdo asettua 1950-luvun Suomeen. Hän kokee olevansa helmisimpukan tavoin kova ja herkkä, kuoreensa vetäytyvä ja tuhoon tuomittu (tehometsä)talouden uhri, valtion välineeksi alistuva koneiston osa. 

Kytömäen kirja on siis juuriaan myöten  yhteiskunnallinen ja siihen kiteytyy myös kirjan kipein haaste. Miten Sennin biologis-fysiologinen maailmankatsomus suhteutuu humanismiin ja miksi Kytömäki on typistänyt, rajannut ja sulkenut Sennin maailmankatsomuksen biologis-fysiologiseen kuoreen? Tämä on kirjailijan valinta. Sennille ei anneta kasvun tai vaihtoehdon mahdollisuutta. Kirjan yksi tärkeä sivuhenkilö, pasifistinen Mikko, uhrataan, mutta hänellä ja hänen isällään on poliittinen vaihtoehto - kieltäytyminen olemasta sotakoneiston osa. Myös metsänhoitaja Antti kipuilee työnsä tehokkuusvaatimusten ja luonnonsuojelun välillä, mutta Sennille ei avaudu tietä luonnonsuojeluliikkeeseen, vaikka se on tarjolla, puhumattakaan siitä, että metsäteollisuuden ja talouden poliittisia kytkentöjä avattaisiin edes tuon rakenteen kuorta raolleenkaan avaten.

Yksilön tasolla kuvaus on ihailtavan tarkkaa ja kaikessa karuudessaan uskottavaa, jopa inhorealistista. Empatia päähenkilöä kohtaan kyllä herää, mutta samalla näitä sekä fyysisten että henkisten haavojen kuvauksia jää pohtimaan. En tiedä miksi sitä kutsua, eräänlaista rakkautta kärsimyksen kuvausta kohtaan? Kirjailija Kytömäki ei anna tässä kirjassa ihmiselle mahdollisuutta muussa mielessä kuin kuoreensa vetäytymisen ja oman lajinsa tuhon yksilöllisenä ratkaisuna: älä jatka sukuasi. Tämän kyllä hyväksyn yksilötasolla, mutta esitetty ajatus ei avaa tarvetta toimia asioiden ratkaisemiseksi. Ahdistus vain kasvaa ja luonnon, yhteiskunnan ja ihmisen itsetuho kiihtyy. 

Margarita vertautuu kyllä jopa Mannin Taikavuoreen, mutta siinä, missä Mann antaa laajan henkilögalleriansa kautta moniäänisen keskustelun ja väittelyn mahdollisuuden Euroopan tulevaisuudesta, Kytömäen Senni ja hänen lähipiirinsä on huutava ääni korvessa. Mann kiipeää korkealle, mutta Kytömäki menee alas, ei kuitenkaan kylpylävieraaksi nautiskelemaan lämpimästä vedestä, kuten Herman Hesse Baden Badeniin, vaan kylmään, virtaavaan ja hyytävän veteen. Sennin ääni kuuluu ja kirjailijan luoma helmisimpukkakin puhuu meille, mutta se on yksinäisen kuiskaus korvessa. Ja metsä vastaa kuin huudetaan, mutta kuiskaus hukkuu huminaan. Vastausta ei löydy kaupungista tai yhteisöistä. Helmi simpukan sisällä jää hioutumatta, vaihtoehtona on vain hidas vetäytyminen ja uppoaminen yhä syvemmälle, kauemmas ja lopulta tuhoutuminen. Senni on kova kuori, jonka sisäiseen maailmaan ei ole tietä kuorta rikkomatta.

Margarita kuvaa aikaamme ajankohtaisesti ja aikalaiskirjana se on hätkähdyttävä hätähuuto ihmisen umpikujasta ja näköalattomuudesta. Luonto on ihmisen vallassa ja sen myötä ihminen luonnon.

Kuitenkin: Ihmiset voivat tehdä ratkaisuja, luonto ei. Ihminen on itsensä ja luonnon toivo. Muuta toivoa ei ole. 

Idän ja Lännen Berliini

Talot ovat minun kallioitani, ihmiset outoja puita, kadut itsepäisiä jokia.  (s. 66)

Nellja Veremej on kirjoittanut hienon ja kiinnostavan romaanin Berliini on idässä (ntamo, Helsinki 2020). Päähenkilö on itäinen osa Berliiniä ihmisineen, Alexanderplatz ja sen lähikadut. Moskovasta Berliiniin muuttanut, miehestään eronnut Lena elää ja asuu tyttärineen ajan murroksessa. Lena etsii identiteettiään post-neuvostoliiton aikaisessa post-DDR:lläisessä venäläis-monikansallisessa yhteisössä. Lenan lähipiirin kautta välittyy muistojen muuntama kuva menneestä Neuvostoliiton aikaisesta ajasta, Lenan vanha äiti asuu edelleen Moskovan lähellä, tytär puolestaan opiskelee ja elää jo uutta "läntistä" aikaa ja avaa näkymän tulevaan. Lena itse on vanhustyöntekijä. Hän ystävystyy asiaakkansa, entisen DDR:ssä menestyksellä lehtimiesuran tehneen, nyt jo kuoleman portteja kolkuttelevan Ulfin kanssa. Lisäsuolansa tarinaan heittävät, pinnallinen lääkäri Roman, joka liehittelee Lenaa, mutta onkin naimisissa omalla tahollaan. 

Ihmiset ovat elävän tuntuisia, erehtyväisiä, väärässäkin olevia. Kirjallisia viittauksia tehdään melko luontevasti niin Sebaldiin, Thomas Manniin kuin Alfred Döbliniinkin, siis länsimaiseen ja saksalaiseen, ei niinkään venäläiseen kirjallisuuteen. Kyseessä ei ole bildungs-roman, maailma muuttuu nopeasti, kirjan ihmiset hitaasti, sopeutuen, eivät maailmaa muuttaen. Ja tässä on juuri kirjan jännite, maailmaa muuttavat ihmiset eivät ole kirjan keskiössä, vain heidän toimintansa muuttaa myös tämän kirjan keskiössä olevien elämää.

Elokuvateatteri Babylon, Rosa-Luxemburg-Straße 23.10.2020

Kirja on helposti ymmärrettävissä, mutta oman kiinnostavuuteensa lukijalle tuottaa, kun tuntee sen kadut ja aukiot, teatterit ja näyttämöt. Satuin paikalle nyt syksyllä 2020, koronoviruksia väistellen, mutta samalla monien muiden tavoin Berliinin runsautta ihastellen.

Näkymä televisiotornille ja Alexsanderplatzille 20.10.2020

Kirja on hieno aikalaiskuvaus ja uudenlainen näkymä Berliiniin. Sitä ei ole syytä verrata esikuviinsa, niiden varjo on liian pitkä ja syvä. Tämä kirja riittää ihan itsessään.

Aja aurasi vainajain luitten yli

 

Olga Tokarczukin aiemmin lukemani kirjat ovat erittäin hyviä, loistaviakin. Mutta Aja aurasi vainajain luitten yli on täysosuma, hieno vaikuttava, kirjallinen mestarinäyte. Teos ei ole varsin laaja ja kerrontakin on vain yhdestä näkökulmasta. Juoni on yllättäen murhamysteeri. Lukijana tekstin ääressä viihtyy, se vetää mukanaan, kieli on selkeää, huumori on mustaa. Puolan ja Tšekin rajamailla tapahtuu outoja, astrologiset ennustukset käyvät toteen, paha saa palkkansa, varmaankin?

Samanaikaisesti William Blaken runot kääntyvät ja ovat kalmankalpeina vihjeinä kirjan luvuille. Tokarczukia lukiessa on helppoa ajatella kuten hänen henkilönsä, jolta kysytään, oletko uskonnollinen: Olen, hän vastasi ylpeänä. - Olen ateisti.

Blaken rinnalle kääntyy ja soljahtaa hienosti myös vähemmän korkeakulttuuriset säkeet Riders on the storm ja hieno käännös suomentaja Tapani Kärkkäiseltä Nousevan auringon talosta:

Der iiis ö hauuus in Njuuuu Orliiin

Dei kool dö Raaaaaisin Saaan...

Olga T. havahduttaa huomaamaan hehkuvalla tavalla luonnon ja ihmisluonnon raakuuden ja hellyyden, totuuden, oikeudenmukaisuuden, rikoksen ja rangaistuksen kieppuvan, kosmiseen kehän. Hän opettaa ja havainnollistaa runouden kääntämisen monisyisyyden. Jos ei tiede, uskonto, hallinnollinen komentokieli, ehkäpä ei filosofiakaan tai astrologinen hämäryys, avaa maailmaa ihmiselle, ehkä vielä jää runous, tihentymä, jossa maailma hyvä ja paha kirkastuu ja sokaisee. Astumme ovesta, jonka tuolla puolella näemme, mutta jota muut eivät näe.

Palava kehä

 

Aiemmin minulle tuntematon Flannery O`Connor yllätti positiivisesti. Palava kehä on tiukkaakin tiukempi, mustan huumorin tiivistämä, kokoelma lyhyitä kertomuksia syvästä etelästä. Hyväntahtoiset, usein tekopyhät, valkoihoiset päähenkilöt säätävät elämäänsä valkoisen roskasakin, neekereiden, maahanmuuttajien ja liberaalien tuulahdusten ristipaineissa.  Poliittisesti korrekti kielenkäyttö, puhumattakaan korrektisti käytöksestä on vielä kaukana edessä.

Armollista auttajaa ei armahdeta, proteesit viedään jalasta, saarnaajat huijaavat, groteskit tilanteet pyörittävät ihmisiä kuumassa paahteessa.

Kuvaus politiikasta, ihmisten pyrkimyksestä elää ja sopeutua sosiaalisessa muutoksessa saa säälimättömän kuvauksen. Palava kehä tuntuu noilla main, Yhdysvaltojen rajussa Etelässä, vain kiertävän edelleen, vaikka novellit on alunperin julkaistu jo 1940-luvun puolivälissä ja sen jälkeen.

Mutta hitaasti, kuolettavan hitaasti, maailma muuttuu.

Rajamaa

Terhi Kokkosen Rajamaa oli siinä rajalla - jätänkö kesken vai en. Luin, tai oikeastaan kuuntelin, kuitenkin loppuun.

Kelpo kirja, sujuva, selkeää ja hyvää kieltä. Ei ehkä ollut paras vaihtoehto, että kirjailija itse lukee kirjansa. Ääni Kokkosella on kyllä selkeä, mutta lauseiden nuotti yksitotinen. Yksitotisuus kyllä tukee kirjan melko yksitotista esitystapaa ja henkilöiden, Karon ja Riston, tyhjyyttä kumisevaa elämäntapaa ja parisuhdetta.

Asioita katsotaan pääasiassa Karon näkökulmasta ja muut henkilöt jäävät monin osin kovin ohuiksi. Kokkonen malttaa kyllä avata kertomuksensa tasoja huolella, mutta silti kovin suurta intensiteettiä tarinaan ja sen henkilöiden keskinäisiin jännitteisiin ei synny.

Valitettavasti kirja ei siis erityistä kiitosta ansaitseva ei ollut, mutta kirjoittajana Kokkosella on varmaan tulevaisuutta, jos hän kirjailijan uralle heittäytyy. Voi tietysti olla niinkin, että jo lähtökohtaisesti olen väärä lukija tälle kirjalle - tartuin siihen siksi ja vain siksi, että se voitti HS:n kirjoituskilpailun ja halusin nähdä millaisella teoksella sen saattoi saada.
 

Lucia Berlin, kirjailija ja kirjoittaja

Lucia Berlinin teokset ovat Elizabeth Stroutin ohella olleet parasta lukemastani uudehkosta amerikkalaisesta kirjallisuudesta. Nyt teoksessa Kotiinpaluu avautuu Berlinin oman elämän vaiheet keskeneräiseksi jääneen muistelman ja kirjeiden kautta. Ne osoittavat, kuten saattoi aiempia teoksia lukeneena olettaakin, että hänen kaunokirjalliset tekstinsä ovat hyvin omaelämänkerrallisia. Dramaattisia käänteitä on runsaasti ja usein ne ovat jyrkkiä, sosiaalista nousua ja laskua, kurjuutta ja loistoa, riippuvuuksien kanssa kamppailua ja pyrkimystä selvityä ja elää hyvää elämää. Kaiken aikaa mukana kulkee kirjoittaminen.

Berlin asui useassa paikassa Yhdysvalloissa ja Meksikossa. Työpaikat vaihtuivat opettajasta siivoojaan, hammaslääkärin apulaiseen ja kotiäidin velvoitteisiin. Lopulta kirjoittamisesta ja sen opettamisesta tuli kuitenkin myös ammatti, menestystäkin, vaikka Berlin löydettiin maailmantähdeksi vasta kuolemansa jälkeen.

Koskettavaa tekstiä, taitavaa arjen kuvausta. Berlin on yksi niistä kirjoittajista, joka onnistuu kertomaan mistä tahansa asiasta yksinkertaisen kiehtovasti. Onni on, että tämä suoraan omaelämänkerrallinen kirja tuli luetuksi vasta nyt muiden tekstien jälkeen. Kaunokirjalliset teokset kantavata hyvin ilman autobiografista taustaansa, mutta toki tämä tuo teksteihin vielä lisää syvyyttä. Berlin ei kirjoita autofiktiota, kirjan naiset elävät omaa elämäänsä kirjallisuuden fiktiivisessä maailmassa, toisin kuin kirjailija omassaan.

Ihmisiä elämän helteessä

 

Elizabeth Stroutin aiemmin lukemani kirjat, Kaikki on mahdollista ja Nimeni on Lucy Barton, ovat olleet oikein hyviä, mutta Pikkukaupungin tyttö on lukemistani ehdottomasti paras. Strout uskaltaa ja osaa kuvata henkilöidensä mielenliikkeitä, arjen käytöstä ja muiden katseilta piilossa olevia tekoja kaunistelemattoman suorasukaisesti. Henkilöiden tuntemuksiin on helppo eläytyä, vaikka kokemukset ovatkin tuskastuttavia. Pienistä paloista rakentuu arjen fresko, kuin Pieter Brueghel vanhemman maalaus, pieniä ihmisiä, rikkaassa elämän hyörinässä, omaa itseään ja omantunnon arvoaan etsimässä.

Elizabeth Stroutin Pikkukaupungin tyttö on loistava osoitus kirjallisesta taidosta ja monessa mielessä perinteisen tarinan voimasta. Kirja kertoo Isabellesta ja Amysta, äidistä ja tyttärestä, pikkukaupungista, sen ahtaista ympyröistä ja elämän pettymyksistä, kärsimyksestä, kasvusta ja sovituksesta. Armollisuudesta sitä kohtaan, että ihmiset pyrkivät, ainakin valtaosaltaan, elämään hyvää elämää, tekemään niinkuin kokevat oikeaksi, mutta samalla eivät näe omien tekojensa seurauksia ennen kuin vasta jälkikäteen, ajan takaa. Ja ihmiset ovat, usein nuorina, kovin hyväuskoisia, haavoittuvia ja joutuvat aikuisten peruuttamattomien väärien tekojen kohteeksi, vääryden kohteeksi, jota joutuvat ja kantavat läpi elämänsä.

Stroutin kirjassa ei kuitenkaan ole kyse vain näistä ihmisistä, vaan ihmisenä olemisen haasteesta yleensä. Tässä mielessä se on romaanin taidetta parhaimmillaan: yksinkertaisesti kirjoitettua, juonellista, jopa jännittävää, selkeää ja kirkasta. Strout kokoaa tarinaa palapelimäisesti: osaset asettuvat pala palalta paikoilleen ja kirjan päättyessä lukijalla on kuva muutamasta elämäntarinasta pikkukaupungissa ja maailmassa. Kerronta on tarkkaa, lukija voi nähdä Isabellen ja Amyn talon, työpaikan, kotikadun ja pikkukaupungin naapuruston, työtoverit ja Amyn koulukaverit sekä opettajat päivittäisessä aherruksessaan ja samalla kuulla heidän salaisuutensa, näkyvän pinnan alla koetut draamat ja tragediat, mutta myös ilon ailahdukset ja musertavien kokemusten lientymiset.

"Elokuvassa" Murakamin kanssa

Haruki Murakamin aiemmissakin kirjoissa, erityisesti 1Q84:ssä, vaikutelma elokuvallisuudesta on ollut vahva. Nyt lukemassani Pimeän jälkeen teoksessa kuvaukseen on liitetty myös kamera-ajot ja kuten aiemminkin mukana on tapahtumien musiikkitaustat.

Murakami ohjaa lukijan katsetta omaan kuvitteelliseen maailmaansa. Kaksoismaailman teema on mukana tässäkin tarinassa. Sisarukset Eri ja Mari ovat kuvauksen keskiössä, Eri tosin vain nukkuvana ja pääosin Marin kuvailemana henkilönä. Vai onko tasrina Erin unta?

Muutama muu henkilö, erikoinen jazzmuusikko ja tuntihotellin emäntä, ovat kuulijoina, toimijoina ja keskustelukumppaneina mukana, dekkarimaista ainestakin on rakennettu, jännitystä luodaan. 

Pääosassa on unenomainen ajan, muistojen, ihmisten välisten suhteiden kieppuva psykotodellisuus. Tarina kulkee ja etenee, mutta ei juuri minnekään. Jos tämä olisi musiikkia, soundi on kohdallaan, mutta rytmissä, iskevyydessä ja orkestraatiossa olisi parantamisen varaa.

Valju ja väljähtynyt vaikutelma tästä jäi. Kirja ei yltänyt lähellekään Murakamin parhaimistoa.

Kylä, Kaupunki ja Kartano

William Faulknerin Snopes trilogia alkaa Kylä teoksella, sitä seuraavat Kaupunki ja Kartano. Olen nämä nuorena  lukenut, mutten muistanutkaan kuinka loistava kirjoittaja Faulkner on. Käänteentekevä lukukokemus lukiovuosina oli Ääni ja vimma. Moninäkökulma-tekniikka avasi maailman aivan eri tavalla kuin perinteiset, esimerkiksi John Steinbeckin sinänsä oivalliset teokset. Vasta paljon myöhemmin tutustuin Mihail Bahtinin dialogisuuden ja romaanin mooniäänisyyden ideoihin ja Milan Kunderan romaanin teoriaan.

Faulknerin  lauseet ovat nautittavia, poimuilevia, uskomattoman voimakkaita ja niitä riittää, ilman toisteisuuden tuntua. Lauseet virtaavat tarinan mukana, välillä verkkaisemmin, välillä ryöpsähtäen, pyörteeseen juuttuen ja joskus tekstissä on syviä uppoumia, joista noustaan viimetipassa, juuri hetkeä ennen hukkumista. Pintaan noustessa,  raikas ilma täyttää keuhkot, aamu valkenee, usva väistyy, päivän kirkkaus ja karkea valo paljastaa maan karun kamaran, kivet hiertävät askeleen alla, silmä kohtaa kauneuden keskellä rumuutta ja ruumis kaipaa kuumuuden keskellä lopulta varjoissa paikkaa, lepoa, villeyttä, mahdollisuutta palautua ankarasta ponnistuksesta, armoa. Tapahtumien kulku jää epämääräiseksi, ristiriitaiseksi, tekemisen motiivit epäselviksi. Joskus on helpompi unohtaa kuin muistaa tai ottaa selville kuka oli tai kenet kuvitteli syylliseksi. Elämä jatkuu, vaikka kirjasarja tällä kertaa päättyy väliaikaiseen suvantoon polveiltuaan vuolaan väkivaltaisesti.

Eipä ihme, että Faulkner oli myös etevä elokuvakäsikirjoittaja. Teksti on hyvin visuaalista, hevoset, ihmiset, karja, autotkin kieppuvat pölypilvessä. Ilma on sakeaa ja juuri kun luulee asioiden selkenevän, uusi pyörre tempaa ihmiset uuteen pyöritykseen. En muistanut lainkaan, että Faulknerin teksti on näin syväluotaavaa ja rankkaa, sen kuva Amerikasta on raastava ja monet luonnehdinnat rahan ja vallankäytön kytköksistä politiikkaan ovat entistä ajankohtaisempia.Ehdottomasti kirjallisuuden ykkösluokkaa.

Naisia ja natsihuoria

Tommi Kinnunen on jälleen onnistunut kuvaamaan naisia haastavissa oloissa tavalla, joka on hämmentävän hienovaraista ja yksinkertaisen onnistunutta. Kirjassa Ei kertonut katuvansa II maailmansodan loppuvaiheessa joukko saksalaisten paleveluksessa olleista naisista saa mahdollisuuden palata jalan Norjasta Suomeen entisille kotisijoilleen. Kaikki on kuitenkin muuttunut. Aiemmista asekumppaneista on tullut vihollisia, saksalaisten kanssaan eri tavoin yhteistyötä tehneet naiset leimataan natsihuoriksi, hiukset leikataan, pilkataan. Paluu on varsinainen via dolorosa, mutta pelastavaa loppua ei ole näkyvisää.

Kinnunen kirjoittaa kauniisti, eläytyy herkästi kuvattaviinsa ja historiallinen kuva ajan tapahtumista ja tavoista on uskottava. Kertomus on naisesta ja ihmistä väärillä poluilla. He eivät kuitenkaan ole väärinymmärrettyjä uhreja, vaikka sodan uhreja kuitenkin. Heidän on kannettava taakka omien valintojensa vuoksi ja he myös ymmärtävät sen.

Niemals wieder! -tätä toivoisi kaikille. Vaikeaahan ei ole tuomita natseja hirviöiksi, vaikeampaa on taltuttaa hirviö itsessä.

Hottia Hotakaista

 

Kari Hotakaisen Tarina on paikoitellen hauska, paikoitellen karskin ironinen ja itseironinen kirjallinen tuotos. Hotakaisella on useimmiten sana hallussa, mutta joskus sanan säilän heilahtaa holtittomasti kuin kärpäslätkä, joka ei osu kohteeseensa. Jos ei tunne kirjoittajan aiempaa tuotantoa, kirjaa saattaa pitää aika surkeana ja keskeneräisenä tekeleenä, mutta kun tekijä on osoittanut taitonsa aiemmin, pitänee hieman harkita sanojaan. Miksi kirjoittaja tuhlaa lahjojaan? Mitä hän yrittää kertoa tällä "tarinalla"?

Eikö tästä aineistosta olisi saanut parempaa tuotosta aikaiseksi työstämällä siihen vaikka muutaman kerroksen lisää tai jättämällä turhat ja löysimmät heitot väliin? 

Parhaimmillaan Tarina on kuvatessaan aikamme karnevalistisia piirteitä. Kuvauksessa on niin vähän liioittelua, että pala nousee kukuun: tähänkö on tultu ja tästäkö mennään vielä edemmäs? Ironian kohteeksi nousee äänikirja jota kuuntelet, sen kirjoittaja Hotakainen, TV:stä tuttu visailija, helppoheikki sanankäyttäjä, viihdeohjelmien vakioesiintyjä, itseironinen tarinoitsija, joka tasapainoilee kyynisyyden rajoilla pyrkiessään säilyttämään oman (kaupallisen) arvonsa, itsekunnioituksensa ja ammattitaitonsa. Missä on raja kirjallisuuden ja viihteen välillä? Onko rajaa olemassa ja onko sillä väliä?

Tuskin lukea olisin jaksanut, mutta kuunneltuna kyllä. Viihteessä ei ole sinänsä mitään pahaa. Nyt Hotakainen luiskahtaa kyllä vihteen puolelle ja joskus aika heikoin eväin, prinssinakit ja coctailpiirakat eivät ravitse pitkään, mutta tuovat kyllä piristystä päivään kunnes illan tullen alkavat etoa.

Vähennetty kvintti

Kjell Westön Tritonus (2020) on taattua Westöä: sujuvaa, ammattitaitoista, huolella rakennettua. Se on paljon, mutta ei sen enempää. Westön tapa tuottaa kirja lukijalle on melko lähellä kirjan päähenkilöiden, kapellimestari Thomas Brandellin ja psykologi harrastajamuusikko Reidar Lindellin, elämäntilannetta. Kuudenkymmen vuoden ikä lähestyy, elämä alkaa kääntyä loppuaan kohti, on aika tehdä tiliä oman urakehityksen, perheen,  elämään kuuluneiden naisten ja muuttuvan maailman ongelmien tai ongelmaksi koettujen asioiden kanssa. Jonain päivänä loppu koittaa ja vielä ei ole mitenkään selvää, ennättääkö tehdä tilit selviksi läheisten, maailman ja oman menneisyytensä ja itsensä kanssa. Ja pitääkö kaivaa esiin kaikki pelot ja pettymykset vai tyytyä unohtamaan tai muistamaan valikoivasti. Elämän kipukohtien leikkaus voi johtaa tilanteeseen, jossa leikkaus onnistuu, mutta potilas kuolee.

Hienointa Westön teoksissa on pyrkimys tavoittaa ajan ilmiöt ja henki. Tritonus on kirja aivan meidän ajassamme, jopa covid-19 on päässyt mukaan terrorismin, maahanmuuton, oikeistoradikalismin nousun, ympäristökatastrofien, luonnon tuhoutumisen ja eliitin piittaamattoman elämäntavan lisäksi.

Kirjan keskuksena on Tritonus, mahtipontinen rakennus, jonka Brandell on rakentanut huvilakseen, tulevaksi asunnokseen, turva- ja pakopaikaksi maailman kauheuksia vastaan. Nimensä rakennus on saanut tritonus -soinnusta, vähennetystä kvintistä tai ylinousevasta kvartista. Sitä kutsutaan myös paholaisen sointuksi ja aikoinaan kirkon mahtimiehet kielsivät sen käytön musiikissa. Kirja sisältää paljon melko yksityiskohtaisia kuvauksia klassisen musiikin teoksista, Sibeliuksesta Mahleriin, viittauksia suomalaisen klassisen musiikin skeneen ja sitä tuntevat saattavat tunnistaa joidenkin hahmojen elävät tai kuolleet esikuvat. Westö kiittääkin lopussa lukuisia asiantuntijoita, joilta hän on ammentanut tietoa alasta ja sen tekijöistä.

Päähenkilön ja hänen (mies) ystäviensä tuumailut, puuhailut ja pohdinnat ovat kyllä monin osin tuttuja, mutta silti kuvattu joukko on kuitenkin jotenkin keskenkasvuisen oloista (ja sitä tässä tietysti Westö haluaakin kuvata). Vertauskuvat luonnon villeihin eläimiin, lepakkoihin, supikoiran, metsoihin jne. ovat ilmiselviä, paikoin puuduttavia. Kyseessä on kehityskertomus, mutta kehitys kirjan alusta loppuun on melko lievä ja nytkähtelevä. Henkilöille ei jäettä tilaa kehittyä, he kiertävän kehää tai säntäilevät pimeässä lepakon tavoin, ilman sen kykyä väistellä esteitä. Ehkä oikeassa elämässäkin näin on, mutta onneksi on musiikki, kirjallisuus ja taide jonne paeta. Vaikka kirjassa liikutaan kovin tutussa maastossa, suomen rannikolla, niin silti suomenruotsalainen miljöö on kuitenkin omalla tavallaan vieras, hieman ärsyttävä, mutta ei kuitenkaan eksoottisen kiinnostava.

Kirja on siis ajatuksia herättävä, ei osu ihan nappiin, mutta  on ”ihan hyvä”. Ja tuo tarkoittaa hyvä, vaikka sanontaa pidetään usein väheksyntänä. Kaikki ei kuitenkaan voi olla tosi hyvää tai loistavaa. Kirjan kieli on sujuvaa, tarinan kerronta etenee ja juonta on riittävästi, jotta haluaa saada selville, kuinka henkilöille käy. Ja viisaasti Westö jättää tarinan auki, musiikki jatkuu ja hiipuu mielestä vähitellen.

Ankeriaan testamentti

Patrik Svensson on valinnut Ankeriaan testamentti -kirjansa tyylilajin vaativasti. Hän yhdistää muisteluksia isänsä kanssa käymistä kalastusretkistä, tieteenhistorian ja luonnontieteellisen tutkimuksen tuloksia, kertoo ankeriaan mytologiasta, kuvauksista kaunokirjallisuudessa, pohtii eläinten inhimillistäminen metodologiaa ja pedagogiikkaa, laajentaa esitystä yleisemminkin eri lajien olemisen tutkimiseen, nykyiseen tilaan ja tulevaisuuden uhkiin ja haasteisiin. Esikuvana kirjoittamisessa hänellä on ympäristökirjallisuuden suuri klassikko Rachel Carson. Hänen Äänetön kevät (1962) oli itsellenikin yksi ensimmäisistä ympäristötietoisuutta herättäneistä teoksista.

Svensson onnistuu kyllä hienosti tavoitteissaan. Kirja on helppolukuinen, vaihteleva, tarkka ja sisältää lisäksi monia kiinnostavia tieteenhistoriallisia anekdootteja vaikkapa Sigmund Freudista ankeriaantutkijana. Hienoa on myös, että Svensson sitoo esitykseensä sosiologista tarkastelua ankeriaan sosiaalihistoriasta, kulttuurisesta merkityksestä ja asemasta luokkayhteiskunnan hierarkiassa.

Empiirisen tutkimuksen, tiedon ja uskon suhdetta Patrik Svensson käsittelee myös pätevästi, joskin empiirisen tutkimuksen, havaintojen, kokemuksen ja teorian välisen suhteen tarkastelu jää paikoin ohueksi (mutta se ei ole kuitenkaan tämän kirjan keskeistä ainesta). Parhaiten kirja toimii juuri esitellessään ankeriaan tutkimuksen historiaa. Yleisempi ¨filosofinen¨pohdinta on paikoin toisteista ja ankeriaan arvoituksellisuuden korostaminen sekä muutaman kielikuvan (pajunlehti) kertaaminen hieman laskevat kirjan loistetta.

Lukemisen arvoinen, ehdottomasti.

              

Tyttären varjo

Elena Ferranten Tyttären varjo on kirjallinen helmi. Se keskittyy teemaltaan päähenkilön, 48-vuotiaan yliopisto-opettaja Ledan oman kasvun ja äitiyden ristipaineeseen. Tästä kirjasta pidin varauksetta, toisin kuin Ferranten laajemmasta, moni tavoin ansiokkaasta, Napoli-sarjasta. Tyttären varjossa laajempi yhteiskunnallinen taustoitus jää vähemmälle, mutta päähenkilön tilitys on mielestäni johdonmukainen ja sävykäs. Pohdin, oliko Napoli-sarjan naisten aiheuttama ärtymykseni peräisin siitä, että kuvatut naiset eivät käyttäytyneet miehekkäästi. Miehekkyys on tässä termi, jota usein käytetään kuvaamaan oikeudenmukaista, johdonmukaista, päättäväistä ehkä urhoollistakin toimintaa, toimintaa jossa perusteena on jokin, usein ylevä tai moraalisesti oikeutettu periaate, jota noudattamalla toimitaan rohkeasti oikeaksi katsotulla tavalla riippumatta siitä tuottaako se tuskaa itselle.  Onko miehekkyys ja humaanisuus yhdistettävissä? Tai millä tavalla ne voitaisiin yhdistää? Miehenä on erittäin vaikea nähdä tai kokea eläytyen äitiyden vaativuutta ja haastetta Ferranten kuvaamalla tavalla. Se ei herätä kateutta, myötätuntoa kyllä, mutta myös ärtymystä siitä, että miesten ja naisten  tasa-arvon on edelleen kovin kaukana.

Ferranten kirjassa, ja elämässä yleensä, on harvoin tilanteita, jossa oikein tekeminen on oikein tekemistä kaikille. Sosiaalipolitiikkaa opiskellessani mieleeni iskostui vaatimus siitä, että puhuttaessa yhteiskunnallista ongelmista, on aina kysyttävä, kenen ongelma tai kenelle jokin asia on ongelma? Samalla tavalla mikä on oikein sitoutuu vahvasti siihen, kenelle asia on oikein. Ferranten kirjan päähenkilö toimii oikein oman kehityksessä kannalta, asettuu vastarintaan vallitsevia normeja ja odotuksia vastaan siitä huolimatta, että tietää joutuvansa vaikeaan tilanteeseen ei vain yleisten normien ja lähipiirinsä, perheensä, tyttäriensä ja sukunsa kanssa, vaan myös itsensä kanssa. Parta-Kalle aikoinaan määritteli hyvin ihmisen yhteiskunnallisten suhteiden ensembleksi, sosiaalinen kosmos taittuu ihmisen persoonan mikrokosmokseen, prismaan, jossa valon eri taajuudet näkyvät monina väreinä. Ihmiset tavoittelevat erilaisia asioita ja lopputulema on usein jotain, jota kukaan ei tavoitellut tai halunnut. Joskus tosin yhteistyöllä saadaan paljon parempi tulos kuin ainaisen kamppailun tuloksena.

Ferrante rajaa tapahtumat Ledan lomamatkaan, ja pään sisäiseen kuvaukseen. Hän käyttää selkeää ja hyvin osoitteleviakin vertauksia (nukke, hiusneula...), mutta onnistuu pitämään hienosyisen tarina näin onnistuneesti koossa. Ja kerronnan taito on mestarillisen runsasta. Hyvä Leda, voi hyvin, kaikesta huolimatta.

Tekstibulevardeja Modianolta

Patrick Modianon tekstin Kehäbulevardit lukeminen on kuin flandeeraus Pariisn kaduilla ja kujilla. Lukija haluaa eksyä sinne ja tuonne, ilman päämäärää ja tavoitetta ja pyrkii välttämään joutumasta pimeään tai umpikujaan. Illan hämärtyessä keinovalot eivät riitä varsinkaan vieraalle kulkijalle ja sumun laskeutuessa toden ja kuvitelman rajat sulautuvat toisikseen. Hetken levon ja ravintolassa nautitun viinilasillisen jälkeen jaksaa taas jatkaa ja pian huomaakin tulleensa kirkkaaseen ja selkeään kohtaan, ehkä aukiolle tai puiston vehreyteen.

Modiano on mestari kuljettamaan tarinaa, kehimään samoja asioita uudestaan hieman eri näkökulmasta ja liikkumaan uskottavuuden rajoilla. Tarkkailija on yksittäinen ihminen, mutta maisemana on muutaman ihmisen kautta koko Eurooppa ja sen synkkä historiallinen näyttämö Ranskan saksalaismiehityksen ajalta.

Raportti Tonavalta

Jörn Donnerin Raportti Tonavalta ilmestyi lähes 60-vuotta sitten, 1963. Kirjaa on pidetty yhtenä Donnerin parhaimmista ja hyvä se onkin. Elävä, monipuolinen, analyyttinen ja tulee lukijaa lähelle. Tonava-raportin päähenkilöt, Wien, Budapest ja Praha, valaistaan eri tavoin ja myös toisiinsa verraten. Myös viittaukset Berliiniin ovat kiinnostavia. Parhaiten itselleni on tullut tutuksi Praha ja Budapest - Wienissä olen vain käväissyt. Oli ilo kulkea tämän kirjan kanssa itselle tuttuilla kaduilla ja aukioilla pätevän oppaan tarinointia kuunnellen.

Donner pyrkii etsimään omaa tietään ja samalla osoittamaan uusia teitä niin kovan kapitalismin kuin vielä kovemman kommunistisen sosialismin välimaastoon. Donneria kiinnostaa muun muassa Georg Lukácsin ajattelu ja toiminta viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla Unkarissa. Kävin samassa asunnossa, jossa Donner haastatteli 77-vuotiasta filosofi Lukácsia vuonna 1962, vuosia myöhemmin, vuonna 2013. Georg Lukács arkisto sijaitsee hänen entisessä asunnossaan Tonavan varrella osoitteessa Belgrád rkp. 2. Sen toimintaa oli vaikeutettu jo 2013, mutta toukokuussa 2018 käydessäni arkiston ovella, sen toiminta oli jo lopetettu. Ovien lukot oli vaihdettu,  tutkijat ja aineiston toimittajat eivät enää pääse arkistoon työtään tekemään. Myös Lukácsin patsas läheisessä puistossa on saanut väistyä. Unkarin nykyjohto kirjoittaa historiaa uusiksi.

Kriittisiä, sivistyneitä, rohkeita donnereita tarvittaisiin nytkin Tonavan rantoja koluamaan. Jos suunta aiemmin oli väärä ja mutkikas, niin nyt suunta on hukassa tai se johtaa kohti aikoja, joita kukaan ei ole toivonut tai uskonut enää tulevan.

Kehtaako lukea, kehtaako kirjoittaa?

Tiedän, että Kai Ekholmin Donner - kuinka kehtaatte teosta ei ole helppo kirjoittaa itselleni auki. Ei niinkään siksi, että Donner olisi minulle jotenkin vaikea tai läheinen aihe - oikeastaan päin vastoin. Suhteeni Donnerin on melko tavanomainen, julkisuudesta tuntemani henkilö, jonka muutaman romaanin olen lukenut, pariin reportaasin tutustunut ja tietysti nähnyt elokuvia, joita Donner on tehnyt tai ollut osallisena niiden tekemiseen. Donnerin poliittinen karriääri oli minulle myös tuttu pääpiirteissään ennen käsillä olevaan kirjaan tutustumista.

Epäröin tarttua Kai Ekholmin kirjaan melko henkilökohtaista syistä. Pelkäsin, että kirja on huono tai nolostuttava, mutta onneksi näin ei ollut. Kirja on moninpuolin ansiokas, paneutuva, huolella  kirjoitettu ja osoittaa kirjoittajastaan useita ansiokkaita piirteitä. Aineistopohjaisuus, pääasiassa olennaiseen keskittymistä, rajaamisen taitoa, kykyä välttää pahimmat sudenkuopat ja henkilökohtainen ote pohtia omaa suhdetta kirjoitettavaan, kirjan tematiikkaan ja itse Jörn Donnerin ovat eittämättä kirjan ansioita.

Epäröinnilläni oli henkilökohtaiset syyt. Ekholmin ja oma elämänpolkuni ristesivät työtoveruutena yli kolmekymmentä vuotta sitten Oriveden Opistossa. Olemme lähes ikätovereita ja monet kiinnostuksen kohteemme ja elämäntarinoidemme käänteet ovat lähellä toisiaan. Olimme luokkatovereita, tosin vain autokoulussa ja sielläkin jo varttuneella iällä kolmikyppisinä nestoreina. Teimme tahoillamme väitöskirjaa, saimme lapsia samoihin aikoihin ja myös erosimme silloisista avioistamme. Oriveden aikojen jälkeen olemme tavanneet vain satunnaisesti ja olleet yhteydessä vain pinnallisesti.

Oriveden Opiston aika, kaksikymmentä vuotta opettajana ja erilaisissa opiston johtotehtävissäkin, oli oman elämäni kypsymisen aikaa, niin ammatillisesti kuin henkilökohtaisestikin. Edelleen monet uneni sijoittuvat Opiston miljööseen, liittyivätpä unien tapahtumat tai henkilöt tosiasiallisesti sinne tai eivät. Kai Ekholm ei noissa unissa ole kuitenkaan ollut mukana. Mutta muistissa kuitenkin.

Luin aikanaan hänen, muistaakseni aina väitöskirjaksi asti suunniteltua Paavo Rintalan dokumentarismia käsittelevää tekstiään. Kai E. oli turhautunut - laaja, muistaaksen lähes 400-sivuinen käsikirjoitus oli professorilta saanut kommentin ”kunhan saatat tuon tieteelliseen muotoon”. Väitöskirjaa siitä ei tullut, mutta ehkä lisensiaattityö. Myöhemmin nyt hyllystäni löytämäni vuonna 1988 ilmestynyt ”Things to come” -julkaisu lienee tuota perua.

1980-luvun lopun ja 90-luvun alun nousukiidossa, meihinkin tarttui yrittäjyyden henki: pitäisikö tuotteistaa oma osaaminen ja myydä se hyvään hintaan, näin kuvittelimme, markkinoilla, kun samaan aikaan aiempi vallankumouksellinen into ja usko sen toteutumiseen alkoi hiipua. Näin emme tehneet. Mieleeni jäi kuitenkin. Kai E:n avautuminen siitä, että hänen tavoitteensa, haaveensa tai unelmansa olisi päästä kansalliskirjaston johtajaksi. Pidin ajatusta suuruudenhulluna haihatteluna ja melkoisena itsekorostuksena. Samoin Kai E:llä oli jo silloin varsin vahva taipumus ”name droppailuun” - milloin missäkin  yhteydessä nousi nimi toisensa jälkeen kansakunnan kaapin päältä tai julkisuudesta.

Mutta näinpä vaan: hänestä tuli lopulta kansalliskirjaston johtaja (ylikirjastonhoitaja), kirjailija, monen keskeisen kulttuurivaikuttajan tuttu ja nyt käsillä olevan kirjan kirjoittamisen yhteydessä hänellä on ollut mahdollisuus kohdata nimihenkilöitä kasvotusten tai kirjallisesti, jututtaa nimihenkilön Donnerin lisäksi niin Matti Klingeä, Peter von Baghia, Antti Alasta, Anja Snellmannia, Olli Alhoa kuin montaa muutakin. Jutta Zilliacus ei ryhmään kuulunut ja siitä tämä närkästyi. Mutta niin närkästyi Kai E:kin FB-päivityksessään:  ei kiittänyt puuttuvan lähdeaineiston huomaamisesta tai kertonut syytä sen tipauttamiseen eepoksestaan.

Pääosin kirja on saanut suopean vastaanoton ja muiden kirjojensa ohella, toiminnastaan sananvapausasioissa ja virassaan, nostaa Ekholmin nimeksi muiden joukkoon, jos ei vertaiseksi, niin ainakin tapahtumiin kirjuriksi, ymmärtäjäksi ja sanansaattajaksi. Kirjailija imee veren kohteistaan, on eräänlainen drakula tai parasiitti. Ja eipä malta Kai E. olla nostamatta kirjan lopussa omaa agendaansakaan esille, sinänsä tärkeää aineistojen digitointia. Donner ei tähän tarkoitukseen ole ehkä paras keppi- tai Trojan hevonen, mutta varmasti ansaitsisi tulla otetuksi huomioon.

Parasiittikasvin tavoin Kai E. kietoo itsensä kohteensa ympärille, kietoo lonkeronsa, mutta ei kuristajakäärme tavoin tukahduta sitä, vaan jättää riittävästi ilmaa kohteensa ympärille. Donner on niin elinvoimainen (sic!) kohde, että kuristaminen tai tukahduttaminen ei onnistuisikaan. Siellä täällä
on kuitenkin mahdollisuus imeä elämän nesteitä ja hedelmöittää omaa tekstiä. En siis syytä tässä kullinlutkuttajaksi, mutta ilkeys täytyy käyttää, jos sen keksii, kuten Urho Kekkosen kerrotaan sanoneen. Donner ei tosiaan jätä kylmäksi, ei naisiaan tai yleisöään. Ylisanoja on vaikea hänen kohdallaan välttää, mutta liioittelua on sanoa, että kaikki meistä joko rakastaisivat tai vihaisilta häntä. Monelle hän on aivan liian etäinen hahmo, kaikesta huolimatta. merkittävä suomalainen persoona ja vaikuttaja. Kyllä. Mutta etäinen, niin myös minulle.

Miten Kai E:n kirja vertautuu muutamaan muuhun samantapaisen kirjaan. Walter Isaacsonin Leonardo Da Vinci -kirja on yliveratinen ja vertailu siihen olisi kohtuuton, vaikkakin kiinnostava. Jari Tervon Loiri. puolestaan oli nolostuttavaa luettavaa, vaikka Tervo kirjoittajana ja tarinankertojan on vielä monin verroin Ekholmia taitavampi. Riitta Kylänpään Pentti Linkola – ihminen ja legenda. -kirja on siistimpi, asiallisempi ja kokonaisvaltaisempi, mutta tylsä. Eli oikein hyvin tässä epätasaisessa sekasarjassa mennään. Mutta ansaitsisiko Donner kunnon biografisen opus mangan? Kyllä varmaan. Mutta sen laatiminen olisi kyllä todella iso työ, vielä mittavampi kuin käsillä oleva rapsodi tai potkuri. Kai E. rajaa kirjaansa luonnetta kritiikin ulottumattomiin monin tavoin ja asettaa esitykselle näin järkevästi rajansa.

Kirjan alussa odotin, milloin intro loppuu ja päästään asiaan. Monissa kohdissa asiaan päästiinkin, mutta usein asia vain esiteltiin. Huolella, sikäli kuin vaikutelmasta on kysymys, Kai E. dokumentoi tekstiä ja seuloo aineistoaan. Monin paikoin data muuttuu informaatioksi, joskus informaatio tiedoksi. Oivaltavia kielikuvia ja rinnastuksia on ylipursuavasti, mutta Jörn Donnnerin olemus ei aukene - ehkä siksi, että hän, kuten jokainen meistä, on yhteiskunnallisten suhteiden näyttämö, vääristävä tai särkynyt peili, teatterin hämärässä kellastunut valkokangas, johon parhaat päivänsä nähnyt projektori heijastaa filminauhan kuvia. Ääniraita rahisee, filmin kuljetus takkuaa. Digitointi auttaisi, mutta samalla se tosi alkuperäisen puutteet selkeämmin esiin. Rappio, rauniot ja nostalginen menneisyys palaisi hetkeksi ja asettaisi nykyisyyden omaan paikkaansa - menneisyyden tulevaisuudeksi.