M.A. Numminen on julkaissut teoksen Muistelmat I Kaukana väijyy ystäviä (2020). Se on ajallisesti suoraa jatkoa romaanimuotoiselle Helsinkiin teokselle. Nyt edetään vuosi vuodelta ajanjakso 1965-1989. Jatkoa on tulossa.Näyttää siltä, että Numminen on ottanut todesta Wittgensteinin Tractatuksen ensimmäisen lauseen. Nummiselle maailma on kaikkea, mitä se tapauksittain on. Maailma näyttäytyy fragmentaarisena, kieli sen kuvana. Elämän ja kielen leikillinen ja pelimäinen oleminen ei avaudu. Myöhemmän Wittgensteinin filosofia voisi olla tie jota kulkea - ehkä muistelmien II osa tuo sen tullessaan, mutta tuskin. Paradigman vaihdos olisi jo muuttanut näkymän myös aiempaan M.A. Nummiseen.
Hämmentävä opus. Kyseessä on ennemminkin muistelmia kuin muistelmat. Ja missä M.A. Nummisen ystävät väijyvät? Kirjan lähes 500 sivua jättävät tekijänsä aika kauas. Voisin olla yksi noista väijyjistä, mutta aika kauas jään, enkä kirjan luettuani ole varma, haluanko tulla väijytyksestäni pois. M.A. on syvällä punkkerissaan, toimestaan ja touhustaan huolimatta hän vaikuttaa melko umpimieliseltä veikolta, omien ajatustensa lumoamalta jäärältä, mekaaniselta lelulta, joka etenee, törmäilee seiniin ja muuttaa liikerataansa aina sen verran, että pääsee taas uuteen suuntaan.
M.A. Numminen on epäilemättä monilahjakkuus ja erikoistapaus kaikinpuolin. Hänen kylvönsä vuosien mittaan niin musiikin, runouden, teatterin, radion kuin tapahtumataiteenkin sekä kaikkien näiden yhdistelmien saralla on tuottanut runsasta satoa. Hän on tullut tutuksi suomalaiselle, ruotsalaiselle, saksalaiselle ja osittain myös muillekin yleisölle provokatiivisista ja/tai muutoin piristävistä rajoja ylittävistä hankkeistaan. Ja on tietysti niinkin, että kyseessä on taiteilija M.A. Nummisen (brändi) muistelmia, ei henkilön "avautumiskirja".
M.A. siis vyöryttää toimintansa yksityiskohtaisesti ja kronologisesti lukijan tarkasteltavaksi. Kiinnostavaa luettavaa riittää, hänen ystävänsä ja työtoverinsa ovat pääasiassa julkisuuden estraadilta hyvinkin tuttuja musiikkoja, runoilijoita ja tieteenharjoittajia tai muita kulttuurin ja politiikan vaikuttajia. Yhdistelmä sosiologia, filosofia ja jazz-rock on itsellenikin kovin tuttu, elektroninen avantgarde ja ooppera ei niinkään. Yllättävää on, että M.A. ei ole kirjallisuusihminen, lukuunottamatta runoutta. Viittauksia kaunokirjallisuuteen, romaaneihin, on niukasti jos ollenkaan.
Tarmokkaasti M.A.N. on käyttänyt aikaansa tutustuakseen niihin ihmisiin, jotka ovat kiinnostavia, ihmisiin jotaka ovat jotain. Tosin hän kyllä keskustelee myös kansanihmisten kanssa, niin baareissa kuin omien esiintymistensä yhteydessä tapaamiensakin. Onko niin, että M.A.N. onkin itse väijyvä ystävä, joka kaukaisuudesta tekee itsensä tykö?
Numminen kirjoittaa kyllä selkeästi, mutta kirjassa ei ole juonta, rakennetta tai draaman kaarta. Kaikki vain tapahtuu M.A.N:n toimesta ja onnistuu pääasiassa valtavan hienosti. Uskomatonta, kuinka hän jaksaa tuoda itseään esiin, uskoo itseensä kuin härkä sarviinsa. Selkeyden lisäksi muita kirjallisia arvoja on kovin vähän. On harmi, että aineistoa ei ole kirjoitettu paremmin auki, karsittu epäollennaisuuksia ja asetettu tapahtumia ja niiden merkitystä oman aikansa ja nykyisyyden yhteyksiin. Monet asiat jäävät maininnan varaan, todistajana kaikessa on tekijä itse, luoja, arvioija ja vain niukasti itsekriittinen M.A. Numminen. Käsillä on kyllä hieno ja avoin aineisto, jonka pohjalta riittää selvitettävää kulttuurin monelta saralta, ennen kaikkea Suomen undergroundin historiasta etenkin 1960-1970-luvuilla. Ystävien kannattaa siis tulla esiin väijystä ja ottaa aineisto haltuun temaattisesti.
JK. Oikeastaan on myös piristävää, että M.A. Numminen ei tarinallista omaa elämäänsä sankarikertomukseksi. Hän esittää itse valitsemansa tapaukset, lukijalle ja hänen teostensa tuntijalle jää arvottaminen ja tarinallistamisen taakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti