Kirjaa voi lukea monesta kontekstista: kuvauksena sodan jälkeisestä jälleenrakentumisen Suomesta, ihmisen suhteesta luontoon tai yksilön kyvyttömyydestä löytää omaa identiteettiään yhteisön normipaineessa. Ja kaikkea tätä se onkin. Päähenkilöt, helmisimpukka ja aikuistuva Senni, hieroja, raskaana oleva nuori nainen, synnyttäjä, sittemmin poliosairaalan avustaja ja lääkintävoimistelijaopiskelija, luontoon samaistuva helmisimpukoiden pelastaja, äitinsä tytär, isänsä oppeja päässään kuuleva nuori nainen ei tahdo asettua 1950-luvun Suomeen. Hän kokee olevansa helmisimpukan tavoin kova ja herkkä, kuoreensa vetäytyvä ja tuhoon tuomittu (tehometsä)talouden uhri, valtion välineeksi alistuva koneiston osa.
Kytömäen kirja on siis juuriaan myöten yhteiskunnallinen ja siihen kiteytyy myös kirjan kipein haaste. Miten Sennin biologis-fysiologinen maailmankatsomus suhteutuu humanismiin ja miksi Kytömäki on typistänyt, rajannut ja sulkenut Sennin maailmankatsomuksen biologis-fysiologiseen kuoreen? Tämä on kirjailijan valinta. Sennille ei anneta kasvun tai vaihtoehdon mahdollisuutta. Kirjan yksi tärkeä sivuhenkilö, pasifistinen Mikko, uhrataan, mutta hänellä ja hänen isällään on poliittinen vaihtoehto - kieltäytyminen olemasta sotakoneiston osa. Myös metsänhoitaja Antti kipuilee työnsä tehokkuusvaatimusten ja luonnonsuojelun välillä, mutta Sennille ei avaudu tietä luonnonsuojeluliikkeeseen, vaikka se on tarjolla, puhumattakaan siitä, että metsäteollisuuden ja talouden poliittisia kytkentöjä avattaisiin edes tuon rakenteen kuorta raolleenkaan avaten.
Yksilön tasolla kuvaus on ihailtavan tarkkaa ja kaikessa karuudessaan uskottavaa, jopa inhorealistista. Empatia päähenkilöä kohtaan kyllä herää, mutta samalla näitä sekä fyysisten että henkisten haavojen kuvauksia jää pohtimaan. En tiedä miksi sitä kutsua, eräänlaista rakkautta kärsimyksen kuvausta kohtaan? Kirjailija Kytömäki ei anna tässä kirjassa ihmiselle mahdollisuutta muussa mielessä kuin kuoreensa vetäytymisen ja oman lajinsa tuhon yksilöllisenä ratkaisuna: älä jatka sukuasi. Tämän kyllä hyväksyn yksilötasolla, mutta esitetty ajatus ei avaa tarvetta toimia asioiden ratkaisemiseksi. Ahdistus vain kasvaa ja luonnon, yhteiskunnan ja ihmisen itsetuho kiihtyy.
Margarita vertautuu kyllä jopa Mannin Taikavuoreen, mutta siinä, missä Mann antaa laajan henkilögalleriansa kautta moniäänisen keskustelun ja väittelyn mahdollisuuden Euroopan tulevaisuudesta, Kytömäen Senni ja hänen lähipiirinsä on huutava ääni korvessa. Mann kiipeää korkealle, mutta Kytömäki menee alas, ei kuitenkaan kylpylävieraaksi nautiskelemaan lämpimästä vedestä, kuten Herman Hesse Baden Badeniin, vaan kylmään, virtaavaan ja hyytävän veteen. Sennin ääni kuuluu ja kirjailijan luoma helmisimpukkakin puhuu meille, mutta se on yksinäisen kuiskaus korvessa. Ja metsä vastaa kuin huudetaan, mutta kuiskaus hukkuu huminaan. Vastausta ei löydy kaupungista tai yhteisöistä. Helmi simpukan sisällä jää hioutumatta, vaihtoehtona on vain hidas vetäytyminen ja uppoaminen yhä syvemmälle, kauemmas ja lopulta tuhoutuminen. Senni on kova kuori, jonka sisäiseen maailmaan ei ole tietä kuorta rikkomatta.
Margarita kuvaa aikaamme ajankohtaisesti ja aikalaiskirjana se on hätkähdyttävä hätähuuto ihmisen umpikujasta ja näköalattomuudesta. Luonto on ihmisen vallassa ja sen myötä ihminen luonnon.
Kuitenkin: Ihmiset voivat tehdä ratkaisuja, luonto ei. Ihminen on itsensä ja luonnon toivo. Muuta toivoa ei ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti