Olemattomiin

 

Michel Houellebecqin Olemattomiin on hämmentävä lukukokemus. Kirjaa oli nautinto lukea, kieli on selkeää, konstailematonta. Luvut ja kappaleet lyhyitä, juonenkuljetus kronologinen ja helppo seurata. Sisältö kiinnostava ja koskettava. Ranskan ja Euroopan lähitulevaisuutta tarkastellaan katseen tasolta päähenkilö Paulin, korkearvoisen virkamiehen näkökulmasta poliittisen eliitin ytimessä. Presidentinvaalit lähenevät, jännitys kasvaa. Minkälaisin manööverein äärioikeiston ehdokas on lyötävissä, miten salaperäisiä viestejä ja terroritekoja toteuttavat piilossa toimivat ääriliikkeet paljastetaan ja estetään tulevat iskut.

Kaikki tämä kuitenkin valuu hukkaan, olemattomiin kirjan kuluessa. Vaikka Paulin ja vaimo Prudencen etäinen suhde yllättäen lämpenee, kaikki muu kulkee kohti tuhoa. Paulin isä tekee kuolemaa, hänen kaappaamisensa kotioitoon laukaisee pikkuveljen kuoleman, vaimo harjoittaa uuspakanallista ja feminististä wiccaa.

Olemattomiin kirjan suomalaisessa painoksessa on 570 sivua. Arvioni mukaan tämänlaajuisessa kirjassa on usein noin 100 sivua johdantoa. Se valmistelee lukijaa johonkin sellaiseen kuvaukseen, jota ei voi heti tarjota vasten kasvoja. Houellebacq vie lukijaansa lähes 450 sivua päästäkseen viiltäviin asioihin päähenkilö Paulin omassa elämässä. Uhkana on kielen menetys. Monipolvisesti kirjassa on viitattu kuolemaan, elämän päättymiseen olemattomuuteen. Houellebecq onnistuu ripottelemaan tekstiinsä sopivasti filosofisita ja tieteellistä pohdintaa, mutta ei liikaa. Paul pohtii välillä sitä oliko David Hilbert Jumalan kollega, mutta Paulin kiinnostus filosofiaan oli herännyt seitsemäntoista vuoden ja kolmen kuukauden iässä ja lopahtanut tasan kahdeksantoistavuotiaana. (s. 399) 

Houellebecq viittaa kiitossanoissaan kirjan lopussa lääketieteelliseen asiantuntemukseen, lääkäreihin, joita hän on konsultoinut teostaan varten. Kuolema ja sairaus ei tule tässä teoksessa lukijalle filosofisena hattarafilosofiana, rajakokemuksena, vaan tarkkaan kuvattuna biologis-fysiologisena ja lääketieteellisenä prosessikuvauksena. Houellebacq onnistuu kuvaamaan hienosti myös päähenkilönsä psykofyysisen maailman ja hänen suhteensa lähimmäisiinsä, erityisesti vaimoon.

Kirjan juonenkuljetus ja monien teemojen jäämisen vaille ratkaisua voi nähdä heikkoutena tai sitten kirjailijan pyrkimyksenä sanoa ja korostaa sitä, mikä lopulta on yksittäiselle ihmiselle olennaista. Ennen loppulukuja mielessä kävi usein, onko Houellebecq vain erittäin ammattitaitoinen kirjailija, joka onnistuu tarinankerrontataidollaan laskelmoidusti viemään lukijaa mukanaan, mutta kyllä, tarina on vaikuttava, ajatuksia herättävä ja ajassamme elävä. Mukana on myös hämmentäviä mustan huumorin helmiä, viittauksia populaarikulttuurin ikonisiin hamoihin ja kirjallisuusanalyysiakin on sopivasti tarinaa tukemassa. Suorasukaisia seksikuvauksia on sopivasti siellä ja täällä ja loppulukujen intiimit hetket Paulin ja hänen vaimonsa välillä ovat kuvauksina lajissaan ainoalaatuisia. Loppukin on omalla tavallaan onnellinen. Tie kohti olematonta on väistämätön, lohtuna vaellukselle voi olla seksin, rakkauden ja morfiinin lisäksi vaikkapa Sherlock Holmesin viimeinen lause: Matkaan, Watson, on tullut aika lähteä.

Houellebecq, Michel, Olemattomiin. Suom. Lotta Toivanen, WSOY, Helsinki 2024. ISBN 978-951-0-49371-7

Ernest Hemingway

Ernest Kuubassa 1952. Ap. A. Eisenstadt (yksityiskohta).

 

Ernest Hemingwayn (1889-1961) tapa kirjoittaa on yksi ihanteistani. Turhat sanat ja kuvailut karsitaan, jäljelle jää selkeä, kirkas teksti. Tyyli periytyy, näin väitetään,  1920-luvun alusta, ajalta jolloin Hemingway toimi Toronto Daily Star lehden Euroopan kirjeenvaihtajana ja lähetti lyhyitä viestejä Atlantin toiselle puolelle. Tiivistys, pelkistys ja pyrkimys osua asian ytimeen. Ja kaikesta ja jokatapauksessa, kirjoitus pysäyttää elävän liikkeen, sanat kuolettavat. 

Ristiriita Hemingway machomaisen aiheenkäsittelyn ja herkän kuvauksen välillä luo jännitettä samalla kun tarinoiden asetelmat ovat tasapainoisia. 

Nykykatsannossa Hemingwayta voi toki lukea vaikkapa "toksisen maskuliinisuuden" perikuvana. Kirjojen naishahmot ovat yksiulotteisia, maskuliinisuutta ihannoidaan, väkivalta ja aggressiivisuus ovat osa romantisoitua arkipäivää ja kirjojen sankarit ovat emotionaalisesti pidättyväisiä ja etäisiä.

Mutta, mutta. Juuri tuon kuvauksen kautta Hemingway onnistuu kuvaamaan yksinäisyyttä, eristyneen yksilön kyvyttömyyttä liittyä mukaan ihannoimaansa elämän virtaan. Ihminen on saari virrassa, yksin hän ei voi mitään ja ajautuu sivullisena irti itsestään ja muista ihmisistä. Kuori suojaa ja eristää. Tarkkailija ja raportoija näkee ja kokee syvästi, mutta myös kokee viiltävää syyllisyyttä kyvyttömyydestään muuttaa asioiden kulkua.

Eksistentiaalinen rajatilanne on Hemingwayn sankarille polttorauta, olipa kysymys rakkaudesta tai kuolemasta.  Aivojen poimuihin jää jälki, jota ei voi poistaa. Olipa rakkaus itse koettu, rujon kuoleman todistaminen sodassa tai metsästyksessä itse aiheutettu toisen (eläimen) kuolema. Härkätaistelu, suurriistan metsästys, kalastus, sota - kuoleman läheisyys, kauheus ja kauneus. Aihe eri kirjoissa vaihtuu, mutta teemat säilyvät ja perusvire on sama. Tarina etenee ilmeettömästi, mutta jokin sana, pieni tapahtuma tai resignaatio kääntää ulkoisen tarinan sisäiseksi. Itse koettu kääntyy mestarilliseksi tarinaksi kuten  Afrikan vihreät kunnaat (1935) teoksessa. Se on metsästyksestä kertova "tietokirja", mutta sen ydin ja pysyväisarvo ei ole sittenkään metsästyksessä tai luontokuvauksen hienoudessa. Varhaisten tarinoiden, Kilimandšaron lumet niistä tunnetuin,  novellit tarttuvat pienissä hetkissä suuriin kysymyksiin. Hemingwayn kuolemaan jälkeen julkaistu Saaret ja virta kuvaa ihmisen yksinäisyyttä elämän virrassa. Kirjava satama -teoksen (1937) Harry Morgan, rohkea sankari, individi, toteaa lopussa Yksin ei mies voi mitään. Ei kukaan yksin voi. Hän oli tarvinnut koko elämänsä oppiakseen sanomaan sen mitä halusi. (s. 207) Ja lopulta tarina ei ole vastaus, tarina on kysymys.

Kirjallisuuden, puhun romaanitaiteesta, ydin on siinä, että muodon on oltava sisältö. Mikäli kirjan teksti ei kykene ulottumaan inhimillisesti universaaliin, tekstin kertova sisältö ei tavoita. Teksti on laiva, joka kuljettaa miehistön, lastin ja matkustajat. Jos laiva vuotaa, se purjehtii huonosti, pahimmillaan uppoaa. Hemingway onnistuu viemään meidät, ainakin minut, sotaan, savanneille, härkätaisteluihin ja tyrskyävälle merelle. Kokemaan sen mitä en oikeasti haluaisi kokea, mutta jonka kohtaaminen on kuitenkin historiallisesti välttämätöntä, vai onko?

Aika jolloin Hemingwayni olen lukenut on jo kaukana, suurin osa 40- 50-vuoden takana. Yksityiskohtia ei muista, ei edes tarinoita. Muisto ja kysymyksenasettelu on kuitenkin edelleen tuore. Halusipa sen olevan tai ei.

Viides vuodenaika

Skotlantilainen nykykirjailija Ali Smith jatkaa vuodenaikasarjaansa (Syksy, Talvi, Kevät ja Kesä) teoksella Viides vuodenaika. Aiemmat teokset ovat loistokkaita aikalaisteoksia, ja myös tämä teos on varsin hyvä, vaikka ei aivan yllä samaan kuin aiemmat. Smith yhdistelee taitavasti korona-ajan kuvaukseen tasoja aina keskiajasta nykyisyyteen. Museaalinen rautalukko tuo viestin menneisyyden sepäntaidoista ja yhdistää aiempien sukupolvien kärsimykset ja saavutukset meihin. Kuovin kutsut ja huovien rankomisen synnyttämät tuskanhuudot liittyvät nykyisen brexit-Britannian huutoihin ja kuiskauksiin.

Smithin teoksessa on otteita runoista ja myös hienoja tulkintoja matkalla runojen maailmaan. Kristiina Drews on kehinyt jälleen hienoa suomennosta, nautittavaa luettavaa.

Mainio teos, vaikka ei kaikin osin avautunutkaan aivan niin hienosti kuin sarjan aiemmat teokset. Nyt jos koskaan kannattaa lukea koko sarja, kun se vielä on tuore ja omassa muistissa viimeisten vuosikymmenten tapahtumat.

Smith, Ali, Viides vuodenaika. Suom. Kristiina Drews, Kosmos, Heslinki 2024. ISBN 978-952-352-294-7

En suostu

 

Per Pettersonin En suostu ristivalaisee kahden lapsuudenystävän, 
Jimin ja Tommyn, elämänvaiheita nuoruudesta myöhäiseen keski-ikään. Satunnainen kohtaaminen joen varressa, sillalla, on risteyskohta, josta on viiltävää nähdä miten elämä on kuljettanut ja heitellyt heitä eri suuntiin ja kokea se, mitä menneisyys on nykyisyydessä.

Petterson kuvaa hienoin välähdyksin ystävyyden monimutkaisuutta ja sitä, miten lapsuuden kokemukset muovaavat myös aikuisuutta. Rakkautta, menetystä, katumusta ja toivoa. Vääriä käsityksiä, itsesyytöksiä, ylpeyttä.

Kirjan tarina on melankolisen surullinen. Lapsuuden lähtökohdat ovat aikuisuudelle tärkeät, mutta vaikutus elämän tapahtumiin ei ole yksioikoinen. Onnistuuko elämässä saamaan varallisuutta ja hienon auton alleen ajatettavakseen vai pettääkö mielenterveys juuri kun työelämässä avautuu uusi mahdollisuus, sitä ei tiedä etukäteen, ei itse, eivät toiset.

Parasta Pettersonin kirjassa on hänen tapansa kertoa tarinaa pitkin, polvelevin, usein myös toistoa tehokeinona käyttävin lausein, joissa arjen pienet tapahtumat piirtyvät valokuvan tarkasti ja samalla menneisyyden muistot ja elämän karut kokemukset musertavat mielen, saavat tarinan henkilöt itkemään, katumaan, epäröimään. Elämän tuskassa on myös hetkiä ja kimalluksia, hetkiä, jolloin mahdollisuus parempaan on auki. Vääryyteen, kohtaloon ei ole pakko suostua, mutta se tapahtuu silti.

Murakami ja (toinen) todellisuus

 

Haruki Murakamilla on taito yhdistää selkeä ja kevyt kerronta pintaa syvemmälle menevään pohdintaan. Kaupunki ja sen epävakaa muuri kirja alkaa aiemmin Murakamia lukeneelle tutulla asetelmalla. Nuoruuden rakkaus on menetetty. Keski-iän koittaessa päähenkilöön iskee psykoottisella voimalla kaipuu menneeseen ja pyrkimys löytää aito ja oikea tunne, löytää vieraaksi käynyt minä uudestaan. 

Tarina tuntui aluksi kiusallisen tutulta ja hetken ajattelin tämä on kuultu ja luettu, Murakami toistaa itseään. Tarina kuitenkin vie mennessään ja loppua kohti sen kiehtovuus vain kasvaa. Kirjan jälkisanoissa Murakami myös kertoo, että useimmat kirjailijat kirjoittavat samaa kirjaa aina uudestaan, pyrkien ilmaisemaan jotain, jota ei sanoin kuitenkaan voi kuvata. Tämän kirjan taustana on aiempi jo 1980 ilmestynyt teksti, jota nuori aloitteleva kirjailija Murakami ei pitänyt edes ilmestyessään onnistuneena. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin, koronan aikaan hän kirjoitti siitä kolmen vuoden aikana uuden version.

Murakamin tuotannossa Kaupunki ja sen epävakaa muuri asettuu parhaimmistoon. Itselleni Kafka rannalla (suom. 2009) on edelleen yksi suosikeista, neliosainen 1Q84  (suom. 2009, 2010 ja 2013) on laajuudessaan hieno ja vaikuttava. Lukijan kannalta vaativammat Komtuurin surma (suom. 2018) ja Vietärilintukronikka 1-3 ( suom. 2021) osoittavat Murakamin ammattitaidon; hän osaa rakentaa vaativaa kirjallisuutta halutessaan, mutta on omimmillaan kuitenkin jouhesti etenevässä todellisuuden rajoja venyttävässä tarinassa. Vielä on mainittava parhaimmistoon kuuluvana Rajasta etelään, auringosta länteen (suom. 2017), tarina jossa ei varsinaisesti liikuta "tuonpuoleisessa".

Murakamin häikäisevä ammattitaito on myös hänen heikkoutensa. Jokin viimeinen silaus puuttuu, kaikesta huolimatta. Kirjailijan oma persoona vaikuttaa ohuelta ja hän itsekin toteaa olevan noloa kutsua itseään ammattikirjailijaksi. Särmä, kirurgin veitsen viiltävyys puuttuu. Ominaisuus, joka on joillain hänen kollegoillaan. Ajattelen Kafkaa, Mannia, Márquezia, Hemingwaytä, Faulkneria tai vaikkapa Kunderaa ja Šiškiniä, joitain mainitakseni. Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta (suom. 1990) rinnastuu tematiikaltaankin Murakamiin, mutta on ylittämätön kuvaus siitä, miten kelloa ei voi kääntää taaksepäin. (Jossain vaiheessa olisi ehkä pitänyt palauttaa Sein und Zeit kirjastoon ja katsoa mihin elämä vie, mutta tuo aika on ohi.)

Kaupunki ja sen epävakaa muuri kertoo tarinaa niin oman itsen kuin kadotetun rakkauden kaipuusta ja etsinnästä. Ympäristö on kirjallinen. Tarina käynnistyy alkuasetelman jälkeen siitä, että kustannusalalla työskentelevä päähenkilö, keski-ikäinen mies, sanoo itsensä irti ja hakeutuu pieneen Z:n kaupunkiin Japanin syrjäseudulle. Suuri osa siellä ja epävakaan muurin rajaamassa tuonpuoleisessa kaupungissa tapahtuu kirjastossa, paikassa jossa voi kohdata niin eläviä kuin kuolleita, paikassa jossa voi kohdata itsensä yksin tietoisuuden avaruudessa. Kirjat ja varastoidut unet, raskaat ja kevyet muistot risteävät, omat varjot heijastuvat kynttilän tai takkatulen loimussa seiniin, mutta ne voivat myös irtaantua meistä tai saatamme erehtyä luulemaan omaa varjoamme itseksemme. Vieraassa kaupungissa jota ei ole, olemme kotonamme, etsimme ja löydämme, mutta meitä ei siellä tunnisteta, olemme kadotettuja toisillemme, kaupungin muille asukkaille.

Murakami antaa kirjassaan paljon vihjeitä tulkinnalle. Hän rinnastaa tekstinsä García Márqueziin, jolla ei ollut tarvetta erotella eläviä ja kuolleita. Murakami, tai vähintään hänen kirjallinen minäkertojansa, päätyy kuitenkin siihen, että todellinen ja epätodellinen on olemassa. Niiden välinen muuri on äärettömän epävakaa. Tilanteen ja ihmisen mukaan se muuttaa lujuuttaan ja muotoaan.

Murakami ei ole Kafka, tarinat onnistuvat olemaan jollain erityisellä tavalla keveitä. Päähenkilöt kokevat kyllä painajaismaisia asioita, mutta he eivät koe niitä painajaisina. Tunnelma ei ole kohtalokas, vaikka tapahtumien kulku on vääjäämätöntä. Tapahtumat ja asiat ovat vain niin kuin ne ovat. Murakami ei ole myöskään Márquez. Tapahtumila ei ole maagista tai mystistä tunneulottuvuutta, tuonpuoleinen on outo, mutta samalla selkeä ja johdonmukainen. Välillä saattaisi olla taipumusta pohtia onko tarinan minäkertoja psyykisesti epävakaa ja siksi hänen kokemuksensa todellisuudesta heilahtaa tuonpuoleiseen fantasiamaailmaan. Mutta ei. Päähenkilö on monella tapaa samaistuttava, tavallinen ihminen, joka vain uppoaa oman minänsä syvyyksiin.

Vierauden ja sivullisuuden tuntemukset saattavat hetkittäin väistyä, muuri murtuu ja koemme saavuttavamme yhteyden itseemme, toiseen ihmiseen, todellisuuteen. Nuo hetket elämässä ovat harvassa; orgastinen pieni kuolema, zen-kokemus pyöräillessä, hukkuminen kumppanin silmiin rakkauden huumassa, kirjastossa, välähdyksenä luonnon jylhyydessä, metsässä, myrskyn silmässä, merellä, taipaleella vuoren jyrkkyydessä. Todentuntuisessa unessa. Kaikkeuden kokemus. Kaipaus ikuisesti menetettyyn, taikuuden katoaminen. Olemisen ja ei-olemisen ykseys... pää tyhjenee kokonaan, on kuin näkisi unta keskellä kirkasta päivää, mitään muuta ei voi ajatella ... Tuota kokemusta odottaa, vaikka tietää, ettei sitä enää tule. Ei täällä, eikä tuonpuoleisessa, koska ne ovat yhtä.

Murakami on oiva opas todellisuuden ja todellisuuskokemuksen pohtimiseen. Kaupunkioppaan tavoin tämäkin kirja on vain yritys johdatella epävakaaseen muuttuvaan kaupunkiin, mutta itse kaupunki on koettava kulkien ja katsoen, aistittava kaupungin ambienssi tässä ja nyt, hetkessä. Opaskirja on jätettävä hotellihuoneen pöydälle ja unohdettava sen mailleen menneet ohjeet ja top-ten lupaukset.

Hetken hetki kestää

ei hetkeekään enempää

hetkee ei voi estää

sitä ei voi venyttää

Se on täynnä kummaa taikaa

se huumaa ja juovuttaa

jättää rintaan kaipauksen

josta eroon pääse en

(Pauli Hanhiniemi)

Klinge

Oliko professori Matti Klinge (1936-2023)  keikarimaisesti pukeutuva ja käyttäytyvä akateeminen friikki tomppeli vai originelli arrogantti, uusia näkökulmia historiaan luova toisinajattelija? Kuoleman jälkeen häntä sopii sekä nälviä että tölviä. Vai sopiiko? Itse asiassa häntä kyllä tölvittiin ja nälvittiin jo eläessään.

Klingeä en ole juuri lukenut. En häpeä lukemattomuuttani, kuten ei professori emeritus Arto Mustajokikaan omassa tunnustuksessaan kirjan sivuilla, mutta en sillä nyt erityisesti ylpeilekkään.*

Kai Ekholm haluaa kutsua teostaan "tutkivaksi henkilökuvaksi" (s. 475).  Kustantajalle ja kirjakaupoille se on kuitenkin elämäkerta. Kirja luo henkilökuvaa, mutta muokkaa myös näkymää Klingen historiatutkimukseen ja toimintaan intellektuellina. 

Ekholm rajaa teoksen statusta sopivasti monen tyyppisen krittiikin ulkopuolelle. Aiempi teos Jörn Donnerista oli varsin onnistunut ja niin tämä Klinge -kirjakin. Omassa ja osin itse luodussa sarjassaan, tietysti. Tasapainoilu (akateemisten) juorujen, faktan, tarinan ja anekdoottien keinuvalla nuoralla onnistuu viihdyttävästi ja lähteet on dokumentoitu vakuuttavasti. Monesti huomaa, että tekijä olisi halunnut tehdä enemmän, mutta aika, projektin rahoitus ja rahkeet eivät riitä. Ideoita jatkotutkimukselle, niin itselle kuin muille, on jaossa paljon. 

Teksti kulkee sujuvasti vaikka kokonaisuus on monipolvinen ja monet teemat ja lähteet esiintyvät ristiin ja rastiin. Perinteistä "kuivaa" elämäkertaa tuskin olisin jaksanut lukea ja Ekholmin mehevä tarkastelu kyllä viihdyttää, vaikka samalla nostattaa pintaan omia rajoja ja rajoituksiaan. Klingen kirja on näkymä tietynlaiseen akateemiseen kulttuuriin, jota olen aina vierastanut, en ihaillut. Toivottavasti kirja onnistuu purkamaan Klinge-myyttiä ja osoittaa, että Klingen kaltaiset mestari-toimijat ovat mennyttä maailmaa siitä huolimatta, että monissa asioissa Klinge puolustikin aidosti sivistystä ja historiallisen perinteen kunnioittamisen ja ymmärtämisen asiaa. Yksi Klinge, Donner tai Nykänen (Ekholm on kirjoittanut hänestäkin) kyllä mahtuu Suomeen hyvin, mutta henkilöinä heistä ei ole esikuviksi. Teokset ja tuotokset arvioitakoon erikseen ja myös se millä tavalla niihin on päästy.

Yhden miehen vetämänä projektilla on rajansa ja kirja on saatava tehdyksi jotta se olisi ensimmäinen post-Klinge henkilökuva tai elämäkerta. Yhdellä lukemalla kirjasta on vaikea löytää varsinaista juonta, rakenne on onnistuneesti kyllä kaleidoskooppimainen. Jonkinkinverran tekstissä on toistoja. Lukutuntuma on hyvin samankaltainen kuin Donner-kirjassa - milloin johdanto päättyy ja päästään itse asiaan. Lukijan vastuulle jätetään paljon. Kiusalliseksi olon tekee se, että Ekholm kutsuu lukijan kurkistelemaan sinne, mihin ei vakavasti otettava elämäkerta usein ei tähyä ja ruokkii pikkuilkeilyä, joka otetaan aika itsestäänselvästi Klingen akateemiseen ja intellektuaaliseen ympäristöön kuuluvaksi. Myytin rakentamisen ja purkamisen raja on häilyvä.

Klinge onnistuu nostamaan monia omista oppilaistaan akateemiseen eliittiin, mutta montako lupaavaa historijoitsijaa hän on onnistunut nujertamaan tai nöyryyttämään? Miten Klingen kukkoilu on tuonut arvostusta historiankirjoitukselle ja hänen edustamalleen akateemiselle yhteisölle? Kirjassa monet kollegat antavat kovin murskaavia lausuntoja osasta Klingen hengentuotteista. Useat Klingen suosioon päässeet oppilaat kyllä arvostavat häntä paneutuvana ja kannustavana opettajana. Näin varmaan onkin. Sen arvioiminen kuinka paljon jäi pimentoon tai painettiin sivuun on luonnollisesti vaikeaa, mutta ehkä tätä akateemisen kulttuurin mustaa pedagogiikkaa olisi syytä avata perusteellisemmin jossakin yhteydessä.

Kai Ekholmin painiotteessa on aiemmin ollut Donnerin lisäksi Matti Nykänen, Anselm Hollo ja Juha Nurminen (näitä en ole lukenut). Ovatko he kaikki suomalaisia suurmiehiä? Rankihierarkiassa kaikki ovat toki Ekholmia ylempänä, ainakin jollakin mittarilla mitattuna, Hollo taiteellisesti, Nurminen ainakin taloudellisesti. Matti Nykänen hyppäsi mäkeä pidemmälle, ja oli verbaalisestikin varsin taitava, samoin kuin heistä henkilökuvan kirjoittanut sanailija. Vaikea on olla näkemättä myös Ekholmin omaa kunnianhimoa ja pyrkimystä kansakunnan kaapinpäälle, vaikka omien sanojensa mukaan hän ei kaipaa julkisuutta. Akateeminen ja muukin eliitti tarvisee kuitenkin erilaisia kerrostumia, suurmestareita, tarinankertojia, narreja tai jengeistä tuttuja kilpimiehiä.

Klinge on epäilemättä henkilö, joka metsien mies, David Henry Thoreau, kuvasi  hyvin jo ennen hänen syntymäänsä; vaateripustin, oman tyylinsä vaalija, muita oppimestarimaisesti opettava ja ihmisiä tyypittelevä, kelvoton tärkeilijä. Sivistys on toki kykyä tehdä erotteluja ja arvovalintoja, mutta sivistymättömyyttä on on nostaa itseään polkemalla muita. Ekholm tuo kyllä tämän erittäin vastenmielisen piirteen Klingessä hyvin esille.

Ekholmin kirja vahvistaa aiempia käsityksiäni Klingestä, ei mullista, mutta tuo kyllä paljon lisää tietoa ja sattuvia anekdootteja akateemisen maailman kukkoilusta, julkisuuden ja arvostuksen hausta sekä ankarasta hierarkisesta kiipeilystä. Itsellenikin oli jo opiskeluaikojen loppuvaiheissa, siis 1970-luvulla, käsitys siitä, että maalaistohtorit eivät akateemisissa ympyröissä ole kovin korkealle arvostettuja ja mikäli aikoisi yliopistotutkijaksi, olisi viisainta hakeutua Helsingin professoreiden ohjattavaksi, tapauksessani siis filosofian reviirejä valvovien portinvartijoiden pakeille.

"Tutkiva henkilökuva" Matti Kilingestä on siis paljon enemmän kuin jokin jonninjoutava paljastuskirja tai laajennettu tölväisy Seiskan tai IS:n tapaan. En osaa arvioida Klingen asemaa historiankirjoittajana nykyisen tietämykseni valossa. Klingen kasvot jäänevät yhdeksi osaksi kansallista galleriaa, jota sitten myöhemmin arvuutellaan, kuka on kukin -visailuissa. Samaistumisen ja erottautumisen ristiveto säilyy, kukin pukeutuu tyylillään. Klinge "kansakunnan yliminänä" ei paljoakaan häirinnyt tuulipukukansan elämää ja hänen oman aikansa intellektuellit ja eliitti suurilta osilta ymmärsivät antaa hänelle vain hänen oman arvonsa. Kukin makunsa mukaan.

*Hyllystäni piti löytyä  Klingen Bernadotten ja Leninin välissä. Tutkielmia kansallista aiheista. (WSOY, Helsinki 1975. 170 s. (Taskutieto). Etsin sitä tuloksetta. Kirjasta löytyy vain kortti, joka on sopivasta Georg Klausin  Kybernetik -kirjan ja Klimaszewskyn materialistisen dialektiikan metodologiaan selvittelevän teoksen korttien välissä ja tämän jälkeen onkin jo Komissarovin Suomi löytää linjansa vuodelta 1973. Ahdistavaa, kun sitä ei löydy hyllystä.  Kirja oli kyllä 1970-luvun jälkipuoliskon peruslukemistoa ja muistan sen nähneeni vielä jokin aika sitten, mutta olkoon.

Ekholm, Kai, Mies jolla oli Matti Klingen kasvot. WSOY, Helsinki 2024. ISBN 978-951-1-47941-3

Empusion, Symposio ja Taikavuori

 

Aiemmin lukemani Olga Tokarczukin kirjat (Rumpujen kaupunki, Vaeltajat, Päivän talo, Yön talo, Aja aurasi vainajain luitten yli, Alku ja muuta ajat) virittivät suuret odotukset uusimpaan suomennokseen Empusion. Kun vielä ilmeni, että on teos viitaa niin Platonin Symposioon ja tarina mukaelee Thomas Mannin Taikavuorta, niin mielessä kävi, että huh huh. Rohkeat esikuvat ja iso urakka. Vain uhkarohkea lähtee kisaamaan näiden klassikoista mainioimpien kanssa. Ajallamme on kuitenkin ominaista, että nykykirjailijat pyrkivät uudelleenkirjoittamaan aiempaa ja oikomaan niiden nykykatsannon kannalta vinoutuneita näkökulmia, olipa kyseessä sitten postkolonialismi tai misogynia.

Tokarczuk selvityy kuitenkin kiitettävästi, vaikka kirja ei kaikilta osin oikein tahdo itselleni avautua. Hän ei etene aivan samoja reittejä, vaan kiipeää hengen vuorelle omia reittejään. Toki hän viittaa samoihin ajan ilmiöihin ja ajan teoreettikoihin eli poikkeaa samoille etappipaikoille Mannin kirjan henkilöiden kanssa.

Tarinassa puolalainen insinööriopiskelija Mieczysław Wojnicz saapuu syyskuussa 1913 vuoristoilmaan Görbersdorfin parantolaan lievittämään tuberkuloosiaan. Hän kuuntelee parantolan miesten keskustelua päivänpolttavista kysymyksistä: sodasta, hallitusmuodosta, demoneista. Usein keskustelu kääntyy lopulta naiseen. Voiko nainen olla aktiivinen toimija? Mieczysławiakin askarruttavat paikalliset tarinat vuoriston oudoista tapahtumista ja naisten selittämättömät kuolemantapaukset. 

Empusiossa eletään samaa eurooppalisuuden aikkaa, kuin  Taikavuoressa. Molemmat tapahtuvat vuoriston parantolassa ja henkilötkin muistuttavat, aina nimiä myöten, tyyliin Augustus vs. Settembrini, toisiaan. Fokus on kuitenkin toinen - naiset tai paremminkin miehinen puhe naisista. Teemat kuolemasta, seksuaalisuudesta, sivistyksestä ja menneitten aikojen pimeistä myyteistä ja maagisista voimista ja seremonioista valottuvat miehisen puheen kautta.

Ymmäärtämättömyyteni selitystä etsin kirjoittajan puolalaisuudesta. Onko niin, että Tokarczukin maailma on tässä jotenkin kansallisesti spesifi? En kykene ymmärtämään sen merkitystä omassa maailmassani. Miesten sovinistinen puhe ei hätkähdytä, se on kuultu jo aiemmin. Asioiden filosofinen pohdiskelu oli Mannin Taikavuoressa aikalaiskuvausta, tässä taas etäännyttää meidän ajastamme yli 100-vuoden taakse. Asia - miesten ja naisten erilaisuus ja tasa-arvo- ovat edelleen ja entistä kuumottavammin esillä niin Puolassa kuin Suomessa, mutta mitä uutta Tokarczukilla asiasta sanoo? Vai onko kysymys sittenkin sukupuolesta? Eikö tämänkaltainen feministisyys aukene vai onko se auennut jo aiemmin? Toki Mannin Taikavuori on aikansa "miespuhetta" ja Tokarczuk puolestaan aikamme "naispuhetta", mutta jotenkin rinnastus kuitenkin ontuu. Turhalta tuntuu vertaus Symposioon, filosofinen kirkkaus Empusionista puuttuu.

Kelpo kirja, mutta enemmän odotin. Ehkä siksi pieni pettymys.

Viha ja kauneus

 

Kokoelmassa Viha ja rakkaus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta Mihail Šiškinin on kuin  Roomeo tunnetuissa säkeissä:

Paljon aikaan saa viha, 

rakkaus viel' enemmän. 

Vihaava rakkaus! Rakastava viha!

Oi kaikkisuus, sa tyhjyydestä luotu! 

Keveys raskas! turhuus arvokas!

Oi kaaos muodoton ja muotokaunis 

Oi höyhen lyijyinen ja savu kirkas,

jääkylmä tuli, sairas terveys! 

Oi valvas uni,vastakohtas ihan!

Näin rakastan ja rakkauteen saan vihan. (Shakespeare)

Šiškinin rakkauden kohde on Venäjä, vihan kohde on Venäjä, kaunis, kiehtova, intohimon kohde, synnyinmaa. Venäjä maantieteellis-historiallisena, sotaa käyvänä imperialistisena suurvaltana, Venäjä kirjallisuutena, taiteena ja kulttuurina. Venäjä ortodoksisena uskon keskuksena.

Šiškinin käyttää itse paljon kysymysmerkkiä. Paljon hän myös lainaa tekstejä, joissa huutomerkki on yleinen, kuten Raamatun kehotuksissa. Huutomerkki on ehkä Šiškinille tarpeetonkin, koska itse teksti on lähes kokonaan tykkitulta, ohjusiskuja ja raketteja kohti Venäjää, sen ideaa menneisyydessä ja nykyisyydessä. Viha on vallitseva tunne nykyisiin päättäjiin ja eliittiin, Putiniin, Kremliin. Mutta kansakaan ei pääse helpolla. Venäjän kansa elää Šiškinin tekstissä keskiaikaa, valitsee muutoksen sijaan auktoriteetin. Valitsee kerta toisensa jälkeen uuden tsaarin, kuolleen tai valetsaarin korvaajaksi, vaikenee, selviytyy. Vain venäläinen kulttuuri ja kirjallisuus edustaa ihanaa Venäjää, mutta sen ääni on vain keveitä huutoja ja kuiskauksia lukevan eliitin korvissa.

Hienoa Šiškinin armottoman kovassa tekstissä on sen syväluotaus uskonnon ja politiikan suhteen kietotumisesta Veneäjän politiikassa. Venäjän ortodoksian tehtävänä on pelastaa maailma länsimaisen rationalismin, liberalismin, ateismin ja roomalaiskatolisen luopuruuden ahdingosta. Aatehistoria kulkee Šiškinin tekstissä jotenkuinkin siten, että kun rationalismi 1500-1600-luvulla ajoi oikeauskoiset ahtaalle, roomalaiskatolinen kirkko ja luterilaisuus pettivät sen. Tilalle asettui, ainakin osittain, myös ateismi, joka antaa ihmisen eksistentiaaliselle tyhjiölle vain nollan jumalkaipuun tilalle. Ortodoksinen kirkko, Venäjän kirkko, tarjoaa ideologisen pohjan Suur-Venäjän imperiumille, Venäjälle maailman keskuksena ja johtajana. Tsaari ja valtio ovat tuon taivaallisen tehtävän maallisia toteuttajia. Ainoat voimat kaaosta, moraalista rappiota ja arvonihilismiä vastaan.

Šiškinin rakastaa epäilemättä luomaansa kulttuurista Venäjää ja Venäjän ideaa yli kaiken. Ja samalla hän vihaa nykyistä maantieteellistä ja poliittista Venäjää yli kaiken. Vain nykyisen Venäjän tuho voi pelastaa sen ja sitä myötä Venäjän kultuurisen idean. Vladimir Putinin Venäjän on hävittävä samalla tavalla kuin Hitler kukistettiin ja vain täydellinen historian uudelleenlukeminen voi tuoda "syntien" anteeksiannon ja pelastuksen. Hallinnon, eliitin ja johdon vaihto ei yksin auta. Venäjän kansan ja jokaisen venäläisen on kannettava itse vastuu omasta ja maansa tekemisistä. Kansalaiset ovat vastuussa maansa politiikasta - tätä eivät Venäjän kansalaiset suureksi osaksi ole vielä omaksuneet oman toimintansa perustaksi. Vakaus, järjestys ja "on tultava toimeen jollain tavalla" on vallitseva mentaliteetti. Uskonnon tarjoama yhteisöllisyys on illuusio, jonka varjolla voi välttää vastuun Venäjän sotilaallisista ja poliittisista toimista.

Vaikuttavasti Šiškinin lukee venäläisiä klassikoita - Puškinia, Dostojevskia, Tolstoita, Turgenjevia, Tšehovia ... Näiden tulkintojen jälkeen ei ole koskaan enää mahdollista lukea näitä klassikoita samalla tavalla kuin ennen. Varsinkin Dostojevskin tekstit avautuivat itselleni varsin uudella tavalla ja tuntuu, etten ole niitä juuri ymmärtänyt aiemmin lukiessani. Tai en ole niitä ymmärtänyt ainakaan suhteessa venäläiseen mielenmaisemaan ja reaalipolitiikkaan. Toki tiesin, että kirjailija Dostojevski oli kova slavofiili ja isänmaansa ystävä. Mutta tämä musta nationalismi peittyi hänen mestarilliseen kirjalliseen taituruuteensa. Eikä tuo mestarillisuus tietenkään mihinkään niistä ole kadonnut. Lukijana vain saa niistä vielä enemmän, jos osaa lukea niiden kontekstia paremmin. 

Tarkkaan Šiškinin on myös lukenut Thomas Mannin tekstejä ja niiden suhdetta muutettavat muuttaen 1930-lukujen Saksaan ja 1990-1920 -luvun Venäjään. Šiškinin pistot eivät rajoitu vain kirjallisuuteen. Musiikin vaikuttajat kuten Šostakovits ja Rahmaninov saavat ansaitsemansa osan Venäjän tarinassa, niin hyvässä kuin pahassa. 

Venäjää vaivaa paatos. Šiškinin asettaa sen lukijan eteen raadollisena. Hänen sanomaansa kuuntelee ja se on hyvä kuulla. Saarna on kuitenkin saarna, maallinenkin.

Šiškinin, Mihail, Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta. Suom. Vappu Orlov ja Sirpa Hietanen, WSOY, Helsinki 2024, ISBN 978-951-0-50633-2

Robert Musil

Paperivaltakunnan kuningas, itävaltalaissyntyinen Robert Musil (1880-1942),  oli omana aikanaan melko tuntematon, varakkaan suvun vesa ja monien mahdollisuuksien mies. Lopulta kirjoittaminen vei hänet mukanaan ja hän eli köyhtyneenä kirjailijana ja maanpakolaisena jatkuvassa rahapulassa. Ystäviensä avustusten varassa eläneenä hän kuoli Sveitsissä suhteellisen nuorena, 62 vuotiaana. Lahjakkuus riittää hänellä moneen, mutta vain siirtyminen aina uuteen tuo tyydytystä, jos sekään. Musil oli koulutukseltaa upseeri, insinööri ja psykologi, mutta sielultaan kirjailija.

Keskeistä Musilin vihätyksessä itselleni on, että hän pyrkii etsimään tapaa, jolla sovittaa tieteellinen ja taiteellinen keskenään. Hän tarkastelee maailmaa tieteen objektiivisuusvaatimusten ankaruudella, mutta samalla ymmärtää, että elämästä tieteellä ei ole juurikaan sanottavaa. Musil on myöntänyt taipuvansa mystiikkaan, mutta määrittelee sen olevan eine Tagehelle Mystik. Kirkas ja looginen, järkeen perustuva mystiikka muistuttaa monella tapaa nuoren Ludvig Wittgensteinin (1889-1951) ajatusta siitä että, mikä voidaan sanoa, voidaan sanoa selvästi ja kaikki muu on tyhjää pauhua. Mutta toisin kuin nuori Wittgenstein, Musil ei halunnut vaieta siitä, mistä ei voi puhua, vaan täytti arkin toisensa jälkeen, kirjoitti uudestaan, korjasi ja hioi tekstiään. Näin syntyi Der Mann ohne Eigenschaften, keskeneräiseksi jäänyt sivumäärältään laaja teos, kootuissa teoksissa yhteensä 1672 sivua. Teos on siis monin verroin laajempi kuin vaikkapa Thomas Mannin Taikavuori. 

Mannin ja Musilin teosten erot eivät rajoitu vain laajuuteen. Molemmat tarkastelevat kutakuinkin samaa ajankohtaa, 1900-luvun alun ensimmäisten vuosikymmenten eurooppalaista hengenmaisemaa. Ilmanala on käymässä vaaralliseksi tai myrskyisäksi, elämän ja elämänmenon ymmärtäminen käy vaikeaksi. On kuitenkin perusteltua asettaa nämä kirjat ja kirjailijat Kunderan tavoin (Kundera 2001, 179) estetiikoiltaan romaanin historian eri vaiheisiin. Mannin Taikavuori on kuvaileva romaani. Sen älyllisyys ilmenee romaanissa käytyjen aatteiden dialogeissa. Musilin teksti puolestaan on ajatteleva romaani. Mann huomauttaakin siitä, että Musilin teos ei ole enää mikään romaani (ks. Kallio-Visapää 1955, 254), mutta viittaa Goetheen, jonka mukaan kaiken lajissaan täydellisen täytyy kasvaa yli lajinsa rajojen ja tulla joksikin muuksi, vertaansa vailla olevaksi. (emt., 254)

Musil ei eteneyhtä pitkälle kuin Kafka, jolle maailma esittäytyy absurdina koneistona. Musilin henkilöt yrittävät epätoivoisesti, mutta kuitenkin, tavoittaa ajan henkeä valmistellessaan Kakanian eli Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian paralleeliaktiota. Ulrich, kirjan keskushenkilö, on Irma Rantavaaran luonnehdinnan mukaan hilpeän renessanssi-ihmisen ja kontemplatiivisen mystikon sekoitus. (Rantavaara 1963, 17). Itselleni tulee enemmän mieleen ajatus vapaana leijuvasta sivistyneistöstä. Weimarin tasavallan ajan sivistyneistöä, joskus myös loismaiseksi sivistyneistöksi syytettyä, on moitittu siitä, että he eivät tarttuneet teoin nousevaa fasismia vastaan, vaan vatvoivat loputtomasti sitä, mistä oikein on kysymys ja pyrkivät ymmärtämään ajan hengen liikkeitä ja pyörteitä ja huomaamatta olevansa tuon pyörteen vietävissä.

Musilin asenne henkii jotain samaa kuin Walter Benjaminin myöhemmin edustama flaneeraus - kuljeskellaan vapaasti kauppakeskusten pasaaseissa, kirjastojen hyllyjen välissä, poiketaan kahvilaan, keskustellaan. Nuorempana kirjastot ja kirjakaupat olivat itsellenikin keskeinen vaeltelun kohde, sittemmin myös kauppakeskukset ovat tarjonneet virikettä. Kahvilakulttuuri on omalla kohdalla jäänyt vähäiseksi, mutta muilla mailla käydessä olen kyllä poikennut katsomaan paikallisten intellektuellien suosimia kahviloita ja ravintoloita.

Kuulin Robert Musilista ja Herman Brochista saksalaisen professorin yliopistoluennolla 1970-luvun puolivälin aikoihin. Luennossa hän vertaili Frans Emil Sillanpään (1888-1964) tuotantoa näihin klassikoihin. Sain myös vihjeen siitä, että eksistentialistisilla virityksillä saattaisi olla yhteyksiä ihmisiin suviyössä. Ymmärsin suomalaisen kulttuuriymmärryksen rajoittuneisuuden  ja oman tietämykseni eurooppalaisesta kirjallisesta perinnöstä kovin vajaavaiseksi. Odotin kiihkeästi 1970-luvulla  Musilin pääteoksen suomennosta; oma saksankielen taitoni ei ollut riittävä, jotta olisin arvannut tarttua alkuperäistekstiin. 

Sittemmin Musilin pääteos Mies vailla ominaisuuksia käännettiin, ensimmäinen osa ilmestyi 1980 ja toinen 1984.  Myös Hermann Brochin Unissakulkijat trilogia sai suomenkielisen asunsa 1988-1994. Musilin teksti teki ja tekee yhä vaikutuksen, niin sisältönsä kuin tyylinsäkin puolesta. Esseemäinen elämä, jota siis loismaiseksikin on kutsuttu, viehättää täsmällisyyden ja epämääräisyyden kiehtovana ja kieputtavana yhdistelmänä. Aristoteles taisi sanoa, että kutakin asiaa pitää tarkastella sille sopivalla tarkuudella. Essee ja romaani ovat sopivan (epä)tarkkoja elämän "mittaamiseen". 

Eräillä­ henkisen­ toiminnan­ aloilla­ miehen­ ylpeytenä­ eivät­ ole­ isot­ kirjat,­ vaan­ pienet­ tutkielmat.­ Jos­ esimerkiksi­ joku­ huomaisi­ kivien­ voivan­ puhua­ tietyissä­ olosuhteissa,­ jotka­ ovat­ tähän­ asti­ jääneet­ vaille­ huomiota,­ hän­ tarvitsisi­ näin­ mullistavan­ ilmiön­ kuvaamiseen­ ja­ selittämiseen­ vain­ pienen­ määrän­ sivuja.­

(Robert­ Musil:­ Mies­ vailla­ ominaisuuksia)

Hienon kuvauksen Mies vailla ominaisuuksia teoksesta antaa Sinikka Kallio-Visapää jo 1955 ilmestyneessä kirjassan (Kallio-Visapää 1955, 255-294).  Hän viittaa aluksi Thomas Mannin ja Herman Brochin luennehdintoihin, jonka mukaan Musil on historian eksaktein kirjailija ja hänen teoksensa on esseen ja eepillisen huvinäytelmän välimuoto. Visapää avaa teoksen teemoja oivallisesti omassa tekstissään.

Pääteoksensa lisäksi Musililta kannattaa ehdottomasti lukea hänen kaksi erinomaista pienimuotoista romaaniaan: Oppilas Törlessin harhapolut (Musil 1963) ja Kolme naista (Musil 1961). Törless-kirja teki aikoinaan lähtemättömän vaikutuksen. Se kuvasi mystisen hienosti nuoren miehen ajatuksia ja tuntemuksia tavalla, jota oli vaikea tavoittaa. Tunnelma on ahdistavan uhkaava ja oli vaikea käsittää mitä kaikkea oikeastaan tapahtuu sotilasakatemian punaisen ullakkohuoneen sadistisissa orgioissa ja sen ulkopuolella. Musilin tekstissä eksitentiaaliset perustuntemukset, pelko, ahdistus ja rajakokemus saivat hienoja sävyjä. Littymäkohta elämään kärsimyksenä ja sen sietämisenä saa liittymäkohtia myös stoaalaisuuteen ja buddhalaisuuteen. Musil on toistuvasti kiistänyt olevansa psykologinen kirjailija. Hänen tavoitteensa on toisaalla. (Ks. Rantavaara 1963, 12)

Tavoitteenani ei ole päästä tässä samalle viivalle Musil tutkijoiden tai edes Musilin tuotantoon kriitikon asiantuntemuksella paneutuneiden kanssa. Anssi Sinnemäen teksti Musilista (Sinnemäki 2017, 52-66) on hyvä johdanto tämän tyyppiseen tarkasteluun. Musilia lukiessa olennaista on huomata se, miten se liittyy omaan ajatteluun ja elämänhistoriaan: jokainen merkittävä teksti liittyy lukijan yksityiseen maailmankuvaan. Tutkimuksen myrskyinen mutta yhteinen meri alkaa subjektiivisuuden saarelta. (Veivo 2000, 41)

En lähde purjehtimaan tämän kauemmas subjektiivisuuden saarelta. Toisaalta en myöskään lähde saaren synkiin viidakoihin pitkin Kongo-jokea tai kiipeile vuoren jyrkille rinteille. Joutilas ja raukea katselu saaren rannalla riittäköön.

Jos tuhatjalka alkaisi miettiä askeljärjestystä, menisivät jalat solmuun alta aikayksikön. (Tšehov, Sinnemäki 2017, 13 mukaan)

Muistotaulu Berliinissä Ku´damilla

Musil, Robert,

Kolme naista, ap. 1924, suom. Hilkka Suomi,  Arvi A. Karisto Oy, Helsinki 1961

Oppilas Törlessin harhapolut, ap. 1906, suom. Hilkka Suomi-Orava, Arvi A. Karisto Oy, Helsinki 1963

Mies vailla ominaisuuksia 1ja 2,  ap. 1930-1943, suom. Kristiina Kivivuori, WSOY, Helsinki, 1980 ja 1987. ISBN 951-0-08822-6 ja ISBN 951-0-14093-7*

 

 

 

Muut lähteet: 

*Musil-suomennoksen mutkikkaat vaiheet. HS 26.4.1990. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000002977542.html. Luettu 3.9.2024

Berghan, Wilfried, Robert Musil. ap. 1963, Rowohlt, Reinbek bei Hamburg 1988. 980-ISBN 3499500817

Kallio-Visapää, Sinikka, Kuvista ja kuvaamisesta. Esseitä taiteen ja kirjallisuuden ilmiöistä. Otava, Helsinki 1955

Kundera, Milan, Petetyt testamentit. Ap. Les testaments trahis, 1993, suom. Jan Blomstedt, WSOY, Helsinki 2001. ISBN 951-0-24879-7 

Pankakoski, Timo, Kesäklassikko: Aatteiden aava ja avohakkuu (23.8.2006) https://kiiltomato.net/critic/robert-musil-mies-vailla-ominaisuuksia-1%E2%80%932-der-mann-ohne-eigenschaften/. Luettu 3.9.2024

Rantavaara, Irma, Robert Musil, teoksessa Musil 1963, s. 5-17

Sinnemäki, Anssi, Näkökulmia Musiliin, Tieteessä tapahtuu 7/2010; myös teoksessa Trifonovin syndrooma ja muita kirjallisuusesseitä. Tamara Press, Helsinki 2017. ISBN 978-951-8994-09-4

Tontti, Jarkko, Maa vailla ominaisuuksia (Parnasso 4/2017). Julkaistu netissä osoitteessa:  https://jarkkotontti.net/esseet-ja-arvostelut/maa-vailla-ominaisuuksia/ (luettu 3.9.2024)

Veivo, Harri, Kokemuksesta kieleen ja tekstiin: indeksiaalisuuden käsite kirjallisuuden semiotiikassa.  Teoksessa Rajatapauksia. Kirjallisuudentutkijain seuran vuosikirja 53, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2000, ss. 27-43. ISBN: 951-746-235-2

Kirjoituksia kellarista

 

Sanon teille juhlallisesti, että olen monta kertaa halunnut muuttua hyönteiseksi. (Kirjoituksia kellarista, 17)

Samaan aikaan (nyt syksyllä 2024), kun keskustellaan lasten eläinleikeistä on kiinnostavaa, että monet aikuisetkin ovat leikkineet (?) ajatuksella muuttua eläimeksi. Kuin Kafkan Muodonmuutosta ennakoivasti Dostojevski antaa päähenkilönsä pohtia muuttumista eläimeksi, ei söpöksi kissaksi tai agressiiviseksi koiraksi, vaan hyönteiseksi. Elämä maailman abstrakteimmassa ja harkituimmassa kaupungissa (Pietarissa) on käynyt tiedostavalle ihmiselle sairauden kaltaiseksi. Toiminnan ihmiset laittavat asioita kuntoon ja Venäjän ajattelu johtaa satiiriseen, mustaan kuvaan tietoisuuden sairaudesta. Dostojevskin Kirjoituksia kellarista on tähtikirkasta pimeyttä puhtaimmillaan.

Alunperin kirja ilmestyi 1864, hyllystäni löytyy Esa Adrianin suomentamana painos vuodelta 1996. Nyt uudelleenluettuna Dostojevski avautuu uudella tavalla, hirtehisenä ja oivaltavana kuvana sen ajan, mutta yllättävästi myös meidän aikamme Venäjästä ja maailmasta. Dostojevski eli kyllä eri aikaa kuin me, mutta hänen aikanaankin ihminen oli jo sama kuin nykyään. Eurooppalainen romaani oli yhdistänyt ajattelevan ihmiskunnan, tai ainakin sen eurooppalaisen osan, yhdeksi, siten, että ruutitynnyri, joka sittemmin 1900-luvulla räjähti, alkoi täyttyä. Dostojevskin teksti on mestarillisen tarkkaa, ristiriitaista, purevaa. Tunnevoimaista ja hyytävää.

Maailmanhistoriasta voi siis sanoa ihan kaikkea, kaikkea mitä sairainkin mielikuvitus voi vain keksiä. Mutta yhtä ei voi sanoa - että se olisi järkevää. (Kirjoituksia kellarista, 45)

Dostojevski, Fedor, Kirjoituksia kellarista, ap. 1864, suom. ja jälkisanat kirjoittanut Esa Adrian, Gummerus, Helsinki 1996. ISBN 951-20-4956-2

KIRJAILIJAT

Cervantes, Miguel de

Hemingway, Ernest

Kafka, Franz

Kundera, Milan 

Mann, Thomas 

Musil, Robert

W.G.Sebald

Sota

 

Sain sodan pääni sisään. ( GUERRE/SOTA, käsikirjoitus, ensimmäinen sivu)

Louis-Ferdinand Célinen SOTA on keskeneräisenä teoksena järkyttävän hyvä. Se on brutaali ja hienostunut, traaginen ja koominen, mustaakin mustempi kuvaus sodan seurauksesta. Siitä miten sota tulee, on, ja pysyy pään sisällä.

Sodan pauhu on on asettunut kirjoittajan ja kirjan minäkertojan päähän, ruumiiseen. Kauhunsirpaleista hän kokoaa tarinaa, jossa todellinen, kuviteltu, fantasioitu, kerrottu muuttuu kirjallisuudeksi, välittyy lukijalle rumana ja kauniina todistuksena sodan kauhusta. Tarina on kerrottu tarkkaan, mutta muistin siivilöimänä: 

Menneisyys on paskiainen, aina unohduksesta juovuksissa, varsinainen lurjus joka on oksentanut kaikille vanhoille jutuille jotka olit ehtinyt jo järjestää, pinota - ja jotka toisin sanoen olivat inhottavia, viimeisillään korisevia - omaan ruumisarkkuusi sen jälkeen kun olet kuollut omaan tekopyhyyteesi.

Kauhut muuttuvat kauhuksi, yhdeksi totaaliseksi näkökulmaksi, jota ei voi sivuuttaa. Sotaa ei käydä vain rintamalla, sitä käydään ennen taistelua ja varsinkin taistelun jälkeen. Sota ylittää ja läpäisee, iskee fyysisesti, vammauttaa, iskee yli henkisen kestokyvyn ja tunkeutuu hermokaasun tavoin myös sinne, missä taistelun kumu kuuluu vain etäisesti ja aseiden suuliekit välkkyvät vain kuvissa.

Sotaan pätee jatkuvuus, siitä huolimatta, että joskus aseet vaikenevat ainakin hetkeksi. Mutta aina on myös mahdollisuus siihen, että aseet vaikenevat lopullisesti: Jatkavatko ne kunnes mitään ei ole jäljellä? Mihin ne sitten menevät? Elämä on kuitenkin aika mieletön juttu. Joka käänteessä eksyy.

Jos tarinaa ei olisi kerrottu näin taitavasti, se olisi vain tympeä, veriroiskeinen ja roisi tarina. Nyt se on kirkas ja hauras, pakahduttava ja aidon oloinen.

Louis-Ferdinand Céline, SOTA, suom. Ville Keynäs. Siltala, Helsinki 2024. ISBN 978-952-388-272-0

Thomas Mann

Thomas Mann Nico-koiransa kanssa 

Mies istuu kevyessä varjossa pihan rottinkipenkillä mustan puudelinsa kanssa. Vaalea puku, kissimirri kaulassa, valkoiset kengät ja sukat jotka eivät oikein istu kokonaisuuteen. Olkihattu asetelmallisesti tuolilla vieressä, vasemmassa kädessä rannekello. Katse suunnattuna kuvasta poispäin, itsetietoisesti kuin viestittäen: näen jotain sellaista mitä te ette näe, mutta jos maltatte kerron teille. Kuva henkii porvarillista tyyneyttä, hillintää ja hallintaa. Se sopii miehelle, joka on saanut kasvatuksen, jonka keskeinen kehotus oli  assez - nyt riittää.

Mies on Thomas Mann (1875-1955), kirjailija jota on pidetty yhtenä 1900-luvun alkupuolen suurimpana ja merkittävimpänä. Hän asettui suuruuksien joukkoon laajalla sukukuvauksella, jonka ainekset sai omasta taustastaan. Buddenbrookit (1901) on romaani, jossa Mann piirtää kaaren suvun noususta vaurauteen ja sen menettämiseen. Taikavuori teoksessa (1924), hän laajentaa tarkastelua Euroopan aatteelliseen tilanteeseen.  Mielen syvyyksiin, eroksen ja thanatoksen maailmaan, hän oli sukeltanut Kuolema Venetsiassa (1912) teoksessa  ja lopulta Tohtori Faustus (1947) kaivautuu saksalaisen mytologian juuriin. Mann kirjoitti myös laajan raamatuntulkinnan Joosef-kirjasarjassa (Joosef ja hänen veljensä, 1933-1943).Thomas Mann eli omassa elämässään eurooppalaisen poliittisen tragedian ja kirjoitti pessimistisenä humanistina siitä tutkielmia koko 1900-luvun ensimmäisen puoliskon. 

Syvä on menneisyyden kaivo. Eikö sitä pitäisi sanoa tutkimattomaksi? (Mann 1947, 7)

Edellä mainitut Mannin teokset ovat itselleni hänen tärkeimmät teoksensa. Tämän lisäksi on muutama muu, hyvä, kuten Tonio Kröger (1903) ja Huijari Felix Krullin tunnustukset (1954). Joosef ja hänen veljensä sisään en ole koskaan päässyt, sen lukeminen on jäänyt kesken ja ehkä jääkin.

Mutta palataan alun kuvaan. Kuvassa oleva koira, Niko, piti kirjoista kuten isäntänsäkin. Marla Morris viittaa Stanley Gongordin kertomaan tarinaan (https://pesaagora.com/columns/thomas-mann-and-nikos-cassirer/). Sen mukaan Nikolla ei ollut lupa mennä isäntänsä työhuoneeseen. Kerran kuitenkin kävi näin ja Niko nappasi hyllystä kirjan. Niko söi, tarinan mukaan, Ernst Cassirerin kirjan. Tarina ei kerro, mikä niistä oli kyseessä, mutta koiralla oli joka tapauksessa hyvä kirjallinen maku.

Thomas Mann ja Ernst Cassirer, saksalainen uuskantilaiseksi leimautunut filosofi, purjehtivat samoihin aikoihin ja samoilla totuudenetsijöiden myrskyisillä ulapoilla ja etsivät oikeaa tietä vuoristojen kivisillä ja kiemuraisilla poluilla kohti maailmanymmärrystä. Cassirer on vain vuoden Mannia vanhempi. Molemmat ovat intohimoisen kiinnostuneita myyttien ja järjenkäytön suhteesta. Milan Kundera  toteaa arvioidessaan Thomas Mannin Joosef ja hänen veljensä teosta (Kundera 2001, 15-16) sen tutkivan myyttien vaikutusta, myyttien jotka aikojen perukoilta kauko-ohjaavat askeliamme. (Kundera 1993, 13). Mann nimenomaan tutkii, minkälainen vaikutus myyteillä (tai psykologisoiden jungilaisilla arkkityypeillä) on meidän toimiimme. Mann kuitenkin tuntuu esittävän Cassirerin tavoin, että myytit ovat yksi, ja vain yksi, ymmärtämisen muoto, jonka moderni aika pyrkii korvaamaan tieteellisillä selityksillä. "Kollektiivisessa tajunnassa" niiden merkitys ei ole kuitenkaan hävinnyt. 

Taikavuoren henkilöstössä humanisti Lodovico Settembrinin ja jesuiitta Leo Naphtan rooleihin on esitetty erilaisia vaihtoehtoja. Useimmiten Naphtan esikuvana on nähty unkarilainen filosofi Georg Lukács (1885 –1971)  ja Settembrinin kenkiin on asteltu brittiläistä Herbert Spenceriä (ks. esim. Oittinen 1987, Toiviainen 1977) . Wolfram Eilenberger (Eilenberger 2019, 24) puolestaan antaa roolit Cassirerille ja Martin Heideggerille (1989-1976). Taikavuoren tapahtumapaikoilla Davosissa järjestettiin muutama vuosi Taikavuoren ilmestymisen jälkeen, vuonna 1927, näiden kahden filosofin väittely. Boris Sutškov puolestaan näkee Leo Naphtassa fasistisen ideologian teesejä kehittelevän filosofoivan jesuiitan. (Sutškov 1976, 372) Joka tapauksessa Leo Naphta edustaa totalitarismia, Settembrini liberaalia demokratiaa. Mannin taitoa kirjailijana kuvaa juuri se, että hän ei aseta romaaniensa henkilöhahmoiksi todellisia henkilöitä yksi yhteen. Kyseessä on romaanihenkilö. He ovat mahdollisia, vaikkakin kuviteltuja henkilöitä, joiden kautta kirjailija tarkastelee olemassaolevia historiallisia tilanteita ja vaihtoehtoja niiden ratkaisemiseen. Puhuva henkilö romaanissa on aina jossain määrin "ideologi" . (Bahtin 1979, 153) Taikavuori on edelleen kiehtovaa luettavaa, rintamalinjat rationalismin ja irrationalismin, konservativismin ja liberalismin, demokratian ja totalitarismin välillä on nähtävillä, vaikka järki ja tunteet eivät aina kovin sensitiivisesti huomaisikaan eroa massayhteiskunnan ja -informaation ja disinformaation virrassa.

Vierailin kesällä 2012 Goethen synnyintalon rekonstruktiossa Frankfurt am Mainissa. Thomas Mann vieraili myös, vuosia ennen minua, Goethen kotitalossa. Hän tunsi olonsa kotoisaksi. Saksalaisen kulttuurin kaksi heerosta kohtasi. Molemmat olivat kulkeneet kauas kotoaan, mutta matka tuntui yhteiseltä. Itselleni katse oli historialliseen menneisyyteen, joskin jossain mielessä myös henkiseen kotiin. Mann ja Cassirer,mutta myös Heidegger, edustavat aikaa ennen minua, aikaa josta sitten Kafka, Camus ja Kundera erottautuivat, puhumattakaan Ludwig Wittgensteinista, joka aluiksi ratkaisi aiemman filosofian kaikki ongelmat, kuten hän arveli, ja loi pohjan kokonaan uudenlaiselle tarkastelutavalle myöhemmässä filosofiassaan. He ovat enemmän minun aikaani.

Goethe-talon huone, Frankfurt am Main 26.7.2012 

 

Noiden portaiden ja huoneiden tyyli, vire ja ilmapiiri olivat minulle vanhastaan tutut. Ne merkitsivät "synnyinsijoja", kuten kirjassa - elämäni kirjassa - sanotaan, ja samalla kertaa alkua jollekin valtavalle. Olin "kotona" , ja silti ujo ja myöhäinen vieras neron alkulähteillä. Koti ja suuruus koskettivat toisiaan. Porvarillinen patriisimiljöö (...) kuinka kauas taakseen hän sen jättikään! (Mann 1987, 65) 

Goethe-talon seinällä on Frankfurt am Mainin Großer Hirschgrabenin varrella on Johann Heinrich Wilhelm Tischbeinin  teos Die Stärke des Mannes. Siinä kaksi herraa, vai lienevätkö sittenkin alastomia heeroksia, ratsastaa tyynesti kohti auvoisaa tulevaisuutta. Luonto on kukistettu ja villit eläimet ihmisen saaliiksi saatu tai kesytetty vierellä kulkemaan. Tischbein ja Goethe elivät vielä aikaa jolloin ajatus siirtymästä luonnon hallinnasta sen tuhoutumiseen ja ihmisen asettumisesta itsensa viholliseksi oli todellisesti vasta nousemassa horisonttiin. Thomas Mannille tuo siirtymä oli jo vakava sairaus, joka oireili irrationaalisen ideologian nousuna ja humanistisen luonnon sivistämisen kääntymisenä luonnon raiskaukseen ja teollisen yhteiskunnan massatuotannon kirouksiksi. Järjen hallitsema maailma muuntuu maailman hallitsemaksi järjeksi, nouseva demokratia kääntyy totalitarismiksi. Kulttuuri kulttuuriteollisuudeksi. Luonnon vitsauksia ei voiteta, vaan modernin teollinen yhteiskunta kulkee kohti itsetuhoa.

                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                 

Johann Heinrich Wilhelm Tischbein 1787: Die Stärke des Mannes

 ( Myös "järkikuvaksi" kutsuttu - ihminen hallitsee järjellään muuta luomakuntaa.) 

Tuntuu oudolta väittää Tischbeinin kuvaa "järkikuvaksi". Paremminkin ihmisen järki on siinä johtanut pahasti harhaan. Luontoa pyritään hallitsemaan miekoin ja keihäin. Vain aseiden kehittymättömyys oli luonnon puolella. 150-vuotta kuvan valmistumisen jälkeen tilanne oli jo toinen. Luonnon tuhoaminen mahdollistui, aseet kääntyivät entistä tehokkaampina toista ihmistä kohti, järki tuhotui. Vai olisiko sittenkin ollut mahdollista rakentaa jonkinlainen "järjen kansanrintama"  kuten Georg Lukács esitti?

Thomas Mannin ja Franz Kafkan suhde vertautuu filosofiassa Ernst Cassiserin ja Martin Heideggerin suhteeseen. Thomas M. ja Ernst C. olivat vanhan liiton miehiä, joiden herrasmiesmäinen, klassinen ja konservatiivinen maailma sai väistyä Franz K:n ja Martinin  H:n paremmin maailman absurdiksi kokevaan elämäntuntoon. Georg Lukács on tämän vastakkaisen käsityksen ilmaissut realismin ja irrationalismin vastakkaisuuden kautta. Siinä missä realistisen lähestymistavan ideana on kuvata totuudenmukaisesti todellisuutta ja paljastaa ja näyttää sen epäkohdat, irrationalistisen käsityksen mukaan taide puhkaisee fasadin, jonka totalitaarinen ideologia on luonut  joko propagandan tai kulttuuriteollisuuden lumemaailman lupauksin. Taide ei ole maailman peilikuva, ei edes ikkuna josta sitä katsotaan vaan aktiivinen vasara, jolla sitä taotaan tai veitsi, joka puhkaisee maailmaa peittävän kalvon. Taiteen tehtävänä on tarvittaessa raastaa ja provosoida. Joskus viillot eivät auta, on tuhottava panssari, joka erottaa meidät "todellisuudesta".

Mann on porvari, mutta ei pikkuporvarillisessa mielessä. Häneen sopii hyvin ne sanat jotka hän osoittaa Goethelle (Mann 1987, 65-105). Mannin mukaan Goethen elämänasenteessa, elämänkansalaisuudessa, on jotain uhmakkaan positiivista. On kuljettava varmoin askelin elämässä. Ollaan lähellä aristokraattien elämänasennetta, mutta samalla siinä on jotain brutaalia. Goethen tavoin Mann tuskin tunsi itseään onnelliseksi. Hän varmaankin jakoi Goethen tuntemuksen, jonka mukaan hän ei pitkästä elämästään ollut onnellinen kuin vajaat neljä viikkoa. Elämäni oli ikuista kiven kääntämistä, kiven, joka yhä uudestaan tahtoi tulla nostetuksi. Onko asia totta vai tarua, se ainakin kuvaa hyvin suvaitsevaisuutta ilman lempeyttä. Goethe ja Mann ovat saksalaisia porvareita, tapakonservatiiveja, mutta samalla ankaria ja radikaaleja sulkeutuneen pikkuporvarillisuuden kriitikkoja. He taistelevat (omasta mielestään) ihmisyyden puolesta ja pyrkivät pelastamaan ihmiset poroporvareiden verkostoista. 

Mann, Thomas,

Buddenbrookit. Erään suvun rappio, ap.1901, suom. Ilona Nykyri, WSOY, Helsinki 2010. ISBN 978-951-0-32360-1

Kuolema Venetsiassa (novelli, 1912), teoksessa Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia. Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2010. ISBN 978-951-31-4847-8 

Taikavuori, ap. 1924, suom. Kai Kaila, WSOY, Helsinki 1982. ISBN 951-0-11328-X

Joosef-sarja (Joosef ja hänen veljensä)

Jaakobin tarina , ap.1933, suom. Lauri Hirvensalo, WSOY, Helsinki 1947 

Nuori Joosef , ap.1934, suom. Lauri Hirvensalo, WSOY, Helsinki 1947 

Joosef Egyptissä, ap. 1936, suom. Lauri Hirvensalo, WSOY, Helsinki 1948 

Joosef ruokkija, ap.1943, suom. Lauri Hirvensalo, WSOY, Helsinki 1948 

Tohtori Faustus. Sakasalaisen säveltäjän Adrian Leverkühnin elämä erään hänen ystävänsä kertomana. ap.1947, suom. Sinikka Kallio, Weilin+Göös, Helsinki 1979. ISBN 951-35-1256-8

Huijari Felix Krullin tunnustukset , ap.1954, suom. Kai Kaila, Gummerus, Helsinki 2005. ISBN: 951-20-6926-1 

Totuudesta ja kauneudesta. Esseitä kirjallisuudesta ja filosofiasta. Suom. Vesa Oittinen, Otava, Helsinki 1987. ISBN 951-1-09741-5

Muut lähteet ja aineistot,

Eilenberger, Wolfram. Taikurien aika. Filosofian suuri vuosikymmen 1919-1929. Ap. 2018. Suom. Tommi Uschanov, Siltala, Helsinki 2019. ISBN 978-952-234-550-9
Kundera, Milan, Petetyt testamentit. Suom. Jan Blomstedt. WSO, Helsinki 2001

Kundera, Milan, Romaanin taide. Suom. Jan Blomstedt ja Riikka Stewen, Siltala, Helsinki 1993

Oittinen, Vesa, Saatteeksi, teoksessa Mann, Thomas 1987

Oksala, Teivas, Homeroksesta Alvar Aaltoon. Eurooppalaisia klassikkoja ja humaisteja. Weilin& Göös, Helsinki 1985. ISBN 951-35-3662-9 

 Morris, Marla, Thomas Mann and Niko’s Cassirer. https://pesaagora.com/columns/thomas-mann-and-nikos-cassirer/ Luettu 6.8.2024

Saariluoma, Liisa, Faust ja saksalaisuus: myyttinen "olemusajattelu" Thomas Mannin romaanissa "Tohtori Faustus". Teoksessa: Saariluoma, Liisa (toim.) Keijujen kuningas ja musta Akhilleus. Myytit modernissa kirjallisuudessa, SKS, Helsinki 2000. ISBN 951-746-195-X

Sutškov, Boris, Realismin historialliset kohtalot. Edistys, Neuvostoliitto 1976

Toiviainen, Seppo, Nuori Lukács. Kriittinen esitys Georg Lukácsin varhaisesta ajattelusta ja toiminnasta (1906-1929). Kansankulttuuri, Helsinki 1977. ISBN 951-615-142-6

 

Tilavuuden laskemisesta I ja II

 

Solvej Ballenin Tilavuuden laskemisesta I ja II ovat osa seitsenosaiseksi tarkoittettua teossarjaa. Kolmannen osan on tarkoitus ilmestyä suomeksi Sanna Mannisen kääntämänä joulukuun alussa 2024. Varsin nautittava tarinan päähenkilö ja kertoja on Tara Selter, antikvaaristen kirjojen kauppias, on juuttunut marraskuun 18. päivään. Aika on mennyt rikki, kukaan ei ole loukkaantunut, ei ole tarvittu ambulanssia, ei ole mitään hätää. Tara tutkii kerta toisensa jälkeen tapahtunutta.  Hän herää aina samaan päivään, muu maailma aina uuteen aamuun. Tara yrittää selvittää mitä on tapahtunut ja millä tavalla hän pääsisi takaisin aikaan. Hän itse vanhenee, mutta päivä toistuu aina samanlaisena, samana. Tai ei siis aivan samana koska Tara muistaa aina jo elämänsä päivän.

Tanskalainen, minimilastiseksi kutsutun  kirjallisuuden edustajaksi kutsuttu, Ballen on onnistunut luomaan kiehtovan kirjallisen maailman, jossa voi tutkia arjen havaintoja, ihmisen kaipuuta ja pyrkimystä ymmärtää elämää ja elämäänsä. Kerta toisensa jälkeen toistuvatkaan asiat eivät aukea,  kuin kirjan sivut, ovet tai ikkunat, päivä ei käynnisty uutena ja raikkaana aamukasteen tavoin, virkistävänä kahvintuoksuisena tuoreen kroisantin kanssa nautittuna. Mikään ei ratkea, vaikka käyttää päivästä toiseen aikaa vain tähän yhteen ja ainokaiseen pulmatehtävään. Tara kokee, että vaikka hän kuinka yrittää selittää omaa kokemustaan, aluksi miehelleen Thomasille, sitten vanhemmilleen ja pikkusiskolleen, he eivät kykene ymmärtämään tai uskalla lähteä mukaan hänen tarinaansa. Vähitellen Tara alkaa sovittaa maailmaa elämäänsä, etsii kadotettuja vuodenaikoja matkustamalla, pyrkii rakentamaan päivään ajan rakenteita. Hän alkaa myös kertoa tarinoita, valehdella, siitä mitä on oikeastaan tekemässä ja kokemassa. Paikoin kertomus houkuttaa selittämään Taran kokemusta mielenterveyden ongelmana. Mutta ei, Tara ei ole hullu - aika on mennyt rikki, kukaan ei ole loukkaantunut, ei ole tarvittu ambulanssia, ei ole mitään hätää. On marraskuun 18. päivä. Tara on säiliössä, tilassa vaan ei ajassa siten kuin sen yleensä ymmärrämme.

Tarinan rakenteella Ballen on onnistunut luomaan tavan käsitellä huolella arjen yksityiskohtia, olemisen tyhjyyttä silloin kuin kaikki on hyvin, eksistentiaalista ahdistusta. Ei sitä miten tai miksi asiat ovat, vaan sitä, että ne ovat niin kuin ne ovat. Ehkä Tara etsii hyväksyntää sille, että asiat ovat niin kuin ne ovat ja ihmisen osana on jättää maailma silleen. (Olen nyt lukenut siis tarinan alun ja eksistentiaalinen jännitysnäytelmä jatkuu. Siinä ei ole mitään uutta. Elämäkin jatkuu ja jatkuu, kunnes eräänä päivänä tarina loppuu. )

Ballenin teksti on pitkää kaunista proosarunoutta. Toistoa on paljon. Ballenilla on taito löytää kutkuttavia kielikuvia, sanojen ja asioiden yhtymiä, vertauksia ja havainnollistuksia. Kuitenkin siten, että se ei vaikuta kikkailulta. Kieli on kaunista ja kuultavaa, usvan kaltaista, läpikuultavaa ja haurasta, mutta samalla hämähäkinseitin ohutta, vahvaa ja vangitsevaa. Innostavaa.

Balle, Solvej, Tilavuuden laskemisesta I ja II, Kosmos 2024. ISBN 978-952-352-240-4 ja ISBN 978-952-352-243-5.

Syvissä vesissä

Patricia Highsmithin Syvissä vesissä on tarina Vic van Allenista ja hänen vaimostaan Melindasta. Vic on yhteisönsä arvostama, varakas ja jalo yksilö, aina kohtelias ja ystävällinen herrasmies. Hän on suvaitseva, jopa siinä määrin, että hyväksyy, ainakin ulkoapäin katsoen, vaimonsa Melindan rakastajat, toinen toisensa jälkeen. Vic on hieman outo, kasvattaa autotallissa etanoita ja luteita, tutkii niiden elämää ja pariutumisriittejä. Yksi Melindan rakastajista tapetaan ja Vic alkaa levittämään huhua, jonka mukaan hän on tuo tappaja. Huhu osoittautuu kuitenkin perättömäksi tappajan löydyttyä.  Sitten Vic kuitenkin tappaa ensin yhden sitten toisen. Joutuuko Vic kiinni? Miten vaimo suhtautuu asiaan, kun aavistaa asioiden laidan? Onko Vic skitsofreenikko? Vai mitä? Tähän perustuu kirjan juonellinen jännite.

Vic van Allen on sukua Patricia Highsmithin parhaiten tunnetun hahmon, Herra Ripleyn, kanssa. Katsoin hiljattain kaikki neljä tietämääni ja saatavilla olevaa Ripley elokuvaa ja myös Netflix- sarjan Ripley. Yle Areenassa on myös nähtävillä oivallinen dokumentti Patricia Highsmith ja rakkauden kaipuu. Se avasi hienolla tavalla tämän erikoisen, eksentrisen ja taitavan kirjoittajan persoonaa ja yhteyksiä viime vuosisadan kulttuuri- ja seksuaalipoliittisiin kysymyksiin.

Paperimaailmat: Franz Kafka

FB tulkitsee linkit Paperimaailma/t blogiin roskapostiksi, joten laitan linkin tätä kautta. Torakka ryömii listoja pitkin:

 https://paperimaailma.blogspot.com/2024/08/franz-kafka-1883-1924.html

Franz Kafka

"Everything you love will probably be lost, but in the end, love will return in another way."

Kaiken rakastamasi todennäköisesti menetät, mutta lopulta rakkaus palaa toisella tavalla.

Gregor Samsan herääminen levottomista unistaan vaikutti aamuepresson tavoin, kun luin sen yli 50-vuotta sitten. Espresso oli tuolloin itselleni tuntematon eikä se muutoinkaan kuulu Kafkan maailmaan. Mutta Kafkan kuvaama maailma on todempi tänään kuin aikanaan yli 100-vuotta sitten.

On vaikea kuvata niitä säikeitä, joiden kautta Kafka on vaikuttanut maailmaan, itseen ja käsitykseen maailmasta. Tuntuu kuitenkin tarpeelliselta kerrata käsitystä Kafkasta. Ja mitä enemmän sitä nyt tein, heinäkuussa 2024, sitä harhaisemmalta aiempi kuva näyttää. Mustavalkoisen, pelkistyneen jyrkän ja synkän Kafkan kuva alkaa väreillä valoa ja värejä. Ehkä olenkin ollut syöpäläinen, joka vasta nyt herää ihmisenä?

Idea Gregor Samsan tarinan kääntämisestä ei tosin ole omani tai edes omaperäinen.

Mainio brittikirjailija Ian McEwan käänsi kirjassaan syöpäläisen, tällä kertaa konkreettisemmin  torakan, jaloilleen. Torakka herää aamulla ja huomaa muuttuneensa ihmiseksi. McEwan taitaa satiirin, vaikka ei yllä kafkamaiseen kylmäävään viileyteen. Näin Petteri Orpon hallituksen aikana (20. kesäkuuta 2023 - ) on kitkerää, vaikkakin myös virkistävää, lukea 2019 ilmestynyttä fiktiota brittihallituksen touhusta ja tohinasta 2000-luvun alussa, 100-vuotta Kafkan maailmaa myöhemmin. McEwan kuvailee herkullisesti "torakoiden" pyrkimystä kääntää kaikki päälaelleen. Ihmisen olo kevenee niin, että pian ei yksilö tunne painavansa enää mitään kun hallitus opettaa kansaa kurjuuteen. Maailman painoa asettuu hartioille, ei niinkään aivoihin ja ajatteluun. Kyky nähdä tai uskoa omiin vaikutusmahdollisuuksiin heikkenee ja vaihtoehdot käyvät vähiin. On ryömittävä ihmisten tavoin mukana historian valtavirrassa tai piilouduttava torakan tavoin lattialistan taakse, marginalisoiduttava ihmisyyden viimeisille rannoille. Maailmanhenki ei nouse ratsun selkään tai asetu Teslan rattiin. Historian nykyisten "suurmiesten" on parempi suojautua panssariautoon, kuin asettua julkiselle paikalle viuhuvien luotien armoille.

Mutta oliko Kafkan maailma lohduton? Vai oliko niin, että vain Kafkan kirjojen maailma on lohduton? Ainakaan Kafka ei tunnu itse olevan lohduton, hän kuvaa maailman lohduttomuutta, mutta tuntuu suhtautuvan siihen myös hilpeän tai synkän ironisesti.

Dora Diamant, Kafkan viimeinen elämänkumppani, on muistelmissaan kertonut hienon tarinan Kafkasta ja nukkensa kadottaneesta pikkutytöstä. He olivat olleet Kafkan kanssa kävelyllä Berliinin Tiergartenissa.  He tapavat pikkutytön, joka on kadottanut nukkensa. Lohduttaakseen tyttöä, Kafka kertoo hänelle, että nukke ei ollut kadonnut, vaan lähtenyt matkalle. Kafka kirjoittaa tytölle päivittäin nuken nimissä kirjeitä, joissa nukke kertoo matkastaan. Lopulta Kafka ostaa tytölle uuden nuken. Myöhemmin, Kafkan jo kuoltua, tyttö, nyt jo nuori nainen, löytää nuken sisältä kirjeen, jossa todetaan, että vaikka tämä nukke näyttää erilaiselta kuin tytön kadottama, niin pitkällä matkalla voi muuttua. 

Kirjailija ja toimittaja Jordi Sierra i Fabra on kirjoittanut romaanin  (alkuperäinen espanjankielinen teos Kafka y la muñeca viajera), joka perustuu tähän tarinaan ja tuo sen laajemman yleisön tietoisuuteen. Myös Paul Auster on sisällyttänyt tarinan omaan kirjaansa Sattumuksia Brooklynissä. (Auster 2005) Austerin tarina päättyy tosin hieman eri tavoin, mutta idea on sama.

Kafkalla on ylivertaisen hieno taito kertoa tarinaa jossa unenomainen ja reaalinen eivät vain sekoitu, vaan ovat yhtä. Koskaan ei voi oikein varmasti tietää, mitä todella (?) tapahtuu - tapahtuuko vain kirjan henkilön päässä outoja vai onko hän vajonnut oman todellisuutensa unimaailmaan. Vaikka Kafka ei ollut vieraillut Yhdysvalloissa hän kirjoittaa elävästi maan eroista Eurooppaan teoksessa Amerikka. Kafka oli vain kahdeksan vuotta nuorempi kuin Thomas Mann (s. 1875). Mannin keskeinen teos Taikavuori ilmestyi Kafkan kuolinvuonna 1924. Vertailu Hans Castorpin, Taikavuoren nuorenmiehen, ja Amerikan Karl Rossmannin välillä osoittaa miten eri maailmoissa Kafka ja Mann elivät. Mannille lumous oli  katoamassa eurooppalaisesta sivistyksestä. Eurooppa ja maailma sen myötä oli pahasti sairas. Se kaipasi huolta ja hoitoa parantolassa. Kafka taas itse sairastuu tuberkuloosiin ja hänen sankarinsa karkoitetaan Amerikkaan, jossa eurooppalaisella sivistyksellä ei oikein edes pyyhitty tähteitä pöydältä, vaan se oli muuttunut hyödyttömäksi tai jopa haitalliseksi.

Kafkan Päiväkirjoista on kiinnostava lukea hänen harjoitelmiaan. Osa noista harjoitelmista päätyi sittemmin myös julkaisuiksi. Kafkan maine on usein ylittänyt, ohittanut tai sumentanut hänen kirjalliset ansionsa. Kunderan tavoin on syytä pitää erillään kirjailija ja kirjailijan teokset. Tämä on entistä tärkeämpää näinä moraalisen närkästyksen kulta-aikoina, jolloin taiteen tuotokset saatetaan heittää pesuveden mukana, kun kirjailijan likapyykkiä pestään, usein hänen kuolemansa jälkeen (viittaan tässä esimerkiksi Alice Munron, Picasson, Woody Allenin ja Roman Polańskin  tapauksiin). Kirjallisuuden ja taiteen tekijällä on toki intiimi suhde omiin töihinsä, mutta suhde ei ole suora. Usein kirjailija tuo tekstisään esiin kokeilevia puolia omasta egostaan ja asettaa henkilöihinsä myös pimeitä sektoreita, kulkipa hän niitä omassa elämässään julkisesti, pimennossa tai ei ollenkaan.

Tuberkuloosifragmenteissa Kafka tiivistää ajatteluaansa hienosti:

20 Sinä itse olet harjoitus. Et suinkaan opiskelija. (Kafka 2012, 28)

Ville-Juhani Sutinen on nimennyt esipuheessa Tuberkuloosifragmentteihin Kafkan mietelmät maallisiksi Talmudeiksi. (Sutinen 2012, 5) Kafka tuntuu sanova, että meidän ihmisten tulee etsiä ja harjoittaa itseämme, ratkaisua tai ratkaisuja ei löydy itsemme ulkopuolelta. Jeesuksen tavoin, minä olen tie, totuus ja elämä, ei siis hän, Jeesus. Ja Jeesushan sanoo myös, minä olen hän. Kukin meistä on minä ja voimme pyrkiä kohottamaan itsemme jumalaksi, mutta samalla pitäisi olla nöyrä (mahdottoman) tehtävän edessä. Pahuus vaanii, hyvyys on meissä. Siksi,

30 Hyvyys on tietyssä mielessä lohduttomuutta. (Kafka 2012, 31)

Kaikesta tästä "syvähenkisyydestä" huolimatta ja sen tähden synkkä hilpeys, kuten Sutinen sen nimeää, on yksi mahdollinen valita suhteessa maailman absurdiuteen. Karl Rossmann, Amerikka-teoksen päähenkilö, on hyvä esimerkki hyvästä ihmisestä, joka asettuu lohduttomaan asemaan yhteiskunnassa ja kulttuurissa joka on peruuttamattomasti vieras, kuin labyrintti tai muotoaan muuttava kartanorakennus, seikkailu, joka ei johda Graalinmaljan löytymiseen tai kohoamiseen korkeammalle. Ihminen on vieras itselleen ja muille.

Kafkologia on oma maailmansa. Mikäli Kafkan lisäksi haluaa perehtyä siihen, hyvä aloitus on tutustuminen Kai Laitisen Nälkätaiteilijan esipuheeseen (Laitinen 1999). Sitäkin tärkeämpi on kuitenkin Milan Kunderan teksti Petetyissä testamenteissa  (Kundera 1993).

JK. 3.2.2025.  Yle Areenassa on nyt tammikuusta 2025 lähtien (poistuu 27.1. 2027) ollut nähtävissä erinomainen itävaltalaisohjaaja David Schalkon sarja Kafka. Alku on enteilee kevyttä ja jopa kosiskelevaa Kafka-myytin krnevalisointia, mutta edetessään tarina syvenee. Itse pidin erityisesti sarjan 5/6 jaksosta. Siinä Franz Kafka tapaa Milenan (roolissa valloittava Liv Lisa Fries). Heidän keskustelunsa ja rakastumisensa kuvataan hienossa puiston rauhassa. Tuossa hetkessä virtaavan veden äärellä raja kirjallisuuden ja elämän välillä saattoi hetkeksi ylittyä tai lomittua.

Kafka, Franz,

Amerikka. Ap. Amerika(1927). Suom. Elvi Sinervo, Tammi, Helsinki 1965. Ilmestynyt myös nimellä Mies joka katosi.  Suom. Markku Mannila. Jälkisanat Otto Mattsson. Otava, Helsinki 2000. ISBN 951-1-16488-0.

Linna. Ap. Das Schloss (1926). Suom. Aarno Peromies, Otava, Helsinki 1996. ISBN 951-1-11142-6

Muodonmuutos & Rangaistussiirtolassa. Ap. Die Verwandlung (1915) ja In der Strafkolonie (1919). Suom. Aarno Peromies. Otava, Helsinki 2007. ISBN-13: 978-951-1-21919-4

Oikeusjuttu. Ap. Der Prozess (1925). Suom. Aarno Peromies, Otava, Helsinki 2002. ISBN 951-1-18402-4

Nälkätaiteilija. Novelleja. Saksankielisistä kokoelmista suom. Aarno Peromies, Kristiina Kivivuori ja Eeva-Liisa Manner. Gummerus, Jyväskylä 1999. ISBN 951-20-5580-5

Päiväkirjat 1909-1923. Ap. osia 1937, suomennos perustuu Fisherin laitokseen vuodelta 2008. Suom. Panu Turunen, Sammakko, Turku 2024.  ISBN 978-952-483-434-6

Tuberkuloosifragmentit. Suom. Ville-Juhani Sutinen, Savukeidas, Turku-Tampere 2012. ISBN 978-952-268-045-7

Muu kirjallisuus ja lähdeaineisto:

Auster, Paul, Sattumuksia Brooklynissä. Ap. The Brooklyn Follies. Suom. Erkki Jukarainen. WSOY, Helsinki 2005. ISBN 978-951-31-4067-0

Kundera, Milan, Petetyt testamentit. Ap. Les testaments trahis, 1993, suom. Jan Blomstedt, WSOY, Helsinki 2001. ISBN 951-0-24879-7

Laitinen, Kai, Franz Kafka.  Esipuhe teoksessa Kafka, Franz, Nälkätaiteilija (Kafka 1999) 

Majander, Antti, HS 16.6.2024

McEvan, Ian, Torakka.  Ap. The Cockroach (2019) Suom. Jaakko Kankaanpää, Otava, Helsinki 2019.

Der Spegel 1.6.2024

Sutinen, Ville-Juhani, Esipuhe. Teoksessa Tuberkuloosifragmentit,  Kafka 2012