Keskeistä Musilin vihätyksessä itselleni on, että hän pyrkii etsimään tapaa, jolla sovittaa tieteellinen ja taiteellinen keskenään. Hän tarkastelee maailmaa tieteen objektiivisuusvaatimusten ankaruudella, mutta samalla ymmärtää, että elämästä tieteellä ei ole juurikaan sanottavaa. Musil on myöntänyt taipuvansa mystiikkaan, mutta määrittelee sen olevan eine Tagehelle Mystik. Kirkas ja looginen, järkeen perustuva mystiikka muistuttaa monella tapaa nuoren Ludvig Wittgensteinin (1889-1951) ajatusta siitä että, mikä voidaan sanoa, voidaan sanoa selvästi ja kaikki muu on tyhjää pauhua. Mutta toisin kuin nuori Wittgenstein, Musil ei halunnut vaieta siitä, mistä ei voi puhua, vaan täytti arkin toisensa jälkeen, kirjoitti uudestaan, korjasi ja hioi tekstiään. Näin syntyi Der Mann ohne Eigenschaften, keskeneräiseksi jäänyt sivumäärältään laaja teos, kootuissa teoksissa yhteensä 1672 sivua. Teos on siis monin verroin laajempi kuin vaikkapa Thomas Mannin Taikavuori.
Mannin ja Musilin teosten erot eivät rajoitu vain laajuuteen. Molemmat tarkastelevat kutakuinkin samaa ajankohtaa, 1900-luvun alun ensimmäisten vuosikymmenten eurooppalaista hengenmaisemaa. Ilmanala on käymässä vaaralliseksi tai myrskyisäksi, elämän ja elämänmenon ymmärtäminen käy vaikeaksi. On kuitenkin perusteltua asettaa nämä kirjat ja kirjailijat Kunderan tavoin (Kundera 2001, 179) estetiikoiltaan romaanin historian eri vaiheisiin. Mannin Taikavuori on kuvaileva romaani. Sen älyllisyys ilmenee romaanissa käytyjen aatteiden dialogeissa. Musilin teksti puolestaan on ajatteleva romaani. Mann huomauttaakin siitä, että Musilin teos ei ole enää mikään romaani (ks. Kallio-Visapää 1955, 254), mutta viittaa Goetheen, jonka mukaan kaiken lajissaan täydellisen täytyy kasvaa yli lajinsa rajojen ja tulla joksikin muuksi, vertaansa vailla olevaksi. (emt., 254)
Musil ei eteneyhtä pitkälle kuin Kafka, jolle maailma esittäytyy absurdina koneistona. Musilin henkilöt yrittävät epätoivoisesti, mutta kuitenkin, tavoittaa ajan henkeä valmistellessaan Kakanian eli Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian paralleeliaktiota. Ulrich, kirjan keskushenkilö, on Irma Rantavaaran luonnehdinnan mukaan hilpeän renessanssi-ihmisen ja kontemplatiivisen mystikon sekoitus. (Rantavaara 1963, 17). Itselleni tulee enemmän mieleen ajatus vapaana leijuvasta sivistyneistöstä. Weimarin tasavallan ajan sivistyneistöä, joskus myös loismaiseksi sivistyneistöksi syytettyä, on moitittu siitä, että he eivät tarttuneet teoin nousevaa fasismia vastaan, vaan vatvoivat loputtomasti sitä, mistä oikein on kysymys ja pyrkivät ymmärtämään ajan hengen liikkeitä ja pyörteitä ja huomaamatta olevansa tuon pyörteen vietävissä.
Musilin asenne henkii jotain samaa kuin Walter Benjaminin myöhemmin edustama flaneeraus - kuljeskellaan vapaasti kauppakeskusten pasaaseissa, kirjastojen hyllyjen välissä, poiketaan kahvilaan, keskustellaan. Nuorempana kirjastot ja kirjakaupat olivat itsellenikin keskeinen vaeltelun kohde, sittemmin myös kauppakeskukset ovat tarjonneet virikettä. Kahvilakulttuuri on omalla kohdalla jäänyt vähäiseksi, mutta muilla mailla käydessä olen kyllä poikennut katsomaan paikallisten intellektuellien suosimia kahviloita ja ravintoloita.
Kuulin Robert Musilista ja Herman Brochista saksalaisen professorin yliopistoluennolla 1970-luvun puolivälin aikoihin. Luennossa hän vertaili Frans Emil Sillanpään (1888-1964) tuotantoa näihin klassikoihin. Sain myös vihjeen siitä, että eksistentialistisilla virityksillä saattaisi olla yhteyksiä ihmisiin suviyössä. Ymmärsin suomalaisen kulttuuriymmärryksen rajoittuneisuuden ja oman tietämykseni eurooppalaisesta kirjallisesta perinnöstä kovin vajaavaiseksi. Odotin kiihkeästi 1970-luvulla Musilin pääteoksen suomennosta; oma saksankielen taitoni ei ollut riittävä, jotta olisin arvannut tarttua alkuperäistekstiin.
Sittemmin Musilin pääteos Mies vailla ominaisuuksia käännettiin, ensimmäinen osa ilmestyi 1980 ja toinen 1984. Myös Hermann Brochin Unissakulkijat trilogia sai suomenkielisen asunsa 1988-1994. Musilin teksti teki ja tekee yhä vaikutuksen, niin sisältönsä kuin tyylinsäkin puolesta. Esseemäinen elämä, jota siis loismaiseksikin on kutsuttu, viehättää täsmällisyyden ja epämääräisyyden kiehtovana ja kieputtavana yhdistelmänä. Aristoteles taisi sanoa, että kutakin asiaa pitää tarkastella sille sopivalla tarkuudella. Essee ja romaani ovat sopivan (epä)tarkkoja elämän "mittaamiseen".
 |
| Muistotaulu Berliinissä Ku´damilla |
Musil, Robert,
Kolme naista, ap. 1924, suom. Hilkka Suomi, Arvi A. Karisto Oy, Helsinki 1961
Oppilas Törlessin harhapolut, ap. 1906, suom. Hilkka Suomi-Orava, Arvi A. Karisto Oy, Helsinki 1963
Mies vailla ominaisuuksia 1ja 2, ap. 1930-1943, suom. Kristiina Kivivuori, WSOY, Helsinki, 1980 ja 1987. ISBN 951-0-08822-6 ja ISBN 951-0-14093-7*
Muut lähteet:
*Musil-suomennoksen mutkikkaat vaiheet. HS 26.4.1990. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000002977542.html. Luettu 3.9.2024
Berghan, Wilfried, Robert Musil. ap. 1963, Rowohlt, Reinbek bei Hamburg 1988. 980-ISBN 3499500817
Kallio-Visapää, Sinikka, Kuvista ja kuvaamisesta. Esseitä taiteen ja kirjallisuuden ilmiöistä. Otava, Helsinki 1955
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti