Thomas Mann

Thomas Mann Nico-koiransa kanssa 

Mies istuu kevyessä varjossa pihan rottinkipenkillä mustan puudelinsa kanssa. Vaalea puku, kissimirri kaulassa, valkoiset kengät ja sukat jotka eivät oikein istu kokonaisuuteen. Olkihattu asetelmallisesti tuolilla vieressä, vasemmassa kädessä rannekello. Katse suunnattuna kuvasta poispäin, itsetietoisesti kuin viestittäen: näen jotain sellaista mitä te ette näe, mutta jos maltatte kerron teille. Kuva henkii porvarillista tyyneyttä, hillintää ja hallintaa. Se sopii miehelle, joka on saanut kasvatuksen, jonka keskeinen kehotus oli  assez - nyt riittää.

Mies on Thomas Mann (1875-1955), kirjailija jota on pidetty yhtenä 1900-luvun alkupuolen suurimpana ja merkittävimpänä. Hän asettui suuruuksien joukkoon laajalla sukukuvauksella, jonka ainekset sai omasta taustastaan. Buddenbrookit (1901) on romaani, jossa Mann piirtää kaaren suvun noususta vaurauteen ja sen menettämiseen. Taikavuori teoksessa (1924), hän laajentaa tarkastelua Euroopan aatteelliseen tilanteeseen.  Mielen syvyyksiin, eroksen ja thanatoksen maailmaan, hän oli sukeltanut Kuolema Venetsiassa (1912) teoksessa  ja lopulta Tohtori Faustus (1947) kaivautuu saksalaisen mytologian juuriin. Mann kirjoitti myös laajan raamatuntulkinnan Joosef-kirjasarjassa (Joosef ja hänen veljensä, 1933-1943).Thomas Mann eli omassa elämässään eurooppalaisen poliittisen tragedian ja kirjoitti pessimistisenä humanistina siitä tutkielmia koko 1900-luvun ensimmäisen puoliskon. 

Syvä on menneisyyden kaivo. Eikö sitä pitäisi sanoa tutkimattomaksi? (Mann 1947, 7)

Edellä mainitut Mannin teokset ovat itselleni hänen tärkeimmät teoksensa. Tämän lisäksi on muutama muu, hyvä, kuten Tonio Kröger (1903) ja Huijari Felix Krullin tunnustukset (1954). Joosef ja hänen veljensä sisään en ole koskaan päässyt, sen lukeminen on jäänyt kesken ja ehkä jääkin.

Mutta palataan alun kuvaan. Kuvassa oleva koira, Niko, piti kirjoista kuten isäntänsäkin. Marla Morris viittaa Stanley Gongordin kertomaan tarinaan (https://pesaagora.com/columns/thomas-mann-and-nikos-cassirer/). Sen mukaan Nikolla ei ollut lupa mennä isäntänsä työhuoneeseen. Kerran kuitenkin kävi näin ja Niko nappasi hyllystä kirjan. Niko söi, tarinan mukaan, Ernst Cassirerin kirjan. Tarina ei kerro, mikä niistä oli kyseessä, mutta koiralla oli joka tapauksessa hyvä kirjallinen maku.

Thomas Mann ja Ernst Cassirer, saksalainen uuskantilaiseksi leimautunut filosofi, purjehtivat samoihin aikoihin ja samoilla totuudenetsijöiden myrskyisillä ulapoilla ja etsivät oikeaa tietä vuoristojen kivisillä ja kiemuraisilla poluilla kohti maailmanymmärrystä. Cassirer on vain vuoden Mannia vanhempi. Molemmat ovat intohimoisen kiinnostuneita myyttien ja järjenkäytön suhteesta. Milan Kundera  toteaa arvioidessaan Thomas Mannin Joosef ja hänen veljensä teosta (Kundera 2001, 15-16) sen tutkivan myyttien vaikutusta, myyttien jotka aikojen perukoilta kauko-ohjaavat askeliamme. (Kundera 1993, 13). Mann nimenomaan tutkii, minkälainen vaikutus myyteillä (tai psykologisoiden jungilaisilla arkkityypeillä) on meidän toimiimme. Mann kuitenkin tuntuu esittävän Cassirerin tavoin, että myytit ovat yksi, ja vain yksi, ymmärtämisen muoto, jonka moderni aika pyrkii korvaamaan tieteellisillä selityksillä. "Kollektiivisessa tajunnassa" niiden merkitys ei ole kuitenkaan hävinnyt. 

Taikavuoren henkilöstössä humanisti Lodovico Settembrinin ja jesuiitta Leo Naphtan rooleihin on esitetty erilaisia vaihtoehtoja. Useimmiten Naphtan esikuvana on nähty unkarilainen filosofi Georg Lukács (1885 –1971)  ja Settembrinin kenkiin on asteltu brittiläistä Herbert Spenceriä (ks. esim. Oittinen 1987, Toiviainen 1977) . Wolfram Eilenberger (Eilenberger 2019, 24) puolestaan antaa roolit Cassirerille ja Martin Heideggerille (1989-1976). Taikavuoren tapahtumapaikoilla Davosissa järjestettiin muutama vuosi Taikavuoren ilmestymisen jälkeen, vuonna 1927, näiden kahden filosofin väittely. Boris Sutškov puolestaan näkee Leo Naphtassa fasistisen ideologian teesejä kehittelevän filosofoivan jesuiitan. (Sutškov 1976, 372) Joka tapauksessa Leo Naphta edustaa totalitarismia, Settembrini liberaalia demokratiaa. Mannin taitoa kirjailijana kuvaa juuri se, että hän ei aseta romaaniensa henkilöhahmoiksi todellisia henkilöitä yksi yhteen. Kyseessä on romaanihenkilö. He ovat mahdollisia, vaikkakin kuviteltuja henkilöitä, joiden kautta kirjailija tarkastelee olemassaolevia historiallisia tilanteita ja vaihtoehtoja niiden ratkaisemiseen. Puhuva henkilö romaanissa on aina jossain määrin "ideologi" . (Bahtin 1979, 153) Taikavuori on edelleen kiehtovaa luettavaa, rintamalinjat rationalismin ja irrationalismin, konservativismin ja liberalismin, demokratian ja totalitarismin välillä on nähtävillä, vaikka järki ja tunteet eivät aina kovin sensitiivisesti huomaisikaan eroa massayhteiskunnan ja -informaation ja disinformaation virrassa.

Vierailin kesällä 2012 Goethen synnyintalon rekonstruktiossa Frankfurt am Mainissa. Thomas Mann vieraili myös, vuosia ennen minua, Goethen kotitalossa. Hän tunsi olonsa kotoisaksi. Saksalaisen kulttuurin kaksi heerosta kohtasi. Molemmat olivat kulkeneet kauas kotoaan, mutta matka tuntui yhteiseltä. Itselleni katse oli historialliseen menneisyyteen, joskin jossain mielessä myös henkiseen kotiin. Mann ja Cassirer,mutta myös Heidegger, edustavat aikaa ennen minua, aikaa josta sitten Kafka, Camus ja Kundera erottautuivat, puhumattakaan Ludwig Wittgensteinista, joka aluiksi ratkaisi aiemman filosofian kaikki ongelmat, kuten hän arveli, ja loi pohjan kokonaan uudenlaiselle tarkastelutavalle myöhemmässä filosofiassaan. He ovat enemmän minun aikaani.

Goethe-talon huone, Frankfurt am Main 26.7.2012 

 

Noiden portaiden ja huoneiden tyyli, vire ja ilmapiiri olivat minulle vanhastaan tutut. Ne merkitsivät "synnyinsijoja", kuten kirjassa - elämäni kirjassa - sanotaan, ja samalla kertaa alkua jollekin valtavalle. Olin "kotona" , ja silti ujo ja myöhäinen vieras neron alkulähteillä. Koti ja suuruus koskettivat toisiaan. Porvarillinen patriisimiljöö (...) kuinka kauas taakseen hän sen jättikään! (Mann 1987, 65) 

Goethe-talon seinällä on Frankfurt am Mainin Großer Hirschgrabenin varrella on Johann Heinrich Wilhelm Tischbeinin  teos Die Stärke des Mannes. Siinä kaksi herraa, vai lienevätkö sittenkin alastomia heeroksia, ratsastaa tyynesti kohti auvoisaa tulevaisuutta. Luonto on kukistettu ja villit eläimet ihmisen saaliiksi saatu tai kesytetty vierellä kulkemaan. Tischbein ja Goethe elivät vielä aikaa jolloin ajatus siirtymästä luonnon hallinnasta sen tuhoutumiseen ja ihmisen asettumisesta itsensa viholliseksi oli todellisesti vasta nousemassa horisonttiin. Thomas Mannille tuo siirtymä oli jo vakava sairaus, joka oireili irrationaalisen ideologian nousuna ja humanistisen luonnon sivistämisen kääntymisenä luonnon raiskaukseen ja teollisen yhteiskunnan massatuotannon kirouksiksi. Järjen hallitsema maailma muuntuu maailman hallitsemaksi järjeksi, nouseva demokratia kääntyy totalitarismiksi. Kulttuuri kulttuuriteollisuudeksi. Luonnon vitsauksia ei voiteta, vaan modernin teollinen yhteiskunta kulkee kohti itsetuhoa.

                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                 

Johann Heinrich Wilhelm Tischbein 1787: Die Stärke des Mannes

 ( Myös "järkikuvaksi" kutsuttu - ihminen hallitsee järjellään muuta luomakuntaa.) 

Tuntuu oudolta väittää Tischbeinin kuvaa "järkikuvaksi". Paremminkin ihmisen järki on siinä johtanut pahasti harhaan. Luontoa pyritään hallitsemaan miekoin ja keihäin. Vain aseiden kehittymättömyys oli luonnon puolella. 150-vuotta kuvan valmistumisen jälkeen tilanne oli jo toinen. Luonnon tuhoaminen mahdollistui, aseet kääntyivät entistä tehokkaampina toista ihmistä kohti, järki tuhotui. Vai olisiko sittenkin ollut mahdollista rakentaa jonkinlainen "järjen kansanrintama"  kuten Georg Lukács esitti?

Thomas Mannin ja Franz Kafkan suhde vertautuu filosofiassa Ernst Cassiserin ja Martin Heideggerin suhteeseen. Thomas M. ja Ernst C. olivat vanhan liiton miehiä, joiden herrasmiesmäinen, klassinen ja konservatiivinen maailma sai väistyä Franz K:n ja Martinin  H:n paremmin maailman absurdiksi kokevaan elämäntuntoon. Georg Lukács on tämän vastakkaisen käsityksen ilmaissut realismin ja irrationalismin vastakkaisuuden kautta. Siinä missä realistisen lähestymistavan ideana on kuvata totuudenmukaisesti todellisuutta ja paljastaa ja näyttää sen epäkohdat, irrationalistisen käsityksen mukaan taide puhkaisee fasadin, jonka totalitaarinen ideologia on luonut  joko propagandan tai kulttuuriteollisuuden lumemaailman lupauksin. Taide ei ole maailman peilikuva, ei edes ikkuna josta sitä katsotaan vaan aktiivinen vasara, jolla sitä taotaan tai veitsi, joka puhkaisee maailmaa peittävän kalvon. Taiteen tehtävänä on tarvittaessa raastaa ja provosoida. Joskus viillot eivät auta, on tuhottava panssari, joka erottaa meidät "todellisuudesta".

Mann on porvari, mutta ei pikkuporvarillisessa mielessä. Häneen sopii hyvin ne sanat jotka hän osoittaa Goethelle (Mann 1987, 65-105). Mannin mukaan Goethen elämänasenteessa, elämänkansalaisuudessa, on jotain uhmakkaan positiivista. On kuljettava varmoin askelin elämässä. Ollaan lähellä aristokraattien elämänasennetta, mutta samalla siinä on jotain brutaalia. Goethen tavoin Mann tuskin tunsi itseään onnelliseksi. Hän varmaankin jakoi Goethen tuntemuksen, jonka mukaan hän ei pitkästä elämästään ollut onnellinen kuin vajaat neljä viikkoa. Elämäni oli ikuista kiven kääntämistä, kiven, joka yhä uudestaan tahtoi tulla nostetuksi. Onko asia totta vai tarua, se ainakin kuvaa hyvin suvaitsevaisuutta ilman lempeyttä. Goethe ja Mann ovat saksalaisia porvareita, tapakonservatiiveja, mutta samalla ankaria ja radikaaleja sulkeutuneen pikkuporvarillisuuden kriitikkoja. He taistelevat (omasta mielestään) ihmisyyden puolesta ja pyrkivät pelastamaan ihmiset poroporvareiden verkostoista. 

Mann, Thomas,

Buddenbrookit. Erään suvun rappio, ap.1901, suom. Ilona Nykyri, WSOY, Helsinki 2010. ISBN 978-951-0-32360-1

Kuolema Venetsiassa (novelli, 1912), teoksessa Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia. Suom. Oili Suominen, Tammi, Helsinki 2010. ISBN 978-951-31-4847-8 

Taikavuori, ap. 1924, suom. Kai Kaila, WSOY, Helsinki 1982. ISBN 951-0-11328-X

Joosef-sarja (Joosef ja hänen veljensä)

Jaakobin tarina , ap.1933, suom. Lauri Hirvensalo, WSOY, Helsinki 1947 

Nuori Joosef , ap.1934, suom. Lauri Hirvensalo, WSOY, Helsinki 1947 

Joosef Egyptissä, ap. 1936, suom. Lauri Hirvensalo, WSOY, Helsinki 1948 

Joosef ruokkija, ap.1943, suom. Lauri Hirvensalo, WSOY, Helsinki 1948 

Tohtori Faustus. Sakasalaisen säveltäjän Adrian Leverkühnin elämä erään hänen ystävänsä kertomana. ap.1947, suom. Sinikka Kallio, Weilin+Göös, Helsinki 1979. ISBN 951-35-1256-8

Huijari Felix Krullin tunnustukset , ap.1954, suom. Kai Kaila, Gummerus, Helsinki 2005. ISBN: 951-20-6926-1 

Totuudesta ja kauneudesta. Esseitä kirjallisuudesta ja filosofiasta. Suom. Vesa Oittinen, Otava, Helsinki 1987. ISBN 951-1-09741-5

Muut lähteet ja aineistot,

Eilenberger, Wolfram. Taikurien aika. Filosofian suuri vuosikymmen 1919-1929. Ap. 2018. Suom. Tommi Uschanov, Siltala, Helsinki 2019. ISBN 978-952-234-550-9
Kundera, Milan, Petetyt testamentit. Suom. Jan Blomstedt. WSO, Helsinki 2001

Kundera, Milan, Romaanin taide. Suom. Jan Blomstedt ja Riikka Stewen, Siltala, Helsinki 1993

Oittinen, Vesa, Saatteeksi, teoksessa Mann, Thomas 1987

Oksala, Teivas, Homeroksesta Alvar Aaltoon. Eurooppalaisia klassikkoja ja humaisteja. Weilin& Göös, Helsinki 1985. ISBN 951-35-3662-9 

 Morris, Marla, Thomas Mann and Niko’s Cassirer. https://pesaagora.com/columns/thomas-mann-and-nikos-cassirer/ Luettu 6.8.2024

Saariluoma, Liisa, Faust ja saksalaisuus: myyttinen "olemusajattelu" Thomas Mannin romaanissa "Tohtori Faustus". Teoksessa: Saariluoma, Liisa (toim.) Keijujen kuningas ja musta Akhilleus. Myytit modernissa kirjallisuudessa, SKS, Helsinki 2000. ISBN 951-746-195-X

Sutškov, Boris, Realismin historialliset kohtalot. Edistys, Neuvostoliitto 1976

Toiviainen, Seppo, Nuori Lukács. Kriittinen esitys Georg Lukácsin varhaisesta ajattelusta ja toiminnasta (1906-1929). Kansankulttuuri, Helsinki 1977. ISBN 951-615-142-6