Ernest Hemingway

Ernest Kuubassa 1952. Ap. A. Eisenstadt (yksityiskohta).

 

Ernest Hemingwayn (1889-1961) tapa kirjoittaa on yksi ihanteistani. Turhat sanat ja kuvailut karsitaan, jäljelle jää selkeä, kirkas teksti. Tyyli periytyy, näin väitetään,  1920-luvun alusta, ajalta jolloin Hemingway toimi Toronto Daily Star lehden Euroopan kirjeenvaihtajana ja lähetti lyhyitä viestejä Atlantin toiselle puolelle. Tiivistys, pelkistys ja pyrkimys osua asian ytimeen. Ja kaikesta ja jokatapauksessa, kirjoitus pysäyttää elävän liikkeen, sanat kuolettavat. 

Ristiriita Hemingway machomaisen aiheenkäsittelyn ja herkän kuvauksen välillä luo jännitettä samalla kun tarinoiden asetelmat ovat tasapainoisia. 

Nykykatsannossa Hemingwayta voi toki lukea vaikkapa "toksisen maskuliinisuuden" perikuvana. Kirjojen naishahmot ovat yksiulotteisia, maskuliinisuutta ihannoidaan, väkivalta ja aggressiivisuus ovat osa romantisoitua arkipäivää ja kirjojen sankarit ovat emotionaalisesti pidättyväisiä ja etäisiä.

Mutta, mutta. Juuri tuon kuvauksen kautta Hemingway onnistuu kuvaamaan yksinäisyyttä, eristyneen yksilön kyvyttömyyttä liittyä mukaan ihannoimaansa elämän virtaan. Ihminen on saari virrassa, yksin hän ei voi mitään ja ajautuu sivullisena irti itsestään ja muista ihmisistä. Kuori suojaa ja eristää. Tarkkailija ja raportoija näkee ja kokee syvästi, mutta myös kokee viiltävää syyllisyyttä kyvyttömyydestään muuttaa asioiden kulkua.

Eksistentiaalinen rajatilanne on Hemingwayn sankarille polttorauta, olipa kysymys rakkaudesta tai kuolemasta.  Aivojen poimuihin jää jälki, jota ei voi poistaa. Olipa rakkaus itse koettu, rujon kuoleman todistaminen sodassa tai metsästyksessä itse aiheutettu toisen (eläimen) kuolema. Härkätaistelu, suurriistan metsästys, kalastus, sota - kuoleman läheisyys, kauheus ja kauneus. Aihe eri kirjoissa vaihtuu, mutta teemat säilyvät ja perusvire on sama. Tarina etenee ilmeettömästi, mutta jokin sana, pieni tapahtuma tai resignaatio kääntää ulkoisen tarinan sisäiseksi. Itse koettu kääntyy mestarilliseksi tarinaksi kuten  Afrikan vihreät kunnaat (1935) teoksessa. Se on metsästyksestä kertova "tietokirja", mutta sen ydin ja pysyväisarvo ei ole sittenkään metsästyksessä tai luontokuvauksen hienoudessa. Varhaisten tarinoiden, Kilimandšaron lumet niistä tunnetuin,  novellit tarttuvat pienissä hetkissä suuriin kysymyksiin. Hemingwayn kuolemaan jälkeen julkaistu Saaret ja virta kuvaa ihmisen yksinäisyyttä elämän virrassa. Kirjava satama -teoksen (1937) Harry Morgan, rohkea sankari, individi, toteaa lopussa Yksin ei mies voi mitään. Ei kukaan yksin voi. Hän oli tarvinnut koko elämänsä oppiakseen sanomaan sen mitä halusi. (s. 207) Ja lopulta tarina ei ole vastaus, tarina on kysymys.

Kirjallisuuden, puhun romaanitaiteesta, ydin on siinä, että muodon on oltava sisältö. Mikäli kirjan teksti ei kykene ulottumaan inhimillisesti universaaliin, tekstin kertova sisältö ei tavoita. Teksti on laiva, joka kuljettaa miehistön, lastin ja matkustajat. Jos laiva vuotaa, se purjehtii huonosti, pahimmillaan uppoaa. Hemingway onnistuu viemään meidät, ainakin minut, sotaan, savanneille, härkätaisteluihin ja tyrskyävälle merelle. Kokemaan sen mitä en oikeasti haluaisi kokea, mutta jonka kohtaaminen on kuitenkin historiallisesti välttämätöntä, vai onko?

Aika jolloin Hemingwayni olen lukenut on jo kaukana, suurin osa 40- 50-vuoden takana. Yksityiskohtia ei muista, ei edes tarinoita. Muisto ja kysymyksenasettelu on kuitenkin edelleen tuore. Halusipa sen olevan tai ei.