Elizabeth Strout onnistuu jälleen, ei täydellisesti, mutta kuitenkin. Olive, taas (ap. 2019, suom. 2021) jatkaa mainion Olive Kitteridge (ap. 2008, suom. 2020) tarinaa. Kerronta etenee osin lähes itsenäiseltä tuntuvien jaksojen kautta. Olive on vanha nainen, lopulta kahden miehen leski ja päätyy arvioimaan elämänsä kulkua ja tekemiään valintoja palvelutaloon. Hän löytää lopulta myös ystävän.
Eletään nykypäivää. Strout onnistuu tarkkana havainnoijana ja paikoin kitkerän terävänä sanankäyttäjänä jatkamaan ja luomaan Olivesta kaikessa sietämättömyydessään sympaattisen hahmon. Kirja on aikalaiskirja ja siinä on sen vahvuus, mutta myös heikko kohta. Oliven ja hänen lähipiirinsä kännykät, tekstiviestit, internet ja muutamat muut viittaukset tuntuvat osin päälleliimatuilta, kuin erään, jo uudelleen valitsematta jääneen, presidentin mainostarra auton puskurissa. Ilman niitäkin olisi tarkoitus tullut selväksi. Hieman epäuskottavalta tuntuu myös Oliven hyväätarkoittava sillanrakentelu demokraattien ja republikaanien välille, niin suotavaa kuin se reaalimaailmassa olisikin.
Joka tapauksessa raikasta luettavaa. Oliven kamppailu vanhuuden tuomia vitsauksia vastaan on kovin tuttua, jos ei vielä aivan omakohtaisesti, niin oman ikäpolveni vanhempien maailmasta. Vanhuus tuo, jos hyvin käy, hieman lisää hengen viisautta, mutta ruumis vaatii entistä enemmän huomiota ja vie veronsa.
Suositeltavaa luettavaa ja ajatuksia herättävää, taiturimaista kerrontaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti