Italia on ihmemaa, jossa olen käynyt muutaman kerran: Milanossa, Venetsiassa, Triestessä ja Roomassa. Italiasta on tuttua ruuat, pizza etunenässä, espresso, cappuccino, mutta myös hienot teolliset ja muodin tuotteet: Ferrari, Alfa Romeo, Sonus Faber. Puhumattakaan elokuvista ja niiden ohjaajista tai italialaisvaikutteisuudesta amerikkalaisessa elokuvassa. Kirjalijoista ja filosofeista puhumattakaan: Umberto Eco, Antonio Gramsci, Alberto Moravia, Italo Calvino, Claudio Magris, Elane Ferrante ...
Maan elämä ja tavat ihastuttavat, kummeksuttavat ja ihmetyttävät. Kieli kuulostaa kauniilta, käytöstavat meluisilta ja yhteiskunta eri tavoin sekavalta, rajattomalta ja korruptoituneelta. Katsomalla sisilialaista elämää komisario Salvo Montalbanon vinkkelistä ei voi kuin ihmetellä miten ihmiset yleensä voivat luottaa hetkeäkään viranomaisiin tai toisiinsa; eivät kai voikaan, on vain opittava selviytymään.
Italialaisilla on paljon serkkuja, jotka eivät suomalaisittain ole serkkuja. Firenzeläiset syövät suolatonta leipää, buona ja brutta figura on yleistermi hyvälle ja huonolle, alkoholia käytetään kohtuudella, elämä on syömistä varten, tavat ja pukeutuminen, kielen nyanssit erottelevat jne...
Näillä kahdella ja Elane Ferranten kirjoilla pääsee jyvälle italialaisuudesta, vaikka kuten usein, syntyy enemmän uusia kysymyksiä kuin kirjat kykenevät vastamaan.
Ja lopulta voi päätyä Firenzessä kokemaan Stendhalin syndroomaksi nimetyn huimaavan taidekokemuksen tai Goethen tavoin lausuu Napolin vierailun (1787) jälkeen: Sieh(e) Neapel und stirb.
Kenties! Ehkä. Jos matkustaminen mahdollistuu taas jonain päivänä ja elon päiviä riittää...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti