Magriksen mikrokosmokset

Näkymä Triesteen ja Triesten lahdelle.
(Kuva vuodelta 2013)

 Claudio Magriksen Mikrokosmoksia (2002, ap. Microcosmi italiaksi 1997) oli pienoinen pettymys kaikesta hienoudestaan huolimatta.  Odotusarvo oli korkealla ja siksi Magriksen lavea, joskus jopa lavertelava "italialainen" tyyli ei purrut aivan niin hyvin kuin hänen pääteoksensa Tonava oli antanut odottaa. Nyt ei kyseessä ole kuitenkaan romaani, vaan toisiinsa liittyvät tarinat, joita yhdistää alueen ihmiset ja historia.

Alku on lupaava. Magris kertoilee tarinoita San Marcon kahvilasta ja kahvilassa, paikasta, jossa poikkesin vuonna 2013. Ilman tuota omaa visuaalista kokemusta paikasta ja koko Triesten seudusta, olisi varmaan ollut vaikeaa hahmottaa Magiksen tarinoinnin tapaa. Hän rinnastaa kirkon ja kapakan - ovet ovat avoinna kaikille tulla ja molemmissa voi tunnustaa syntinsä kertomalla oman versionsa tapahtumista. San Marco on ihka aito Kahvila, Historian esikaupunki jota leimaavat asiakkaiden konservatiivinen uskollisuus ja vapaamielinen moninaisuus. Magris korostaa aidon kahvilan moninaisuutta ja avoimuutta. Aito kahvila torjuu kaiken tukahduttavan sisäpiiriyden, se ei kiellä elämää, sillä elämä on satama meren rannalla. Myöhemmin Magris pohtii edelleen sitä, onko meren rakastaminen sitten kuoleman rakastamista, kuten Thomas Mannilla? Oli miten oli, meren aalloilla oppii tajuamaan oman merkityksettömyytensä, se auttaa tyynnyttämään ne raivoisat aallot joista Buddha puhui.

Magriksen tarinoinnin joukossa on ajatuksellisia aarteita, helmiä pohdittavaksi. Hienosti hän kuvaa Torinon kukkuloita, teollistumista, Istrian niemimaata, saaristolaisuutta ja sen katoavaa kansankulttuuria. Alueen ihmisten elämää leimaa nationalismin ja oman kansallisen identiteetin ristiriidat - alue on niin Italian, Saksan, Itävallan, Kroatian kuin Serbiankin vaikutuspiirissä ja Titon Jugoslavia pyrkimyksessään yhdistää alueen kansallisuuksia toistensa lomaan, kutoo alueen asukkaiden elämään ja kieleen monia loimia ja kuteita, joita Magris pyrkii tavoittamaan omalla kerronnallaan. Paikoin tarinointi tuntuu kuitenkin ajan tappamiselta. Ajan tappaminen on kultivoitunut itsemurhan muoto. ( Olen aina kuitenkin pitänyt ajatuksesta, jonka mukaan ajan haaskaaminen on paljon hauskempaa kuin rahan. Kiireettömyys on luksusta.)

Lukemisen intensiteetti tahtoi herpaantua Valcellinan, Laguunien ja Nevosovuoren rinteille, mutta loppupuolen kuljeskelu Kaupunginpuistossa tuo jälleen itselle tutumpia asioita hienosti mieleen: James Joycen, Italo Svevon  patsaat, puiston eläimet ja kasvit, kieltotaulut ja tunnelman ... kyllä tuonne olisi hieno palata. 

James J. ja minä, Trieste 17.6.2013

Magriksessa yhdistyy, joskus hienosti, joskus huonosti, italaialainen laveus ja saksalainen täsmällisyys. Mikrohistorian ja makrohistorian 

yhdistäminen ja tarinallistaminen ei ole helppoa,vaikka se meissä jokaisessa elääkin omaa elämäänsä.

(Lisää kuvia Triestestä ja Venetsiasta, linkki. )