Olemattomiin

 

Michel Houellebecqin Olemattomiin on hämmentävä lukukokemus. Kirjaa oli nautinto lukea, kieli on selkeää, konstailematonta. Luvut ja kappaleet lyhyitä, juonenkuljetus kronologinen ja helppo seurata. Sisältö kiinnostava ja koskettava. Ranskan ja Euroopan lähitulevaisuutta tarkastellaan katseen tasolta päähenkilö Paulin, korkearvoisen virkamiehen näkökulmasta poliittisen eliitin ytimessä. Presidentinvaalit lähenevät, jännitys kasvaa. Minkälaisin manööverein äärioikeiston ehdokas on lyötävissä, miten salaperäisiä viestejä ja terroritekoja toteuttavat piilossa toimivat ääriliikkeet paljastetaan ja estetään tulevat iskut.

Kaikki tämä kuitenkin valuu hukkaan, olemattomiin kirjan kuluessa. Vaikka Paulin ja vaimo Prudencen etäinen suhde yllättäen lämpenee, kaikki muu kulkee kohti tuhoa. Paulin isä tekee kuolemaa, hänen kaappaamisensa kotioitoon laukaisee pikkuveljen kuoleman, vaimo harjoittaa uuspakanallista ja feminististä wiccaa.

Olemattomiin kirjan suomalaisessa painoksessa on 570 sivua. Arvioni mukaan tämänlaajuisessa kirjassa on usein noin 100 sivua johdantoa. Se valmistelee lukijaa johonkin sellaiseen kuvaukseen, jota ei voi heti tarjota vasten kasvoja. Houellebacq vie lukijaansa lähes 450 sivua päästäkseen viiltäviin asioihin päähenkilö Paulin omassa elämässä. Uhkana on kielen menetys. Monipolvisesti kirjassa on viitattu kuolemaan, elämän päättymiseen olemattomuuteen. Houellebecq onnistuu ripottelemaan tekstiinsä sopivasti filosofisita ja tieteellistä pohdintaa, mutta ei liikaa. Paul pohtii välillä sitä oliko David Hilbert Jumalan kollega, mutta Paulin kiinnostus filosofiaan oli herännyt seitsemäntoista vuoden ja kolmen kuukauden iässä ja lopahtanut tasan kahdeksantoistavuotiaana. (s. 399) 

Houellebecq viittaa kiitossanoissaan kirjan lopussa lääketieteelliseen asiantuntemukseen, lääkäreihin, joita hän on konsultoinut teostaan varten. Kuolema ja sairaus ei tule tässä teoksessa lukijalle filosofisena hattarafilosofiana, rajakokemuksena, vaan tarkkaan kuvattuna biologis-fysiologisena ja lääketieteellisenä prosessikuvauksena. Houellebacq onnistuu kuvaamaan hienosti myös päähenkilönsä psykofyysisen maailman ja hänen suhteensa lähimmäisiinsä, erityisesti vaimoon.

Kirjan juonenkuljetus ja monien teemojen jäämisen vaille ratkaisua voi nähdä heikkoutena tai sitten kirjailijan pyrkimyksenä sanoa ja korostaa sitä, mikä lopulta on yksittäiselle ihmiselle olennaista. Ennen loppulukuja mielessä kävi usein, onko Houellebecq vain erittäin ammattitaitoinen kirjailija, joka onnistuu tarinankerrontataidollaan laskelmoidusti viemään lukijaa mukanaan, mutta kyllä, tarina on vaikuttava, ajatuksia herättävä ja ajassamme elävä. Mukana on myös hämmentäviä mustan huumorin helmiä, viittauksia populaarikulttuurin ikonisiin hamoihin ja kirjallisuusanalyysiakin on sopivasti tarinaa tukemassa. Suorasukaisia seksikuvauksia on sopivasti siellä ja täällä ja loppulukujen intiimit hetket Paulin ja hänen vaimonsa välillä ovat kuvauksina lajissaan ainoalaatuisia. Loppukin on omalla tavallaan onnellinen. Tie kohti olematonta on väistämätön, lohtuna vaellukselle voi olla seksin, rakkauden ja morfiinin lisäksi vaikkapa Sherlock Holmesin viimeinen lause: Matkaan, Watson, on tullut aika lähteä.

Houellebecq, Michel, Olemattomiin. Suom. Lotta Toivanen, WSOY, Helsinki 2024. ISBN 978-951-0-49371-7

Ernest Hemingway

Ernest Kuubassa 1952. Ap. A. Eisenstadt (yksityiskohta).

 

Ernest Hemingwayn (1889-1961) tapa kirjoittaa on yksi ihanteistani. Turhat sanat ja kuvailut karsitaan, jäljelle jää selkeä, kirkas teksti. Tyyli periytyy, näin väitetään,  1920-luvun alusta, ajalta jolloin Hemingway toimi Toronto Daily Star lehden Euroopan kirjeenvaihtajana ja lähetti lyhyitä viestejä Atlantin toiselle puolelle. Tiivistys, pelkistys ja pyrkimys osua asian ytimeen. Ja kaikesta ja jokatapauksessa, kirjoitus pysäyttää elävän liikkeen, sanat kuolettavat. 

Ristiriita Hemingway machomaisen aiheenkäsittelyn ja herkän kuvauksen välillä luo jännitettä samalla kun tarinoiden asetelmat ovat tasapainoisia. 

Nykykatsannossa Hemingwayta voi toki lukea vaikkapa "toksisen maskuliinisuuden" perikuvana. Kirjojen naishahmot ovat yksiulotteisia, maskuliinisuutta ihannoidaan, väkivalta ja aggressiivisuus ovat osa romantisoitua arkipäivää ja kirjojen sankarit ovat emotionaalisesti pidättyväisiä ja etäisiä.

Mutta, mutta. Juuri tuon kuvauksen kautta Hemingway onnistuu kuvaamaan yksinäisyyttä, eristyneen yksilön kyvyttömyyttä liittyä mukaan ihannoimaansa elämän virtaan. Ihminen on saari virrassa, yksin hän ei voi mitään ja ajautuu sivullisena irti itsestään ja muista ihmisistä. Kuori suojaa ja eristää. Tarkkailija ja raportoija näkee ja kokee syvästi, mutta myös kokee viiltävää syyllisyyttä kyvyttömyydestään muuttaa asioiden kulkua.

Eksistentiaalinen rajatilanne on Hemingwayn sankarille polttorauta, olipa kysymys rakkaudesta tai kuolemasta.  Aivojen poimuihin jää jälki, jota ei voi poistaa. Olipa rakkaus itse koettu, rujon kuoleman todistaminen sodassa tai metsästyksessä itse aiheutettu toisen (eläimen) kuolema. Härkätaistelu, suurriistan metsästys, kalastus, sota - kuoleman läheisyys, kauheus ja kauneus. Aihe eri kirjoissa vaihtuu, mutta teemat säilyvät ja perusvire on sama. Tarina etenee ilmeettömästi, mutta jokin sana, pieni tapahtuma tai resignaatio kääntää ulkoisen tarinan sisäiseksi. Itse koettu kääntyy mestarilliseksi tarinaksi kuten  Afrikan vihreät kunnaat (1935) teoksessa. Se on metsästyksestä kertova "tietokirja", mutta sen ydin ja pysyväisarvo ei ole sittenkään metsästyksessä tai luontokuvauksen hienoudessa. Varhaisten tarinoiden, Kilimandšaron lumet niistä tunnetuin,  novellit tarttuvat pienissä hetkissä suuriin kysymyksiin. Hemingwayn kuolemaan jälkeen julkaistu Saaret ja virta kuvaa ihmisen yksinäisyyttä elämän virrassa. Kirjava satama -teoksen (1937) Harry Morgan, rohkea sankari, individi, toteaa lopussa Yksin ei mies voi mitään. Ei kukaan yksin voi. Hän oli tarvinnut koko elämänsä oppiakseen sanomaan sen mitä halusi. (s. 207) Ja lopulta tarina ei ole vastaus, tarina on kysymys.

Kirjallisuuden, puhun romaanitaiteesta, ydin on siinä, että muodon on oltava sisältö. Mikäli kirjan teksti ei kykene ulottumaan inhimillisesti universaaliin, tekstin kertova sisältö ei tavoita. Teksti on laiva, joka kuljettaa miehistön, lastin ja matkustajat. Jos laiva vuotaa, se purjehtii huonosti, pahimmillaan uppoaa. Hemingway onnistuu viemään meidät, ainakin minut, sotaan, savanneille, härkätaisteluihin ja tyrskyävälle merelle. Kokemaan sen mitä en oikeasti haluaisi kokea, mutta jonka kohtaaminen on kuitenkin historiallisesti välttämätöntä, vai onko?

Aika jolloin Hemingwayni olen lukenut on jo kaukana, suurin osa 40- 50-vuoden takana. Yksityiskohtia ei muista, ei edes tarinoita. Muisto ja kysymyksenasettelu on kuitenkin edelleen tuore. Halusipa sen olevan tai ei.

Viides vuodenaika

Skotlantilainen nykykirjailija Ali Smith jatkaa vuodenaikasarjaansa (Syksy, Talvi, Kevät ja Kesä) teoksella Viides vuodenaika. Aiemmat teokset ovat loistokkaita aikalaisteoksia, ja myös tämä teos on varsin hyvä, vaikka ei aivan yllä samaan kuin aiemmat. Smith yhdistelee taitavasti korona-ajan kuvaukseen tasoja aina keskiajasta nykyisyyteen. Museaalinen rautalukko tuo viestin menneisyyden sepäntaidoista ja yhdistää aiempien sukupolvien kärsimykset ja saavutukset meihin. Kuovin kutsut ja huovien rankomisen synnyttämät tuskanhuudot liittyvät nykyisen brexit-Britannian huutoihin ja kuiskauksiin.

Smithin teoksessa on otteita runoista ja myös hienoja tulkintoja matkalla runojen maailmaan. Kristiina Drews on kehinyt jälleen hienoa suomennosta, nautittavaa luettavaa.

Mainio teos, vaikka ei kaikin osin avautunutkaan aivan niin hienosti kuin sarjan aiemmat teokset. Nyt jos koskaan kannattaa lukea koko sarja, kun se vielä on tuore ja omassa muistissa viimeisten vuosikymmenten tapahtumat.

Smith, Ali, Viides vuodenaika. Suom. Kristiina Drews, Kosmos, Heslinki 2024. ISBN 978-952-352-294-7

En suostu

 

Per Pettersonin En suostu ristivalaisee kahden lapsuudenystävän, 
Jimin ja Tommyn, elämänvaiheita nuoruudesta myöhäiseen keski-ikään. Satunnainen kohtaaminen joen varressa, sillalla, on risteyskohta, josta on viiltävää nähdä miten elämä on kuljettanut ja heitellyt heitä eri suuntiin ja kokea se, mitä menneisyys on nykyisyydessä.

Petterson kuvaa hienoin välähdyksin ystävyyden monimutkaisuutta ja sitä, miten lapsuuden kokemukset muovaavat myös aikuisuutta. Rakkautta, menetystä, katumusta ja toivoa. Vääriä käsityksiä, itsesyytöksiä, ylpeyttä.

Kirjan tarina on melankolisen surullinen. Lapsuuden lähtökohdat ovat aikuisuudelle tärkeät, mutta vaikutus elämän tapahtumiin ei ole yksioikoinen. Onnistuuko elämässä saamaan varallisuutta ja hienon auton alleen ajatettavakseen vai pettääkö mielenterveys juuri kun työelämässä avautuu uusi mahdollisuus, sitä ei tiedä etukäteen, ei itse, eivät toiset.

Parasta Pettersonin kirjassa on hänen tapansa kertoa tarinaa pitkin, polvelevin, usein myös toistoa tehokeinona käyttävin lausein, joissa arjen pienet tapahtumat piirtyvät valokuvan tarkasti ja samalla menneisyyden muistot ja elämän karut kokemukset musertavat mielen, saavat tarinan henkilöt itkemään, katumaan, epäröimään. Elämän tuskassa on myös hetkiä ja kimalluksia, hetkiä, jolloin mahdollisuus parempaan on auki. Vääryyteen, kohtaloon ei ole pakko suostua, mutta se tapahtuu silti.