Minä en ole mitään. Vain läpikuultava siluetti tuona iltana erään kahvilan terassilla.
Ja mitä syvemmälle päähenkilö itseään ja tarinaansa tutkii sitä epäselvemmäksi kuva käy. Aivan kuin zoomaisi digikuvaa näytöllä: kuva suurenee, mutta resoluution rajallisuus hämärtää yksityiskohdat.
Ja lopussa:
Hän oli jo kääntynyt kadunkulmasta, ja elämämme, eikö sekin haihdu yhtä nopeasti iltaan kuin tuon lapsen murhe?
Modianon hämäryys on haikeaa ja melankolista, mutta siinä on myös kevyen humoristinen perusvire. Aiheet ovat vakavia, historian ja paikan tuntu on voimakas. Samalla elämä kuitenkin jatkuu. Arkinen kuva tulee lähelle: ...pohjimmiltamme me olemme kaikki uimarantojen miehiä ..."hiekka ... säilyttää askeltemme jäljet vain muutaman sekunnin".
Modiano on ranskalainen ja hänen kirjansa tuovat eittämättä mieleen niin Michel Foucaultin kuin Claude Levi-Straussin - me emme ajettele, meissä ajatellaan, me emme puhu, meissä puhutaan. Ja on oltava tarkkana kenen antaa antaa ajatella meissä ja kenen sanoja puhumme. Minä, me ja ihminen kaikkineen pyyhkiytyy pois kuin meren rannalla aaltoihin pyyhkiytyvät hiekkaan piirretyt kasvot. Mutta ennen sitä ihmisen kasvot ovat - piirrettynäkin - kauniit katsoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti