Huonosti nähty huonosti sanottu on hienovireisesti nähty, sanottu ja kirjoitettu pienoisromaani, vain 60-sivuinen, tiivis, paljon paradokseja sisältävä, mutta ei absurdi kuvaus liikkumattomattomasta tai vähän liikkuvasta tarkkailijasta. Varovasti. Rauhallisesti nyt. Sitten.
Valkoisuus. Joka vuosi laajempi. Toisin sanoen joka hetki. Kaikkialla joka hetki valkoisuus valtaa alaa. (s. 25) Beckett tuntuu etsivän samaa mitä Ludwig Wittgenstein - se mitä voidaan sanoa, voidaan sanoa selvästi, mitä ei voi sanoa, siitä on vaiettava. Mutta toisin kuin Wittgenstein, joka nuoruuden rigorismista päästyään hylkää ankaran minimalismin ja tutkii miten kielipelit ankkuroituvat elämänmuotoihin, Beckett päätyy lähemmäs ajatusta, jossa ainoat todet lauseet ovat tautologioita tai antinomioita. Ne eivät kerro todellisuudesta, koska ovat aina totta: nyt sataa tai ei sada. Ambivalenssi, tautologia, antinomia toimivat kuitenkin Beckettillä siten, että ne välittävät häivähdyksen siitä mitä tapahtuu todella, ei niinkään kirjassa vaan lukijalle itselleen joka hetki. Juuri, kun onnistuu saamaan kiinni merkityksestä, se pakenee, häivähtää, hukkuu varjoon, kääntyy nurkan tuolle puolen, putoaa kaivoon, jonka pohjalta ei kuulu edes tömähdystä. Huonosti nähty huonosti sanottu lähestyy runoutta, tiivistää aikaa, kokemusta ja kieltä lähelle sokeaa pistettä, jota kautta voimme nähdä valkeuden, kuvitella kielen tuolla puolen olevan todellisuuden jota ei ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti