Pohjoinen, ekosysteemi ja huippupedon itsekritiikki

Antti Haatajan kirja Pohjoinen. Jälkemme maailman laidalla Lapin luonnon taika sanoin ja kuvin (Tammi 2018), etsiytyi käsiini sopivaan aikaan. Kävin katsomassa Ailo -elokuvan ja se herätti taas kerran suunnittelemaan matkasta Pohjoiseen ja tutkimaan sen historiaa ja nykyisyyttä. Ailo-elokuva ei ollut. kummoinen - ei kunnollinen satu, mutta vielä vähemmän dokumentti, jonkinlainen romantsoitu tarina, jossa oli käytetty poroja ja susia sekä muita eläimiä kuvittamaan köykäinen tarina hyvistä ja pahoista - kuvat olivat kyllä kauniita ja komeita.

Toisin on Haatajan kirjan kanssa. Myö siinä on kauniita ja komeita kuvia, mutta sen antamaan kuva Pohjoisesta vakuuttaa ja vavahduttaa. Haatajan kirjaa ei ole helppo asettaa mihinkään genreen, eikä liene tarpeenkaan. Kaunokirjallisuutena sen maalaileva ja kuvaileva kieli on rajoilla sortua romantismiin, eikä ole aivan makuuni. Tietokirjalliset osuudet ovat vakuuttavia ja monipuolisia ja sen rinnalla parhainta antia ovat kirjan  kuvat. Haatajan kirjan vaikuttavuus on sen monipuolisuudessa ja moninäkökulmaisuudessa. Paljon työtä ja vaivaa hän on nähnyt sekä vaeltaessaan Pohjoisen maisemissa, kuvatessaan, kerätessään ja koostaessaan aineistoa monista erilaisista aineistoista.

Tunnen Lapia, Pohjoista ja saamelaisaluetta melko huonosti. Pikkupoikana 60-luvun loppupuolella olen käynyt siellä (Inarissa) parina kesänä ja kerran työmatkalla Rovaniemellä. Saamelaisista käytävää keskustelua olen seurannut muutaman radio-ohjelman verran ja tutustumalla Sanna Valkosen Poliittinen samelaisuus  (Vastapaino 2009) -kirjaan. En ole pätevä arvikoimaan Haatajan kirjan argumentoinnin pätevyyttä suhteessa faktaan tai eri näkemyksiä edustaviin tahoihin. Mutta siitä olen vakuuttunut, että Pohjoisen alueen haasteet ovat mittavia ja indikoivat murskaavasti globaalin ympäristökriisin nivoitumisen sosiaalisiin ja poliittisiin haasteisiin, jotka eivät ole rajattavissa paikallisesti tai vastattavissa kapeasti luonnonsuojelun keinoin.

Antti Haataja vie keskelle Saamenmaata, sen luontoon ja elämään vuodenkierrossa. Kirja kertoo tarinan suurten vaellusten muovaamasta ekosysteemistä, jossa porolla, sopulilla, sääskellä, lohella, valailla, muuttolinnuilla ja suurpedoilla on suuri rooli maiseman muokkaajina. Alkuperäiskansalle pohjoinen merkitsee elettyä elämää, ja luonnon kauneus kytkeytyy paimentolais- ja luontaiselinkeinojen harjoittamiseen.

Ympäristön pirstaloituminen, ilmastonmuutos ja saamelaisen identiteetin muovautuminen eri tahojen paineessa muuttavat näkymiä. Saamenmaan faunassa näkyy muutos, joka on viimeisen 150 vuoden aikana ollut hyvin nopea. Kirja kertoo naalista, tunturipöllöstä ja muista eläimistä, joiden katoaminen maisemasta ilmentää niin modernin ihmisen kuin alkuperäiskansan muuttuneiden elintapojen ja luontosuhteen vaikutusta ympäristöön. Teos avaa näkymän pohjoiseen luontoon mutta myös vaikeuksiin ja parhaillaan käytäviin kiistoihin luonnonvaroista ja maan omistusoikeudesta. Haataja kritisoi niin romanttista lappimystiikkaa kuin käsitystä, jonka mukaan perimätietämys olisi jokin pysyvä ajan ja paikan ulkopuolelta ammennettavissa oleva aarreaitta. Moderni tehoporotalous on myös oiva osoitus siitä, että ajatus alkuperäiskansojen nykyiseen periytyvä elämäntapa olisi automaattisesti ekologisesti kestävä.

Haataja on perehtynyt aiheeseensa perusteellisesti sekä omien havaintojen että tieteellisen tutkimuksen perusteella. Hän on valokuvaaja-kirjoittaja ja siksi kirjan kuvitus on poikkeuksellisen hieno.

Suositeltava kirja jokaiselle ihmiselle, huippupedolle, joka tapaa enemmän kuin tarpeeksi ja kaivaa itselleen kuoppaa, sahaa istumaansa oksaa.