Empusion, Symposio ja Taikavuori

 

Aiemmin lukemani Olga Tokarczukin kirjat (Rumpujen kaupunki, Vaeltajat, Päivän talo, Yön talo, Aja aurasi vainajain luitten yli, Alku ja muuta ajat) virittivät suuret odotukset uusimpaan suomennokseen Empusion. Kun vielä ilmeni, että on teos viitaa niin Platonin Symposioon ja tarina mukaelee Thomas Mannin Taikavuorta, niin mielessä kävi, että huh huh. Rohkeat esikuvat ja iso urakka. Vain uhkarohkea lähtee kisaamaan näiden klassikoista mainioimpien kanssa. Ajallamme on kuitenkin ominaista, että nykykirjailijat pyrkivät uudelleenkirjoittamaan aiempaa ja oikomaan niiden nykykatsannon kannalta vinoutuneita näkökulmia, olipa kyseessä sitten postkolonialismi tai misogynia.

Tokarczuk selvityy kuitenkin kiitettävästi, vaikka kirja ei kaikilta osin oikein tahdo itselleni avautua. Hän ei etene aivan samoja reittejä, vaan kiipeää hengen vuorelle omia reittejään. Toki hän viittaa samoihin ajan ilmiöihin ja ajan teoreettikoihin eli poikkeaa samoille etappipaikoille Mannin kirjan henkilöiden kanssa.

Tarinassa puolalainen insinööriopiskelija Mieczysław Wojnicz saapuu syyskuussa 1913 vuoristoilmaan Görbersdorfin parantolaan lievittämään tuberkuloosiaan. Hän kuuntelee parantolan miesten keskustelua päivänpolttavista kysymyksistä: sodasta, hallitusmuodosta, demoneista. Usein keskustelu kääntyy lopulta naiseen. Voiko nainen olla aktiivinen toimija? Mieczysławiakin askarruttavat paikalliset tarinat vuoriston oudoista tapahtumista ja naisten selittämättömät kuolemantapaukset. 

Empusiossa eletään samaa eurooppalisuuden aikkaa, kuin  Taikavuoressa. Molemmat tapahtuvat vuoriston parantolassa ja henkilötkin muistuttavat, aina nimiä myöten, tyyliin Augustus vs. Settembrini, toisiaan. Fokus on kuitenkin toinen - naiset tai paremminkin miehinen puhe naisista. Teemat kuolemasta, seksuaalisuudesta, sivistyksestä ja menneitten aikojen pimeistä myyteistä ja maagisista voimista ja seremonioista valottuvat miehisen puheen kautta.

Ymmäärtämättömyyteni selitystä etsin kirjoittajan puolalaisuudesta. Onko niin, että Tokarczukin maailma on tässä jotenkin kansallisesti spesifi? En kykene ymmärtämään sen merkitystä omassa maailmassani. Miesten sovinistinen puhe ei hätkähdytä, se on kuultu jo aiemmin. Asioiden filosofinen pohdiskelu oli Mannin Taikavuoressa aikalaiskuvausta, tässä taas etäännyttää meidän ajastamme yli 100-vuoden taakse. Asia - miesten ja naisten erilaisuus ja tasa-arvo- ovat edelleen ja entistä kuumottavammin esillä niin Puolassa kuin Suomessa, mutta mitä uutta Tokarczukilla asiasta sanoo? Vai onko kysymys sittenkin sukupuolesta? Eikö tämänkaltainen feministisyys aukene vai onko se auennut jo aiemmin? Toki Mannin Taikavuori on aikansa "miespuhetta" ja Tokarczuk puolestaan aikamme "naispuhetta", mutta jotenkin rinnastus kuitenkin ontuu. Turhalta tuntuu vertaus Symposioon, filosofinen kirkkaus Empusionista puuttuu.

Kelpo kirja, mutta enemmän odotin. Ehkä siksi pieni pettymys.

Viha ja kauneus

 

Kokoelmassa Viha ja rakkaus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta Mihail Šiškinin on kuin  Roomeo tunnetuissa säkeissä:

Paljon aikaan saa viha, 

rakkaus viel' enemmän. 

Vihaava rakkaus! Rakastava viha!

Oi kaikkisuus, sa tyhjyydestä luotu! 

Keveys raskas! turhuus arvokas!

Oi kaaos muodoton ja muotokaunis 

Oi höyhen lyijyinen ja savu kirkas,

jääkylmä tuli, sairas terveys! 

Oi valvas uni,vastakohtas ihan!

Näin rakastan ja rakkauteen saan vihan. (Shakespeare)

Šiškinin rakkauden kohde on Venäjä, vihan kohde on Venäjä, kaunis, kiehtova, intohimon kohde, synnyimaa. Venäjä maantieteellis-historiallisena, sotaa käyvänä imperialistisena suurvaltana, Venäjä kirjallisuutena, taiteena ja kultuurina. Venäjä ortodoksisena uskon keskuksena.

Šiškinin käyttää itse paljon kysymysmerkkiä. Paljon hän myös lainaa tekstejä, joissa huutomerkki on yleinen, kuten Raamatun kehotuksissa. Huutomerkki on ehkä Šiškinille tarpeetonkin, koska itse teksti on lähes kokonaan tykkitulta, ohjusiskuja ja raketteja kohti Venäjää, sen ideaa menneisyydessä ja nykyisyydessä. Viha on vallitseva tunne nykyisiin päättäjiin ja eliittiin, Putiniin, Kremliin. Mutta kansakaan ei pääse helpolla. Venäjän kansa elää Šiškinin tekstissä keskiaikaa, valitsee muutoksen sijaan auktoriteetin. Valitsee kerta toisensa jälkeen uuden tsaarin, kuolleen tai valetsaarin korvaajaksi, vaikenee, selviytyy. Vain venäläinen kulttuuri ja kirjallisuus edustaa ihanaa Venäjää, mutta sen ääni on vain keveitä huutoja ja kuiskauksia lukevan eliitin korvissa.

Hienoa Šiškinin armottoman kovassa tekstissä on sen syväluotaus uskonnon ja politiikan suhteen kietotumisesta Veneäjän politiikassa. Venäjän ortodoksian tehtävänä on pelastaa maailma länsimaisen rationalismin, liberalismin, ateismin ja roomalaiskatolisen luopuruuden ahdingosta. Aatehistoria kulkee Šiškinin tekstissä jotenkuinkin siten, että kun rationalismi 1500-1600-luvulla ajoi oikeauskoiset ahtaalle, roomalaiskatolinen kirkko ja luterilaisuus pettivät sen. Tilalle asettui, ainakin osittain, myös ateismi, joka antaa ihmisen eksistentiaaliselle tyhjiölle vain nollan jumalkaipuun tilalle. Ortodoksinen kirkko, Venäjän kirkko, tarjoaa ideologisen pohjan Suur-Venäjän imperiumille, Venäjälle maailman keskuksena ja johtajana. Tsaari ja valtio on tuon taivaallisen tehtävän maallisia toteuttaja. Ainoat voimat kaaosta, moraalista rappiota ja arvonihilismiä vastaan.

Šiškinin rakastaa epäilemättä luomaansa kulttuurista Venäjää ja Venäjän ideaa yli kaiken. Ja samalla hän vihaa nykyistä maantieteellistä ja poliittista Venäjää yli kaiken. Vain nykyisen Venäjän tuho voi pelastaa sen ja sitä myötä Venäjän kultuurisen idean. Vladimir Putinin Venäjän on hävittävä samalla tavalla kuin Hitler kukistettiin ja vain täydellinen historian uudelleenlukeminen voi tuoda "syntien" anteeksiannon ja pelastuksen. Hallinnon, eliitin ja johdon vaihto ei yksin auta. Venäjän kansan ja jokaisen venäläisen on kannettava itse vastuu omasta ja maansa tekemisistä. Kansalaiset ovat vastuussa maansa politiikasta - tätä ei Venäjän kansalaiset suureksi osaksi ole vielä omaksuneet oman toimintansa perustaksi. Vakaus, järjestys ja "on tultava toimeen jollain tavalla" on vallitseva mentaliteetti. Uskonnon tarjoama yhteisöllisyys on illuusio, jonka varjolla voi välttää vastuun Venäjän sotilaallisista ja poliittisista toimista.

Vaikuttavasti Šiškinin lukee venäläisiä klassikoita - Puškinia, Dostojevskia, Tolstoita, Turgenjevia, Tšehovia ... Näiden tulkintojen jälkeen ei ole koskaan enää mahdollista lukea näitä klassikoita samalla tavalla kuin ennen. Varsinkin Dostojevskin tekstit avautuivat itsellenin varsin uudella tavalla ja tuntuu, etten ole niitä juuri ymmärtänyt aiemmin lukiessani. Tai en ole niitä ymmärtänyt ainakaan suhteessa venäläiseen mielenmaisemaan ja reaalipolitiikkaan. Toki tiesin, että kirjailija Dostojevski oli kovastikin slavofiili ja isänmaansa ystävä. Mutta sen musta nationalismi peittyi hänen mestarilliseen kirjalliseen taituruuteen. Eikä tuo mestarillisuus tietenkään mihinkään niistä ole kadonnut. Lukijana vain saa niistä vielä enemmän, jos osaa lukea niiden kontekstia paremmin. 

Tarkkaan Šiškinin on myös lukenut Thomas Mannin tekstejä ja niiden suhdetta muutettavat muuttaen 1930-lukujen Saksaan ja 1990-1920 -luvun Venäjään. Šiškinin pistot eivät rajoitu vain kirjallisuuteen. Musiikin vaikuttajat kuten Šostakovits ja Rahmaninov saavat ansaitsemansa osan Venäjän tarinassa, niin hyvässä kuin pahassa. 

Venäjää vaivaa paatos. Šiškinin asettaa sen lukijan eteen raadollisena. Hänen sanomaansa kuuntelee ja se on hyvä kuulla. Saarna on kuitenkin saarna, maallinenkin.

Šiškinin, Mihail, Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta. Suom. Vappu Orlov ja Sirpa Hietanen, WSOY, Helsinki 2024, ISBN 978-951-0-50633-2