Katri Vala - Kulkuri&näkijä

Vuosikymmeniä sitten sain kirjeen, jonka kirjoittaja lainasi Katri Valan Pajupilli -runoa: 

En ole lipunkantaja,

en kotkansydäminen tiennäyttäjä

matkallamme aamun maahan. 

Olen virran rannalla paju,

jonka lävitse tuulet puhaltavat,

josta maailman kapinallinen henki

taittaa yksinkertaisen pillin

soittaakseen sävelmän,

jossa on myrskyä, tuskaa, rakkautta

ja hiukan aamunsarastusta. 

(KOKOELMASTA Paluu 1934)

Kyseessä oli erokirje, jossa kirjoittaja koki, ettei hän ollut valmis seuraamaan ajan melskeen eturintamaa, vaan samaistui mieluummin omaan lyyriseen maailmantunteeseensa. Sittemmin maailmanmelske sammui ja tukahtui (ei maailmasta vaan monien mielestä). Myös lyyrinen maailmantunne vaihtui melankoliaan ja suruun. Musta aurinko nousee ja sen valo on pimeyttä.

Pajupilli on  myös yksi Minna Maijalan valitsema esimerkkiruno hänen oivassa kirjassaan  Katri Vala - Kulkuri&näkijä.  Katri Vala, oikealta nimeltään Karin Wedenström 1901-1943, on keskeinen lyyrikko Tulenkantajiksi nimetyssä ryhmässä. Maijala tulkitsee ja oikoo aikaisempaa käsitystä sekä Valan suhteesta suomenkieliseen ja ruotsinkieliseen suomalaiseen kirjallisuuteen että Tulenkantajiin.  Maijala myös taustoittaa runojen syntytaustaa, ajan poliittista ja sosiaalista ilmapiiriä sekä Valan henkilökohtaisen elämän käänteitä ja niiden merkitystä ja vaikutusta hänen runoihinsa.

Valan kirjailijanura asettui vaikeaan aikaan ja tuosta ajasta lukeminen on edelleen aika tuskastuttavaa. Tulenkantajat, niin Vala kuin muutkin, näkivät jo hyvissä ajoin 1930-luvun alussa minkälaista katastrofia kohti Saksa, Eurooppa ja Suomi ovat nousevan ja voimistuvan nationalismin myötä kulkemassa. Tuon ajan merkit politiikassa ja yhteiskunnassa ovat kammottavan tutun oloisia ja helposti nähtävissä meidän nykyaikanamme, tietysti muutettavat muuttaen. Sodan uhka, taudit ja mielen sairaudet piinaavat ihmisiä, aamun sarastusta ei näy, ikihämärä, usva idästä ja myrsky lännestä, on asettumassa pysyväksi matalapaineeksi. Ja kuitenkin: kevät tulee, tavalla tai toisella.

Lukutaidon monet muodot

 

Matematiikan ja erityisesti lukuteorian filosofia on kiinnostavaa pohdittavaa. Japanilainen kirjailija Yoko Ogawa on pukenut eräitä lukuteorian haasteita romaanimuotoon kirjassaan Professori ja taloudenhoitaja.

Keskushenkilönä on onnettomuudessa muistinsa vammauttanut matematiikan professori. Hän muistaa vain 80 minuuttia taaksepäin, mutta kylläkin aiemmat tapahtumat ennen vuotta 1975 sekä matematiikan teorian. Professori on siis toistaitoinen elämän arjessa, mutta kykenee edelleen ratkomaan matemaattisia pulmia. Kertojana on hänen taloudenhoitajansa, joka poikansa kanssa auttaa professoria selviämään arjesta. Professori puolestaan haastaa heidät oppimaan lukuteorian visaisia probleemoja. Vähitellen heidän välilleen kehittyy erityinen ystävyyden side. Matematiikan lisäksi yhdistäjänä on baseball ja harsonohut menneisyyden arvoitus.

Kirjalla on siis kiinnostava asetelma perustanaan. Ogawa on Japanissa varsin suosittu kirjailija ja osaa kyllä tarinankerronnan hienosti ja hienovaraisesti. Se ei kuitenkaan herkullisista aineksista huolimatta antanut itselleni täyttymyksen tuntua. Lukuteoriaa kyllä selviteltiin ymmärrettäväsi ja paikoin laveastikin, mutta kuitenkin jollain tavalla naiivisti. Toki kirjan professori korostaakin sitä, että lukuihin ja niiden ihmeisiin tulee suhtautua lapsenomaisesti ja niiden arvoituksia tulee ratkoa, ainakin aluksi, intuitiivisesti. Matematiikka on lopulta ajattelua. Tuntuu kuitenkin, että jotkut ongelmat käsitellään kovin yksipuolisesti. Lukujen ontologinen status on filosofia historiassa hyvin haastava. Ja koska luvuissa on käsitykseni mukaan enemmän kysymys yhdestä erityisestä kielestä, tavasta puhua, kuvata ja jäsentää todellisuutta, lukuteoriassa usein kääntyvät nurinniskoin. Etsitään lukujen vastaavuutta reaalimaailman kanssa ja hämmennytään, kun positiivisilla kokonaisluvuilla kaikki näyttää helpolta (¨Numero 1 = kivi/sormi/tms."), mutta kun siirrytään kokonaisluvuista murto- ja desimaalilukuihin asia ei olekaan enää yhtä helppoa, puhumattakaan, kun siirrytään 0:n kaltaisiin ”omituisuuksiin”, negatiivisiin kokonaislukuihin tai pohditaan äärettömiä lukusarjoja, alkulukuja ja niin edelleen. Kielifilosofian ja yleisen ontologian ratkaisut tulevat näin ennen kuin päästään matematiikan ja lukuteoria kestäviin erityisyyteen ja niiden ontologisiin ratkaisuihin.

Mutta nyt onkin kysymys romaanista, tarinasta, jossa romaanihenkilöt ratkovat niin matemaattisia kuin elämän ongelmia. Kelpo kirja ja aihepiiriltään piristävä.  Lukutaitoa tämäkin edistää.

Eurooppa - turistien ulkoilmamuseo?

 Ilja Leonard Pfeijffer on kirjoittanut pippurisen, mutta myös mädänhajuisen kuvauksen Euroopasta. Esikuvina on ollut Thomas Mannin Taikavuori ja Spenglerin Länsimaiden perikato. Näihin Pfeijffer kirjassaan viittaa (s.327). Näiden opusten klassisuuteen tai suuruuteen kirja ei arvattavasti ja luonnollisesti yllä, eikä voikaan yltää. Kirjan omassa pohdinnassa on avain kirjan itsensä kriittiseen arviointiin. Kirja on kyllä lukemisen, ajattelemisen ja arvioinninkin arvoinen.

Kirjassa on kolme juonnetta: rakkaustarina, aarteenetsintäjuoni ja turismin kriittinen arviointi. Kahdessa ensimmäisessä Pfeijfferin tuotos on kehno ellei sitä ota ironiana kyseisiä kirjoitusgenrejä vastaan, ja silloinkin ironia ei ole onnistunutta. Turismin kritiikkinä Pfeijffer onnistuu parhaiten. Hän onnistuu kuvaamaan ilmiötä monelta kannalta ja valaisee Euroopan tulevaisuutta synkällä valolla. Tulevaisuus on synkkä vai olisiko ainoa pilkahdus siinä, että me eurooppalaiset pian asumme kaikki suuressa vapaa-ajan puistossa? Ehkä sekin on vain haave. Tuo puisto on kuitenkin läpikaupallistettu disneyland-elämyspuisto. Ja me emme ole huvipuistossa aikaamme tuhlaavina vierailijoina vaan palveluja tuottavina yrittäjinä ja työntekijöinä.

Kirjan kolme kertomusta sidotaan yhteen hotellissa nimeltä Grand Hotel Europa.  Vanhassa perinteikkäässä hotellissa, joka on nyt siirtynyt kiinalaisomistukseen, kirjan kertoja, Ilja Leonard Pfeijffer, muistelee rakatettuaan Clioa, arvioi kitkerästi turismille antautunutta Eurooppaa, erityisesti Hollantia, Italiaa ja sen kahta kaupunkia Genovaa ja Venetsiaa. Eurooppa on tuhoutuva maanosa, vain kauniin ja arvokkaan historiansa varassa kituuttava mennyt maailma. Rakkaimpansa kanssa kadonnutta Caravaggion maalausta etsiessään tarinamme sankari matkustaa Italian lisäksi muun muassa Maltalle. Maltan siirtolais- ja maahanmuuttopolitiikan kautta Pfeijffer tematisoi  kirjassaan köyhien pakolaisten ja maahanmuuttajien tulvan Afrikasta Eurooppaan ja toisaalta massoittain suhteellisten varakkaiden turistien vuoksen Kiinasta ja muualta Aasiasta ja Euroopan sisältä. Kummasta on lopulta enemmän haittaa, kummasta hyötyä? Ja kenelle?

Kreikan 2015 tapahtumiin kulminoitui paljon. Pakolaisvirta koettiin haitalliseksi, koska se oli haitaksi turistivirralle. Kuitenkin Euroopan tulevaisuudelle uusien asukkaiden saaminen olisi uudistumisen edellytys. Turismi muuttaa ja tuhoaa eurooppalaisen kulttuurin parhaat perinteet. Kaupungit muuttuvat turistirysiksi, aikuisten disneylandeiksi, josta alkuperäiset asukkaat pakenevat lähiympäristöön ja käyvätpalvelemassa ulkoa tulevia matkailijoita (turisteja). Kirjassa on vaikuttavia kuvauksia Amsterdamista ja Venetsisasta. Pfeijffer kärjistää monasti reippaasti, niin tässäkin. Muuta keinoa turismin rajoittamiseksi ei näytä olevan kuin terrorismi. Barcelonan turistien määrä saaatiin, ainakin tilapäisesti, terroriteolla laskemaan. Grand Hotel Europassa eletään koronaa edeltävää aikaa. Koronan positiivisiin vaikutuksiin voitaneen lukea turismin, matkustamisen ja sen haittojen (tilapäinen) pieneneminen.

Kirja antaa paljon ajattelemisen aihetta jokaiselle meille, turistille tai itseään matkailijaksi tai jopa tutkimukselliseksi kulttuurimatkaajiksi itsensä mieltävälle. Dekkarimaisessa Caravaggion teoksen metsästyksessä kirja ei onnistu niinkään. Kirjoittaja ilmeisesti ironisoi Da Vincin Koodia ja Indiana Jonesin kaltaista seikkailukerrontaa, mutta onnistuu olemaan lähes yhtä tylsä (ainakin Da Vincin Koodi on mielestäni niin elokuvana kuin kirjan yksinkertaisesti tylsä, Indiana Jones elokuvana onnistuu kyllä viihdyttämään oivasti).

Päähenkilön ja Clion rakkaus- ja parisuhteen kuvaus on vain joiltain osin onnistunutta. Seksikuvaukset, joita HS:n kriitikko Kaj Kalin (HS 2.10.2021) kutsui haukotuttaviksi, ovat nekin ehkä pornografisten tekstien ironisointia. Vai pyrinkö vain näin pelastamaan kiistatta taitavan kirjoittajan, Pfeijfferin, epäonnistumiset?

Nykyajan kuvauksena kirja on kaikessa tyylikkyydessään ja tyylittelyyssään myös oiva esimerkki (postmodernista) tyylittömyydestä. Intertekstuaalisuutta ja metakirjallisuutta, itseironiaa ja sisäistä kritiikkiä on runsaasti. Kirjoittaja pohtii sitä, miten onnistuu kirjoittamisessaan ja yrittää arvata lukijan kriittistä positiota. Pfeijffer myös vieraannuttaa lukijaa tekstistä ja muistuttaa tarpeen tullen, että kirjassa on kysymys fiktiosta, liioittelusta, kärjistykisistä ja tehokeinoista. Jos romaanin historian katsotaan taidemuotona alkaneen Don Quiotesta ja päättyneen Karamazovin veljeksiin, niin Pfeijfferin Grand Hotel Europa on tuon perinteen mätä hedelmä. Romaanin historian puuhun on oksastettu vähän sitä, vähän tätä. Ylevän ja vulgaarin yhdistäminen, ironian ja kyynisyyden sävyt ovat toki ajallemme vähintäänkin välttämättömiä. Usko valistuksen paatokselliseen kauneuden, totuuden ja vapauden rajattomaan kasvuun on illuusio rajattoman talouskasvun tavoin. Pfeijffer onnistuu myös kuvaamaan EU:n päätöksenteon vaikeuksia oivallisesti rinnastamalla hotellinsa asukkaiden lähes mahdotonta pyrkimystä päästä yhteisymmärrykseen nykyisestä tilanteestaan. Demokratialla on heikkoutensa, mutta tarpeettomaksi se ei silti muutu. Elämä on kuoleman rinnalla pienempi paha ja joskus jopa nautinto.

Kammottavan viihdyttävää ja viihdyttävän kammottavaa. Kirjaan pätee hienosti Max Weberin Protestanttisen etiikan alussa pohtima ongelma: miten on mahdollista, että länsimaissa, kuten meillä on taipumus ajatella, on syntynyt universaalisesti arvokasta,  hienoa, kaunista ja suurta kulttuuria (maalaustaiteessa, musiikissa, arkkitehtuurissa, kirjallisuudessa etc.) ja samalla se on perusta myös kuolettavalle fakki-idiotismille, byrokratialle ja kaikensyövälle markkinalle/markkinoille?

Samanaikaisesti havaitsemme kapitalismin buustaaman länsimaisen kulttuurin alistuvan markkinatalouden ylivertaisuudelle, joskus jopa hurmoksellisesti huutaen, vaikka kyse onkin enemmänkin sen ylivertaisesta tuhovoimasta. Jos emme usko ikuiseen kiertokulkuun Spenglerin ja Nietzschen tapaan, uskommeko kuitenkin ääriliberaaliin "creative destruction" ajatteluun? Kysymmekö vain kepeästi: entä sitten, mitä tuhon jälkeen, mitä seuraavaksi?

Mexikoring

 

Aloitan dekkarin usein silloin, kun kaipaan selkeästi etenevää tarinaa ja suhteellisen helppolukuista tekstiä. Simone Buchholzin Mexikoringin otin luettavaksi kuitenkin kritiikin perusteella ja mainesanalla ”vuoden 2019 saksan paras dekkari”. Teksti osoittautuikin vaativammaksi ja kunnianhimoisemmaksi kuin osasin odottaa. 

Juonen taustoitus oli tiheää: henkilöitä suhteellisen paljon ja selviteltäväksi otettava murhatapaus taustoitetaan melko perusteellisesti Lähi-idän etnisiin kiemuroihin ja Saksan maahanmuuttajien ja poliisin sekä oikeusvaltion välisiä suhteita kuvaavilla tapauksilla. 

En siis oikein aluksi päässyt mukaan siihen, kuka kukin on, miten kerronta etenee ja onko tarinassa sankareita, roistoja vai vain eri joukoissa ja jengeissä traumoistaan kärsiviä ihmisiä. Puolessavälissä teksti ja tarina vähitellen jäsentyi ja osoitti voimansa.

Buchholzin teksti pudottaa lukijan keskelle saksalaista, miksei eurooppalaistakin, todellisuutta. Poliisi ja oikeuslaitos on monien suurien haasteiden edessä ja keskellä. Aina muinaisista heimokulttuureista juontuva perheen ja suvun oikeuksien ja kunnian puolustaminen muuntuu maahanmuutoliikkeen myötä järjestäytyneeksi rikollisuudessa rikollinen järjestäytynyt rikolliudeksi ja kietoutuu ja sotkee uuden nousevan sukupolven mahdollisuudet tulla osaksi nykyistä saksalaista monikulttuurista todellisuutta. Ristiriidat ja halkeamat jakavat yhteisöjä, perheitä ja ihmisten mieliä. Tätä tilannetta Buchholz onnistuu kuvaamaan väkevästi. Kirja ei ole dekkariksi kovin helppo ja romaaniksikin kovin katkelmallinen, mutta lopultakin kuitenkin vaikuttava.