Laveeraus Helsingistä

Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista on miellyttävä kirja sanan positiivisessa mielessä. Viikilän kieli on kaunista, läpikuultavaa. Hentoihin sävyihin sekoittuu kuitenkin riittävästi tummia kohtia, jotta vaikutelma ei ole valju. Akvarelli on juuri oikea sana kirjan otsikossa, pastellivärien sameutta ei ole,  ei myöskään öljyvärimaalauksen voimaa, eikä se siihen nimensä mukaisesti pyrikään.

Viikilällä on kyky tiivistää perusajatukset hyvin. Engelin suulla hän toteaa tämän saatua Vladimirin ritarikunnan neljännen luokan ritarin arvon. Vaikka olen köyhä ja lopen uupunut töistäni, jossakin tuolla kävelee minun näköiseni keisarin suosiota nauttiva mies. Riippumatta siitä mitä itsestäni ja töistäni milloinkin ajattelen, ritari on arvossaan muutttumaton ja herättää vastaantulijassa kunnioitusta. Huonoja päiviä varten meillä kaikilla olisi hyvä olla samanlainen haarniskoitu kaksoisolento.  (50) Hyvin sanottu. Nyt ainakin Jukka Viikilällä on tuo kaksoisolento: Finlandia-palkinto 2016. Toivottavasti se suojelee häntä esiin nousevalta pimeydeltä. Engelin sanoin Suomi on yksi ainoa kalliojärkäle. (...) Kallion voi räjäyttää, mutta pimeä pysyy kiven sisällä. (55)

Sebaldia lukiessa

Sebaldia lukiessa tulee oudon seesteinen olo. Hän tarkastelee maa-
ilmaa, kirjoittaa havainnoistaan ja pohtii asioiden satunnaista ja välttämätöntä yhteyttä, historiaa, matkalla oloa, aikaa, omia muistumiaan, sekoittaa näitä valokuviin, kulkee, vaeltaa.

Jopa keskeneräisissä muistiinpanoissa, kuten nyt käsillä olevassa, Merkintöjä Korsikasta, hän onnistuu tavoittamaan lukijalle läheisen, puhuvan tavan kirjoittaa ja välittää tunnelmaa. Muistot ovat avainsana: Ja kun meillä ei enää ole muistoja ja edessämme on tulevaisuus, jota ainutkaan ihmismielei ei enää voi käsittää, me erkanemme elämästä haluamatta viipyä edes tuokion vertaa, emmekä liioin kaipaa pääsyä takaisin edes pieneksi hetkeksi. (s. 47)

Vaikka Sebald kirjoittaa rauhoittavasti ja vakavasti, samalla tekstistä huokuu hiljainen huumori, hyvä mieli. Kirjan takakannen kuvassa lukijaa katsoo eriparisin silmin vakava, harmaantunut, mursuviiksinen, vanhahko mies. Taakse kammattujen hiuksien alla ajatus kulkee, harhaileekin varmaan, mutta teksti on kirkasta ja selkeää. Lause on vakaa, monipolvinen, ajatus yhdistää erilaiset asiat helminauhaksi tai aamun viileydessä, hämähäkin punomaksi, auringossa kimaltelevaksi ohueksi seitiksi. Sitä läheltä katsoessa maisema muuttuu epätarkaksi, ja samalla kokonaiskuvan kolmiulotteisuus tulee näkyväksi. Maisemaan uppoaa, kulkee kirjoittajan kanssa yhtä jalkaa ja kuulee Sebaldin hiljaisten askelten äänen.