Tarua ja totta - John Irving puhuttelee identiteettiä

John Irvingin Minä olen monta puhuttelee monella tavalla. Otsikko lupaa identiteettitarinaa ja sitä kirja on. Irving on aiemmista kirjoista tunnettu armoton, sujuva ja lavea tarinankertoja, niin tälläkin kertaa. Kuitenkin kirja onnistuu yllättämään. Se tuntuu monella tavalla niin todelta, että pakostakin joutuu pohtimaan tarinan suhdetta kirjoittajan omaan elämään, hänen aikaisempiin teoksiinsa, maailman ja Yhdysvaltojen lähihistoriaan sekä myös oman identiteettinsä muodostumiseen.

Kun Irving kirjoittaa jälleen lasten pukeutumisleikeistä, niin muistelee omia lapsuuden leikkejään. Jos Irvingin kuvaamat pojat pukeutuvat äitiensä ja tätiensä naisten vaatteisiin, muistelee teinkö minä niin tai oliko omassa kaveripiirissäni vastaavaa? [ - Itse asiassa muistuu kyllä mieleen leikit isän reumakerrostolla, kun se pimeässä sähköisenä säkenöi, ei juuri tämän dramaattisempaa.] Tai kun kirjan päähenkilö Uudessa-Englannissa asuva Billy Abbott ihastuu neiti Frostiin, kirjastonhoitajaan, miettii, niin asuihan meidänkin yläkerrassa viehättävä, itseäni vanhempi nainen, joka antoi minun pitää villalankavyyhteä, kun hän keri siitä langan keräksi. Ero on kuitenkin siinä, että Billyn lähipiiri osoittautuu lähes poikkeuksetta joksikin muuksi kuin hän itse olettaa. Tällaista en ainakaan tähän ikään tullessa ole itse kokenut (samassa määrin ja syvällisesti) tai sitten tarkkaavaisuuteni on pahasti herpaantunut.

Irving on mestari kertomaan tarinaa - hän vie lukijan aluksi melko turvallisesti nuoren pojan maailmaan ja vähä vähältä raottaa henkilöidensä erilaisia poikkeavuuksia heteronormatiivisesta käyttäytymiskoodista. Tarinan sävyt muuttuvat tummemmiksi tarinan edetessä. Jos Irving kertojana ei pohjustaisi tarinaansa niin huolellisesti alun muutamalla sadalla sivulla, niin uskon, että moni lukija uupuisi loppupuolen massiiviiseen, dokumentoituun kuvaukseen useiden päähenkilölle läheisten henkilöiden elämän vähemmän onnellisesta lopusta, kuoleman kuvista huolella toteutettuna.

Billy Abbot on kirjailija, jonka hahmossa Irving viittaa suoraan itseensä ja toisen romaaninsa Owen Meanyn ajatuksiin. Kirjan Abbot kertoo: Eräässä ... romaanissa...kirjoitin: Muisti on hirviö; ihminen unohtaa- se ei. Se vain kokoaa kaiken, tallentaa tai kätkee kaiken. Muisti palauttaa mieleen asioita omasta tahdostaan. Ihminen luulee muistavansa, mutta muisti se ihmistä ohjaa!

[Ystäväni Owen Meanyssa teksti on käännetty hieman toisin:

Ihmisen muisti on hirviö: ihminen unohtaa - se ei. Se vain panee asioita talteen. Se tallettaa muistot tai kätkee ne - ja kutsuu ne sitten esiin oman tahtonsa mukaan. Ihminen kuvittelee hallitsevansa muistiaan, mutta se hallitsee ihmistä !]

Irving on ilmeisesti huomannut tekstipätkän oivallisuuden ja halunnut käyttää sen uudestaan ja samalla viitannut päähenkilönsä ja itsensä läheiseen suhteeseen. Irvingin teoksissa toistuu kyllä monet samat teemat, mutta tässä kirjassa hän uppoaa henkilöidensä identiteettiin hyvin syvälle - paljon itsetutkiskelua ja syvähaastatteluja teos on ilmeisesti vaatinut.

Vaikka ottaisi Irvingin muistisitaatin sellaisenaan, on myös huomattava, että elämä, kirjat ja keskustelut herättävät muistin henkiin. Ja kun henkiin herätetään kuollutta, jotain piilossa ollutta, mahdollisuutena ja vaarana on, että esiin rymistävät myös hirviöt. On uskallettava ja luetettava siihen, että on jollakin tavalla oman elämänsä sankari.  Ainakin joku meissä, siis joku niistä monesta, ottaa kantaakseen muistin pyrkimyksen hallintaan tai ohjaukseen tai sitten antaudumme sovinnolla oman itsemme vietäväksi - mitä tämä jälkimmäinen sitten voikaan tarkoittaa ja merkitä. 

W.G.Sebald ja ilmasota

W.G.Sebaldin Ilmasota ja kirjallisuus (suom. Oili Suominen) on vaikuttava teos. Se on dokumentaarisesti perusteltu, asiallinen ja persoonallisesti kirjoitettu kuvaus ja kannanotto II maailmansodan Saksan kaupunkien massiivisista pommituksista ja siitä, miten saksalaisessa sodanjälkeisessä kirjallisuudessa nuo pommitukset sekä niiden aiheuttamat mittaamattomat kärsimykset lähes unohdettiin tai niistä vaiettiin.

Voiko kaupunkeihin suunnattu ilmasota olla koskaan perusteltua? Sotilaallisesti ehkä, mutta voiko sen perustella eettisesti?  Brittiläisen filosofi ja historioitsija Jonathan Glover käsittelee kirjassaan Ihmisyys - 1900-luvun moraalifilosofia (Like, Hki 2008) sodankäynnin filosofiaa syvällisesti. Hänen esimerkkinsä ja empiirinen aineistonsa kattaa Vietnamin, Hiroshiman, Ruandan, Stalinin terrorin, Hitlerin Saksan ja myös Brittien II maailmansodan pommitukset. On helppo, teoriassa, sanoa, että päämäärä ei pyhitä keinoja, mutta millä puolella voi olla silloin, kun ei vielä kirjoiteta (voittajien) historiaa jälkikäteen? Historian esimerkit eivät ole menneitä. Ukraina, Gaza tai Isiksen tukialueiden pommitukset 2014 eivät ole historiaa, mutta ne tekevät historiaa.

Sebald kirjoittaa siis aukosta saksalaisessa muistissa. Toisen maailmansodan jälkeen saksalainen kirjallisuus ei käsitellyt liittoutuneiden pommitusten tuhoa Saksan yli 130:ssa kaupungissa. Royal Air Force teki Saksaan 400 000 pommituslentoa, pudotti yli miljoona tonnia pommia, niissä kuoli noin 600 000 siviiliä ja kodittomiksi jäi asuntojen tuhoutuessa seitsemän ja puoli miljoonaa ihmistä.

Sodan jälkeen sakasalaisessa kirjallisuudessa asiasta lähes  vaiettiin tai asia sivuutettiin. Kirjailijat katsoivat toisaalle, ohi kansansa historiallisesta murhenäytelmästä. Kuinka se on mahdollista? Miten siihen tultiin? Vai oliko se hyväksyttävää? Pitääkö veistä kääntää haavassa, eikö ole parempi unohtaa jotkin asiat? Joskus on parempi, että luotikin koteloituu elimistöön sen sijaan, että se yritettäisiin poistaa.

Tuntuu siltä, että meillä Suomessakin on aukkoja historiallisessa muistin lisäksi myös nykyisyyden kokonaiskuvan hahmottamisessa. Hienojakin puheenvuoroja toki kuulee. Yksi niistä oli hiljattain Hanna Arendtista kertovassa elokuvassa. Arendtin mukaan ongelmana ei ole mystinen paha, vaan "pahan banaalisuus". Kykenemättömyys ajatteluun tekee meistä ihmisinä vajaita, me tottelemme käskyjä sokeasti ja ajattelemme, että normatiivisuus vapauttaa meidät vastuusta. Myös Jaakko Belt onnistuu hyvin niin&näin lehden pääkirjoituksessa 3/2014 lainamaan Alan Wolfea ja tekemällä eron pahan ja "poliittisen pahuuden" välillä. Poliittinen paha käyttää tarkoituksellista, tarpeetonta kuolemaa, tuhoa ja viettomien ihmisten kärsimystä omien strategisten päämääriensä toteuttamiseen. Tämän mystifioiminen absoluuttisen pahan ilmentymäksi häivyttää kykymme nähdä poliittisia ja sosiaalisia tekijöitä, jotka kyseisen strategian ovat synnyttäneet. Vajoamme hämäryyteen, jossa kaikki kissat ovat harmaita.